Enska noudattaa vastuullisen journalismin sääntöjä. Lue lisää www.vastuullistajournalismia.fiVanhempien erot ovat erilaisia, mutta heidän huolensa lapsista sama. Eroavat äidit ja isät ajattelevat usein epäonnistuneensa ja miettivät, miten lapset pärjäävät. Eroneuvo-illat ja Vanhemman neuvo-ryhmät kokoavat aikuiset puhumaan lapsista ja siitä, miten vanhemmuus jatkuu.

Annika Tiiaiselle ero oli suuri järkytys.

– Me olimme menneet naimisiin vasta edellisenä jouluna ja muuttaneet juuri uuteen kotiin.

Alle kolmekymppisenä hän huomasi olevansa yksin parin kuukauden ikäisen vauvan ja taaperon kanssa. Suuri oli onneksi myös Annikan halu selvitä tilanteesta. Kun kaverit eivät enää jaksaneet kuunnella, hän etsi apua ja löysi Eroneuvo-illat, joissa erosta sai puhua – ja itkeä jos itkettää. Se oli hyvä alku.

– Siellä kerroin ensimmäistä kertaa avoimesti, miten tunsin epäonnistuneeni ja pilanneeni lasteni elämän.

– Kuulin myös muiden kertomuksia, joista jotkut olivat vielä rankempia kuin omani. Ajattelin, että saatan kuitenkin selvitä tästä. Sain sellaista totuuden tuntua jalkojen alle.

Eroneuvon jälkeen Annika jatkoi 8 kertaa kokoontuvaan Vanhemman neuvo-vertaisryhmään. Lapsille järjestyi hoito kaupungin kotipalvelun avulla.

Lapsen suru

Annika ajattelee, että ryhmän ansiosta hän pystyy nyt, muutamaa vuotta myöhemmin, katsomaan eroaan ulkopuolisen silmin.

– Pystyn näkemään lapseni siinä haastavassa ja surullisessa tilanteessa, joka se oli. Vanhemman neuvossa keskeistä on lapsi, eron hänessä herättämä suru ja pelko, sanoo Tiiainen.

Olen miettinyt pääni puhki, mikä on kussakin tilanteessa lapsen etu, sanoo Annika Tiiainen. Kuva: Raisa Kyllikki Ranta.

Vanhemmat voivat ryhmässä jakaa myös sitä, miltä tuntuu nähdä oman lapsen suru. Eron rankkuudesta huolimatta Annika sai vertaisryhmästä vahvistusta sille, että tekisi kaikkensa, jotta lapsilla säilyy isä.

– Hän on lasten ainoa isä. Jos en tukisi heidän tapaamisiaan, yhteydenpito olisi paljon vaikeampaa.

Niinpä hän on tehnyt, minkä vain voi. Kun lapset olivat aivan pieniä, Annika lähti itse joka toinen viikko siskonsa luo, jotta lapset voisivat olla isänsä kanssa kotona tutussa ympäristössä.

Kiusanteko osuu lapseen

Annika on toiminut myös vapaaehtoisena vertaistukijana ryhmissä ja puhunut monien eroavien kanssa. Hän on päätynyt siihen, että kannattaa miettiä tarkkaan, mistä lähtee taistelemaan. Kiukun ja turhautumisen tilanteissa rauhallinen hengittäminen auttaa.

– Jos jossain tilanteessa on ilmassa kiukkua, mietin itse, kenen kiukkua se on, minun, exän vai lasten.

– Paras on, jos voi yrittää ohittaa tunteenpurkaukset ja tyynesti vain toimia loukkaantumisen tunteista huolimatta.

Ylipäätään kiusan tekeminen exälle, niin houkuttelevaa kuin se joskus olisikin, kannattaa jättää tekemättä.

– Jos kiusaa exää olemalla hankala, kiusaa lopulta lasta. Jos esimerkiksi pitää tiukasti kiinni omista tapaamisista, voi samalla estää lasta osallistumasta johonkin mukavaan toisessa kodissaan.

