Vuosi sitten, juuri näihin aikoihin, oli elämäni pysähdyksissä. Pidin fyysistä etäisyyttä ihmisiin, vältin isoja tapahtumia ja elin kotikeskeisestä elämää. Silloin syy oli henkilökohtainen ja liittyi omaan terveydentilaani ja infektioriskiä lisääviin hoitoihin. Tänä keväänä kysymyksessä ei ole yksittäisen ihmisen asia, vaan vakava koko maailmaa koskeva pandemia, jonka kestosta ja seurauksista emme voi olla varmoja.
Omassa elämässäni samankaltaisuus toistuu oudonoloisesti. Kevät ja kesäaika lähestyy tänäkin vuonna kuin hidastuen, elämä tapahtuu pienesti kotiympäristössä edellistäkin kevätkautta tarkemmin. Myös samankaltaisia tunteita nousee pintaan, nyt paljon laajemmassa perspektiivissä: Kuinka vakava tilanne onkaan? Kuinka tässä voi käydä? Miten tästä selviydytään?
Minun ei tarvitse samanaikaisesti selviytyä töistä, lasten hoidoista, auttaa pieniä koululaisia etätehtävissä tai saada murkkuikäinen ymmärtämään, että koulua on käytävä etänäkin ja, että nyt ei ole syytä pyöriä isoissa porukoissa kaupungilla.
Olen monella tapaa onnekas. Elän vauraassa maassa, jossa terveydenhuolto on niin hyvällä tasolla kuin mahdollista ja jossa voimme luottaa tiedonkulkuun. Lisäksi voin tehdä etätöitä, elän kahden aikuisen ja koiran taloudessa, jolloin altistumisriskejä on vähän. Olen onnekas ehkä siksikin, että pärjään keskimääräistä vähemmillä ihmiskontakteilla ja vähemmällä tekemisellä. Kriisistäkin voi löytää valopilkkuja: nyt voi hyvällä omalla tunnolla ottaa vähän iisimmin, lukea muutama hyvä kirja enemmän ja ehkä saada joku iät ajat odottanut kaappikin siivottua.
Monissa lapsiperheissä tilanne saattaa olla vaikeampi. Minun ei tarvitse samanaikaisesti selviytyä töistä, lasten hoidoista, auttaa pieniä koululaisia etätehtävissä tai saada murkkuikäinen ymmärtämään, että koulua on käytävä etänäkin ja, että nyt ei ole syytä pyöriä isoissa porukoissa kaupungilla. En tiedä, miten perheemme olisi selviytynyt tästä ajasta, jos omat lapsemme olisivat vielä alaikäisiä. Tuntuisiko silloin, että seinät kaatuvat päälle? Lasten energiaa ei ehkä saisi ohjattua järkeviin suuntiin, vaan energia purkautuisi tavallistakin enemmän riehumisena ja kinastelua. Tai murkkuikäinen toimisi suhteessa kouluun, kavereihin ja etäisyyksien pitoon kuten nuoruusikäisille ikätasoista saattaa ollakin: eli ei niin miten meidän aikuisten näkökulmasta olisi hyväksi normioloissakin ja varsinkin nyt. Kuinka vanhempana osaisi ja jaksaisi pitää itsensä edes kohtuullisen järkevänä, maltillisena ja turvallisena aikuisena? Muistaisiko, että rento yhdessäolo auttaisi kaikkia jaksamaan tämän huolia herättävän vaiheen yli?
Kuinka vanhempana osaisi ja jaksaisi pitää itsensä edes kohtuullisen järkevänä, maltillisena ja turvallisena aikuisena?
Perheissä, missä vanhemmilla on omaan jaksamiseen, mielenterveyteen tai päihteisiin liittyviä ongelmia, joutuvat lapset – kuin myös aikuiset – erityisen lujille. Perheen tukimuodot saattavat olla tauolla tai ne tapahtuvat etäyhteyksillä. Päiväkotilaiset ja pikkukoululaiset voivat tässäkin tilanteessa jatkaa hoitopaikassaan tai koulussa, mutta suositus ohjaa vahvasti vanhempia pitämään pienetkin lapset, jos vain mahdollista, kotona. Päiväkoti tai koulu voi kuitenkin olla näiden perheiden lapsille erityisen tärkeä. Siellä arki toistuu ennakoitavasti ja turvallisilla rutiineilla. Myös tarjolla oleva lämmin ateria voi olla ensiarvoisen tärkeää.
Entä sitten vauvaperheet? Vauvat ovat kotona niin kuin aina, ja heille kotoilu sopii vallan mainiosti, kunhan vain vanhemmat voivat riittävän hyvin ja pystyvät itse pitämään oman mielensä tasapainossa huolimatta pandemiasta ja sen herättämästä huolesta. Tässäkään tilanteessa perheissä ei tarvitse luopua toinen toistemme kohtaamisista, yhteisistä iloa tuottavista hetkistä ja tekemisistä. Niistä iloitsevat kaiken ikäiset, niin vauvat kuin me isommatkin.
Apua on saatavilla, myös näissä poikkeusoloissa!
Jäsenyhdistyksemme tarjoavat tukea eri puolilla Suomea. Löydät lähimmän yhdistyksen tiedot täältä.
Ensi- ja turvakotien liiton chatit ovat auki joka arkipäivä 10 – 15 sekä ma & ke iltaisin 17 -19
