Lähisuhdeväkivalta Naisiin kohdistuva väkivalta

”Sinä selviät kyllä”

Väkivallasta selviytyminen on mahdollista, mutta mikä on se voima, joka saa hakemaan apua? Ja mikä lopulta auttaa?

Selviytymistarinoilla on usein yksi yhteinen alku, hiljaisuuden rikkominen. Ensi- ja turvakotien liiton
kysely ”Miten sinä selvisit?” paljastaa kuitenkin myös surullisen puolen. On yhä monia, jotka eivät kerro väkivallasta kenellekään.

Kati, yksi liiton kokemusasiantuntijoista, kiteyttää hiljaisuuden syyksi häpeän. Hän on käynyt läpi pitkän toipumisprosessin ja myöntää olleensa kauan, vuosia, yksi niistä monista, jotka eivät kerro.
– Olin ollut perheessä aina se, joka pärjäsi. Kyllä Kati hoitaa. Kiltti ja kiva viimeiseen asti, hän luonnehtii.

Viimeiseen asti hän yritti saada myös avioliittonsa toimimaan, vaikka puoliso löi ja manipuloi. Tuntui mahdottomalta tunnustaa, ettei pärjää.

Kenelle kerroit?

Kun hiljaisuuden muuri murtuu, kuuntelevana korvana on useimmiten ystävä tai läheinen sukulainen. Ensi- ja turvakotien liiton kyselystä vastaava asiantuntija Johanna Matikka toteaa, että arjen läheiset ihmissuhteet koetaan myös toipumisessa ensisijaisiksi. Sen sijaan iso osa väkivaltaa kokeneista ei kyselyn mukaan ole kertonut asiasta poliisille tai sosiaaliviranomaiselle.

Yksi selittävä tekijä tälle on, että väkivalta-kokemuksesta on jo kauan.
– Kyselyymme vastanneissa on eri-ikäisiä aikuisia. Henkilö saattaa nyt olla keski-ikäinen tai vanhempi ja
kokenut väkivaltaa lapsuudessa, jolloin lainsäädäntökin oli erilainen eikä apua ollut saatavissa samalla tavoin kuin nyt, Matikka arvioi.

On myös vaikea sanoittaa asiaa, jota ei ymmärrä, kuten eräs vastaaja kertoo: ”Koin lapsena henkistä väkivaltaa ja näin väkivallan tekoja. Lapsena en kertonut kenellekään, aikuisena vasta ymmärsin kokeneeni väkivaltaa.”

Poliisille kerrotaan todennäköisimmin tilanteessa, jossa väkivalta on jo hyvin vakavaa. Huolestuttavana Matikka pitää sitä, että väkivaltaa kokeneet eivät kerro sellaisille viranomaistahoille, joille heidän matalan kynnyksen näkökulmasta odottaisi kertovan.

– Arjen toimijoille, kuten opettajille, kuraattoreille ja terveydenhoitajille, joilla olisi parhaat mahdollisuudet puuttua väkivaltaan varhaisessa vaiheessa ja ohjata uhri palveluiden piiriin, kerrotaan harvoin ensimmäisten joukossa. Ja jos peilaamme tätä Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen uusimpaan koulu-terveyskyselyyn, jossa lapset ja nuoret raportoivat myös väkivaltakokemuksista, niin tulokset matalan kynnyksen avusta eivät ole kovin lohdullisia.

Kati. Juhlavuoden valokuvanäyttelyn kuvissa selviytymisen sanat on kirjoitettu iholle. Kuvat Mirkku Merimaa ja Niina Stolt / Ihana Elämys.

Kati ei ollut tehnyt poliisille yhtäkään rikosilmoitusta, ennen kuin päätyi rajun väkivallan seurauksena sairaalaan eikä kenellekään jäänyt enää epäselväksi, mistä oli kyse. Silti hän vastasi myöntävästi, kun sekä sairaala-psykiatri että poliisi kysyivät, oliko kyseessä ensimmäinen kerta.
– Vasta turvakodissa hanskani tippuivat. Vihdoin myönsin jollekulle, että olin ollut uhri jo pitkään. Siitä alkoi toipuminen.

Mikä sai hakemaan apua?

Omassa kodissa ei ollut tilaa hengittää. Piti tarkkailla puolison eleitä, miellyttää, ettei toinen vahingossakaan provosoidu. Ahdistus sai Katin hakeutumaan terapiaan, kun avioliittoa oli kestänyt 12 vuotta.Tuolloin hän ei vielä kertonut väkivallasta, mutta alkoi miettiä avioeroa.

– Oli meillä ollut hyviäkin hetkiä ja saimme kolme lasta, mutta koin, etten ollut onnellinen. Ajattelin, että kun lähden ja saamme yhteishuoltajuuden, niin kaikki järjestyy.
Kaikki menikin päälaelleen. Alkoi vaino, seuraaminen, tarkkailu. Tapahtumien vyöry kulminoitui  parkkihalliin, jossa mies hakkasi Katin tajuttomaksi ja jätti kaulalle kuristusjäljet.

