Yhteisökuntoutus tuntui Henrikasta ensin ylivoimaiselta, ajatuskin järkytti, mutta yhteisöllisyys ja vertaistuki auttoivat häntä irtautumaan päihteiden maailmasta.

Yksitoista vuotta huumemaailmassa, päihteitä ja rikoksia teini-iästä  alkaen. Vuodet olivat tehneet tehtävänsä. Henrika oli järkähtämättömästi sitä mieltä, että ”vetää loppuun asti”. Hoitoon hän ei menisi.

Positiivinen raskaustesti muutti kaiken. Ensimmäistä kertaa Henrika ajatteli tosissaan hakevansa apua. Oli päivänselvää, että hän pitää lapsen.

Irtautuminen päihteiden hallitsemasta elämästä pääsi alkuun Lapin ensi- ja turvakoti ry:n Ensikoti Talvikin Pidä kiinni® -kuntoutuksessa, jossa yhteisöllä ja vertaistuella on suuri rooli. Kuntoutumisensa jälkeen Henrika on itsekin ollut vertaistukena muille.

– Talvikki oli ponnahduslauta mun elämään, ja on hienoa, kun olen voinut antaa vastaavassa tilanteessa oleville valoa tunnelin päähän, sanoo nyt 5 vuotiaan pojan äiti.

Tunnesäätelyä

Ajatuskin yhteisökuntoutuksesta oli aluksi ylivoimainen, sillä Henrika oli ajautunut sosiaalisesti eristyksiin. Ihmisten kohtaaminen tuntui vaikealta.

– Päihdeidentiteettini oli hyvin impulsiivinen, välillä raivokas, hän kertoo.

Talvikissa oli opittava elämään muiden kanssa aivan kuten normaalielämässäkin, jollaisesta Henrikalla ei ollut tietoa.

– Yhteisö pyöritti arkea. Saimme valmiin ruuan kerran päivässä, mutta muuten kävimme itse kaupassa ja kokkasimme. Oli vuorot keittiössä ja siivouksessa. Saman katon alla kun elettiin, niin pienestäkin asiasta saattoi tulla kiista.

Sen sijaan, että pakenisi hankalia tilanteita ja hoitaisi niitä päihteillä, Henrika oppi säätelemään tunteitaan – teemaryhmissä ja omaohjaajan kanssa harjoitellen. Käytännön oppiminen tapahtui vuorovaikutuksessa yhteisössä. Toinen toistensa tukena

Yhteisissä kokouksissa käsiteltiin avoimesti kaikki asiat, retkahduksetkin, joita Henrikalla alussa oli. Niistä hän ei olisi halunnut puhua.

– Mutta ymmärsin, että jos en ole rehellinen, ei kukaan voi minua auttaa. Avoimuudesta oli hyötyä myös, kun muut tiesivät hänen pelostaan lähteä  ulos – siellä saattoi törmätä entisiin tuttuihin päihdemaailmasta. Jos Talvikista joku oli menossa kauppaan, Henrikaa pyydettiin mukaan. Oli  lohduttavaa, ettei ollut yksin.

Usko selviytymiseen vahvistui monen tekijän vaikutuksesta, mutta erityisesti, kun näki jonkun pääsevän pitkän kuntoutuksen jälkeen kotiin.

– Ihmettelin tosin, miksi he aina itkevät, mutta kyllä minultakin itku tuli, kun Talvikista lähtö koitti.

Paluu

Henrika vietti Talvikissa yhdeksän kuukautta ja muutti omaan kotiin, kun vauva oli kuukauden ikäinen. Muutaman vuoden kuluttua hän palasi takaisin – vertaisohjaajaksi.

– Ensin oli outoa, kun aiemmin olin ollut asiakas. Olin kuitenkin jo saanut varmuutta jalkojen alle ja tarpeeksi etäisyyttä kuntoutusjaksooni. Toisten auttaminen tsemppasi minuakin. Rooli on ihan eri kuin ammattiohjaajan. Puhetyylikin muuttuu, kun keskustelee vertaisen kanssa, Henrika sanoo.

– Ilmapiiri oli luottamuksellinen. Oli ihanaa huomata, että asukkaat uskalsivat tulla puhumaan, jos jokin asia painoi mieltä. Saatoin rohkaista heitä omien kokemusteni kautta. Ymmärrän, miltä tuntuu, kun pienet asiat saavat isot mittasuhteet ja elämä on kaatumassa päälle.

Henrika kuvailee rooliaan eräänlaiseksi tienviitaksi ajatustavan muutokseen. Päihdeongelmainen ajattelee yleensä olevansa täysin arvoton ja kokee ansaitsevansa huonon kohtelun. Hän ei lähde puolustamaan oikeuksiaan.

– Talvikissa minua kohdeltiin ensimmäisen kerran ihmisenä, katsottiin
silmiin ja tultiin viereen ilman pelkoa.

Valtakulttuurissa ja ammattilaistenkin piirissä on yhä yllättäviä ennakkoluuloja, joita toivon pystyväni kokemusasiantuntijana rikkomaan.