#metoo tuli ja muuttaa meitä vähitellen. Keskustelun suurin aalto alkaa vetäytyä ja nyt mietitään, mitä seuraavaksi. Harva on sitä mieltä, että sukupuolten välinen tasa-arvo olisi paha asia tai että naisiin kohdistuva väkivalta olisi hyvä asia. Miksi muutos on silti niin hidasta? Historioitsija Satu Lidman tietää.

Viisisataa vuotta sitten Euroopassa elettiin myrskyisää aikaa. Paavinkirkon kontrollia kritisoitiin ja kristinuskon eri suuntaukset taistelivat keskenään. Vanha valta natisi. Elämä oli monella tapaa epävarmaa.

Siihenkin aikaan pelättiin vierasta. Jotain piti tehdä, ja niin tehtiinkin. Varmuutta elämään alettiin hakea tavalla, joka näkyy tämän päivän suomalaisessa tasa-arvokeskustelussa.

– Ihanteellisen yhteiskunnan järjestys pohjautui yhä vahvemmin ajatukseen, että kotitalous on yhteiskunnan ydin. Kotitaloudessa taas mies on perheenpää. Hänellä on valta ja vastuu, historioitsija ja väkivaltatutkija Satu Lidman sanoo.

Lidman on tutkija, joka kutsutaan puhumaan, kun halutaan ymmärtää vaikkapa väkivallan tai häpeän historian pitkiä kaaria. Pohjimmiltaan hän puhuu tietysti valtarakenteista, jotka syntyvät hitaasti, mutta muuttuvat vielä hitaammin.

 Miehen oli hallittava vaimoa

1500-luvun Euroopassa kotitalouden ja hierarkian korostajat olivat voimissaan. Sekä katoliset että protestantit olivat perheideologian näkökulmasta hyvin samanlaisia: kunniallisella miehellä on vaimo ja lapsia. Ihanteellinen nainen on lojaali vaimo ja äiti.

– Tietyllä tavalla se oli kaunista ja hyvää, mutta lopulta tietysti ylhäältä annettu rakenne, Lidman sanoo.

Yhteiskunta oli aivan eri tavalla kollektiivinen. Yhteisöllisen kaupunkiviljelyn sijaan se tarkoitti suurta hierarkiaa ja tarkkaan rajattua valtaa ja oikeuksia. Naisten elämää kontrolloitiin, koska jos nainen oli siveetön, se oli miehen, isän, suvun, kylän ja lopulta hallitsijan ongelma.

Mutta jos vahvistui naisten kontrollointi,, niin samalla luotiin myös miehiin kohdistuvat yhteiskunnalliset paineet.


Epävarmuuteen haettiin turvaa kodista. Kotia hallitsi mies.

 


– Miehiin kohdistui vaatimus heteroseksuaalisesta, viriilistä olemisesta ja taloutensa kurissa pitämisestä tarvittaessa myös fyysisellä väkivallalla.

Vaikka mies hallitsi kotiaan, myös miesten välillä oli selvät valta-asetelmat. Jokainen oli jollakin tavalla toisen miehen vallan alla. Kuka silloin uskaltaisi poiketa normista? Harva, koska elämä oli turvallisempaa, kun käyttäytyi koodin mukaan. Nuo paineet näkyvät tietysti nykykeskustelussa edelleen. Nyt puhutaan ”toksisesta maskuliinisuudesta”, jossa korostetaan kovuutta ja halveksitaan naismaisina pidettyjä piirteitä.

Uusi ajatus: ihmisoikeudet myös naisille

Mutta mies sai paineiden mukana tietysti valtaa, etenkin kotona. Yksityisessä tilassa, kotonaan, mies sai tehdä lähes mitä haluaa, eikä yhteiskunnan ollut siihen syytä puuttua, sillä mies teki vain velvollisuutensa. Naisten kontrollointi ja jopa fyysinen kurittaminen kotona ei siis edes määritelmällisesti ollut väkivaltaa. Sitä olivat vain miesten väliset kahakat julkisessa tilassa.

Naisten koskemattomuus ei ole edelleenkään itsestäänselvyys kaikille miehille, mutta laki sentään on muuttunut. Siinä kesti kauan. Ensin piti päästä 1600-luvulle, jolloin yhteiskunta alkoi maallistua ja yksilöön alettiin kiinnittää huomiota.

– Sen kautta syntyi ylipäänsä ajatus ihmisoikeuksista eli yksilön oikeuksista, tutkija Satu Lidman sanoo.

Ihmisoikeudet olivat aluksi toki vain miesten oikeuksia, mutta se oli pohja myöhemmälle kehitykselle: satojen vuosien vilskeessä hahmottuu pikkuhiljaa ajatus, että kotona ja parisuhteessa tapahtuva väkivalta on ylipäänsä jotain, johon yhteiskunnan pitää kiinnittää huomiota.

Laki ei poista asenteita

Mutta niin hidas on muutos, että vasta 1900-luvulla alkaa tapahtua enemmän. Sukupuolten yhdenvertaisuus alkaa näkyä lakiteksteissä: naisen opiskeluoikeudesta avioliitossa raiskaamisen kriminalisointiin – ylipäänsä naisia suojaavat mekanismit.

– Kaikki ne kehittyivät myöhään, koska ne ovat olleet kytkettyinä naisen oikeuksien historiallisen heikkoon asemaan.

Siksi vasta 2000-luvulla on päästy siihen, että yksityiset väkivallanteot ja kotiväkivalta ovat yleisen syyttäjän alaisia eikä asianomistajarikoksia. Poliisilla on siis syytä aina aloittaa tutkinta. Mutta lakikaan ei poista asenteita tai takaa, että sitä sovelletaan niin, että se olisi suoja kotona tapahtuvalta väkivallalta.

– Aloitetaanko tutkinta, sehän riippuu sitten poliisien asenteista ja heidän saamastaan koulutuksesta.

“Yksityinen tila on pyhä”

Yksityisen tilan historiallinen ”pyhyys” näkyy Lidmanin mukaan myös esimerkiksi siinä, miten vaikea meidän on kansalaisina pitää huolta toisistamme – siis reagoida, jos naapurista kuuluu väkivallan ääniä. Tai myöntää naapurille tai läheiselle, että kyllä, meillä kotona on väkivaltaa.


Ei ole mitään syytä pysähtyä nyt.

 


Historian voima on siis vahva. Onko historioitsija Lidman sen vuoksi pessimisti? Muuttuuko mikään koskaan, kun takapakkejakin tulee – äskettäin esimerkiksi Venäjällä tietyntyyppinen kotiväkivalta muutettiin rikosasiasta ”hallinnolliseksi” asiaksi.

– Minä olen optimisti. Koskaan aikaisemmin keskustelu ei esimerkiksi ole ollut näin laajaa, ja omana elinaikanani on tapahtunut paljon hyvää. Ei ole mitään syytä pysähtyä nyt, vaan on aktiivisesti edistettävä muutosta!

Satu Lidman on itsenäinen tutkija ja rikoslain historian dosentti Turun yliopistossa. Hän on julkaissut teoksen Gender, violence and attitudes. Lessons from Early Modern Europe.

Teksti: Riku Siivonen, kuva: Shutterstock