Teen Kajaanin Kaupunginteatterille ja Vaarakollektiiville esitystä miehistä ja kosketuksesta. Sen pohjaksi olen haastatellut liki 50 suomalaista miestä naisista, hellyydestä, väkivallasta, erotiikasta, yksin pärjäämisestä ja – isistä.

Syyskuussa ensi-iltansa saava esitys yhdistää dokumenttiteatteria,
nykytanssia ja livemusiikkia. Esityksen selkäranka ovat miesten kokemukset ja asiantuntijoiden ja tutkijoiden ääni. Miehen kosketus tutkii suomalaisten miesten kosketuksen historiaa.

Fyysinen kosketus lapsuudessa, se on ollut vieras asia. Nykyäänkään isä – –
ei pysty puhumaan. Ja silti, silloin jos mä oon tosi yksinäinen, niin mä toivoisin että tavallaan joku sanaton turvallisuuden voima, sellainen isällinen läsnäolo, tulis siihen mun ympärille ja ois silleen että rakas, ei hätää, kohta helpottaa. – mies, 22 v

Loittonevat selät

Haastatteluissa kuuluu selvästi läsnä olevan isän puute ja kaipuu. Neljä
viidestä miehestä kuvaa lapsuutensa kosketusmaiseman niukaksi ja karuksi. Miehet ovat jääneet vaille oman isän syliä tai läheisyyttä.

Mitään koskettamista ei ollut, tai humalassa sitten äiti halaili… Hyvin hankalaa oli osoittaa mitään negatiivisia tunteita kummallekaan. Jos suutuin, niin isä räjähti ja äiti ei vain kestänyt sitä. – mies, 28 v

En halaa isääni. Jotenkin musta tuntuu et se ei ansaitse sitä. Se ei oo tehnyt mitään sen eteen, et se suhde tulis läheisemmäksi. – mies, 36 v

Suhde isään, siihen ei liittynyt pelko väkivallasta vaan pelko siitä, että mikään ei ikinä riitä. Et kun mä pääsin alaasteelta, mun lukuaineiden keskiarvo oli jotain 8,8. Se ei ollut isälle riittävä. Mä olin ”laiska” ja mä olisin ”voinut tehdä enemmän”. – mies, 25 v

Siltaa rakentamassa

Läsnä olevan, vanhemmuutta jakavan ja hoivaavan isän mallia on ajettu yhteiskunnassamme voimakkaasti jo parin vuosikymmenen ajan. Kulttuurin muutos on ollut tällä saralla nopea. Osallistuvasta isyydestä on tullut vahva kulttuurinen normi. Hellyyskin tunnustetaan jo osaksi hyvää isyyttä ja miehuutta: valtaosa haastattelemistani miehistä nimesi lempikosketuksekseen oman tai tutun lapsen kosketuksen.

Isyyden pitkässä historiassa nykyisät ovat kuitenkin yhä uudisraivaajan asemassa. Omasta isästä ei välttämättä ole ollut myönteiseksi malliksi. Lapsuusmuistoja sävyttivät niin kaipuu kuin katkeruuskin. Eniten itse liikutuin yrityksistä antaa anteeksi.

Ja nyt kun aattelee sitä, et miks puhumalla ei selvitetty asioita, mut jos ei osannu puhua? Mä joskus sitten kysyin isältä että miksi sä et eroa tuosta juoposta akasta? Että miten sä kestät? Siinäkin tuli se sanattomuus. Hän kääntyi pois, katsoi ikkunasta ulos ja katsoi, mä näin sen, hyvin kauas. Lähti iso kela päälle. – – Nopea syöpä. Kuusi kuukautta. Ei siinä tilanteessa tullut ees mieleen, että ruvetaanko tässä nyt selvittämään asioita. Sitä halusi elää sillä tavalla, että isän viimeiset kuukaudet ois elämisen arvoisia. – mies, 51 v.

Surun sija

Syyskuussa 2016 pakkasin nauhurin reppuuni ja matkustin haastattelemaan omaa isääni, joka varttui käytännössä isättä ja äidittä. Meitä molempia jännitti. Kuten niin moni puhumattomaksi leimattu mies jo aiemmin, isä yllätti puhumalla vaille jäämisestään suoraan, pettymyksensä tunnustaen. Halasimme ja erosimme lähentyneinä.

Uskon, että kulttuurimme kaipaisi lisää myönteisiä, hoitavia kertomuksia erilaisista tavoista ja yrityksistä rakentaa siltoja sukupolvien ja -puolien välille. Monen miehen kohdalla se kysyy myös surutyölle lupaa tulla näkyväksi.

Vihalle mä oon jo aukaissut — kannen. Mutta suru, se on nyt tässä, niin kuin suomalaiset sanoo, palana kurkussa. – mies, 33 v.

 

Eino Saari. Kirjoittaja on teatteriohjaaja ja kolmen
tytön isä, jonka lempikosketus on syliinhyppy.

Kuva: Jani Liimatta

Miehen kosketus. Ensi-ilta 2.9. Vaara-kollektiivin ja Kajaanin Kaupunginteatterin yhteistuotantona.
Esitys vierailee Helsingissä, kulttuurikeskus Stoassa 29.−30.9.2017. Ensi- ja turvakotien liitto järjestää 29.9. esityksen aiheista tilaisuuden
muiden järjestöjen kanssa.