Kaksi kotia

Heli Masa hakeutui Vanhemman neuvo -vertaisryhmään, kun erosta oli pari vuotta. Ulkoisesti kaikki sujui: yhteistyö ex-puolison Jussi Loukiaisen kanssa toimi, eikä lapsilla ollut hätää. Heli ja Jussi olivat sopineet lasten hoidosta jo ennen eroa Perheneuvolassa. Molemmille oli ollut itsestään selvää, että eron aikaan 4-vuotias Taavi ja 2-vuotias Lyyti olivat etusijalla.

Heli kuitenkin mietti, miten lapset kokevat sen, että heitä siirrellään kodista toiseen. Päiväkoti- ja koulukavereiden perheissä muita eronneita vanhempia ei juuri ollut. Heli halusi puhua siitä, onko hänen lapsillaan kaikki hyvin. Yhteiskunnassa ydinperhe on edelleen malli, josta lähdetään.

– Päiväkodissa piirrettiin kuvia kodista ja ne laitettiin seinälle. Muiden lasten piirustuksissa oli yksi koti, meidän lapsilla kaksi taloa.

– Halusin myös vertaistukea siihen identiteettikriisiin, että olen etävanhempi. Äiti, joka muutti pois.

Lapset ajattelevat toisin

Lapset ovat puolet ajasta äidillään, eikä heidän osoitettaan haluttu eron yhteydessä muuttaa. Silti Helistä on tuntunut, että hän on kummajainen ydinperheiden keskellä ainakin nimellisesti etävanhempana.

– Vanhemman neuvossa huomasin nopeasti, että toiset äidit ymmärsivät parista sanasta, mistä puhun.

Vertaisten kanssa käydyissä keskusteluissa Heli oppi erottamaan paremmin, miltä asioilta lapsia on suojeltava ja miltä ei. Asiat, jotka tuntuvat äidistä pahalta tai herättävät syyllisyyttä, eivät aina näytä samalta lasten silmin.

Jussi Loukiainen ja Heli Masa viestittelevät lähes päivittäin Lyytin ja Taavin asioista. Pitkiä raportteja lasten siirtyessä vanhemmalta toiselle ei tarvita. Kuva: Mikko Lehtimäki.

– Lasten kanssa voi esimerkiksi katsella vanhoja valokuvia ja puhua siitä, että olimme joskus ydinperhe.

– Tai vaikka minä menetin erossa sukulaiset, jotka olin saanut avioliiton myötä, voin puheessa osoittaa, että ymmärrän, että lasten perhe on laajempi kuin vain minun sukuni.

Aikuiset pakkaavat

Heli sai Vaasan ensi- ja turvakoti ry:n järjestämästä ryhmästä myös käytännön ohjeen arkeen: pienten lasten ei tarvitse koskaan joutua pakkaamaan reppuaan viikon lopussa.

– Ero ei ole lapsen syy, siksi vanhempien on myös hoidettava käytännön asiat, jotka erosta lapselle seuraavat, kertaa Heli Masa.

–Yritän itse vain olla entistä skarpimpi, että lapsille ei koituisi haittaa siitä, että tavaroita siirrellään.

Vähitellen Heli on saanut varmuuden siitä, että lapsilla on kaikki hyvin. Hän on iloisempi, myös lasten kanssa ollessa. Vertaisryhmän äidit pitävät edelleen yhteyttä WhatsAppilla ja tapaavat sekä lasten kanssa että keskenään.

– Laitoin jouluna ryhmään viestiin, että tulossa on lapseton joulu. Toiset ymmärsivät tasan tarkkaan, mitä kaikkea se tarkoittaa. Aivan eri tavalla kuin ne, jotka juhlivat jokaista joulua lastensa kanssa.

Juttu on ilmestynyt Enskassa 1/2018. Teksti: Essi Lehtinen, kuvat: Mikko Lehtimäki ja Raisa Kyllikki Ranta