Pelko kuolemasta on ollut monelle väkivaltaa kokeneelle sysäys avun hakemiselle. Ensi- ja turvakotien liiton kyselyn perusteella vaikuttaa kuitenkin siltä, että motivaatio avun hakemiseen herää hitaan prosessin kautta.

– Motivaatio muutokseen näyttää syntyvän sisäisesti, vakavasta huolesta ja pelosta käsin, Johanna Matikka pohtii.

Marjo. Marjolle on ollut merkityksellistä ymmärtää, että väkivallan tekijä ei osannut käsitellä omia tekojaan eikä toimia muutoin kuin väkivaltaisesti. Kuvat Mirkku Merimaa ja Niina Stolt / Ihana Elämys.

Merkittävin yksittäinen tekijä avun hakemisessa on huoli omasta terveydestä ja jaksamisesta. Seuraavaksi tärkein on huoli lapsista. Kolmantena on koetun  ymmärtäminen väkivallaksi ja vääräksi. Vastauksissa eri tekijät limittyvät.

”En edes ymmärtänyt kunnolla minulle tehtävän väärin, mutta apua sain oikeasti vasta, kun hain sitä kolmannelta sektorilta ja ymmärrettyäni, että kohta kuolen tai sitten oma vintti pimenee ja kaikki kokemukset purkautuvat niin, että tapan tekijän itse.”

Mistä sait apua?

Kati päätyi sairaalaan ja sai sitä kautta pääsyn turvakotiin.

– Turvakodin apu on ollut merkityksellisin. Se toi sekä henkistä että fyysistä turvaa, kun olin todella peloissani. Tiesin, että saatoin aina tarvittaessa kääntyä henkilökunnan puoleen, he pitivät minusta huolta.

Liiton kyselyssä 20 prosenttia vastaajista ilmoittaa, ettei ole saanut apua. He ovat ehkä kertoneet jollekulle, mutta jääneet silti selviytymään omin voimin.

– Monet ovat hakeutuneet terapiaan, mutta kaikille se ei ole edes Kelan tukemana taloudellisesti mahdollista.
Vastauksissa toivotaan, että apu olisi aina ilmaista, Johanna Matikka kertoo.

– Apua on saatu pääasiassa järjestöjen tuottamista palveluista, kuten turvakodeista ja vertaistukiryhmistä. Järjestöt voisivat vielä enemmän kehittää toipumista tukevia palveluita voimavarakeskeisesti siten, että turvan kokemus kantaa arjessa, hän jatkaa.

Matikka myös huomauttaa, että väkivallan pitkäaikaiset vaikutukset on nostettava esiin yhä voimakkaammin.

Mirkku. Kuvat Mirkku Merimaa ja Niina Stolt / Ihana Elämys.

– Väkivalta voi vaikuttaa hyvinvointiin vielä vuosi-kymmeniä kokemuksen jälkeen. Se on huomattava riskitekijä somaattisen ja psyykkisen sairastavuuden taustalla, ja tiedämme tutkimuksista, että väkivalta siirtyy ylisukupolvisesti.

Voiko tästä ihan oikeasti selvitä?

Kati avioitui myöhemmin uudestaan, mutta menneisyyden painolasti alkoi viedä kohti umpikujaa.

– Sain fyysisiä oireita ja masennuin, kun en ollut käsitellyt asiaa. Pahimpina hetkinä ajattelin, että miksen voinut vain kuolla, jos eläminen on näin kamalaa. Lapset pitivät minut elämässä kiinni, oli taisteltava, Kati kuvailee.

Hän hakeutui jälleen terapiaan.

– Kysyin, miten tästä voi ikinä selvitä. Terapeuttini vakuutti, että sinä selviät kyllä, kun asia on ensin pureksittu. Kokemus asettuu palaseksi omaa elämänhistoriaasi eikä se enää ole asia, jota kavahdat.

Katin elämässä alkoi uusi vaihe. Avioliitto pelastui, harrastukset tulivat takaisin ja hän perusti oman yrityksen. Nyt hän on valmis auttamaan muita. Hän on kirjoittanut kokemuksistaan julkaisua odottavan kirjan ja hakeutunut rikosuhripäivystyksen koulutukseen.

– Olen mukana liiton juhlavuoden valokuvanäyttelyssä. Se on loppusilaus sille, että oikeasti selvisin, katsokaa.

Miten sinä selvisit

  • Kysely on ollut Ensi- ja turvakotien liiton verkkosivuilla maaliskuusta alkaen ja siihen voi vastata  vuoden loppuun asti.
  • Vastaaminen tapahtuu anonyymisti, mutta kyselyn kautta on mahdollista myös pyytää apua.
  • Kyselyyn on vastannut reilu 640 henkilöä, joista 95 % on naisia.
  • Vastaajista väkivaltaa kokeneita on noin 82 % ja väkivaltaa kokeneita sekä käyttäneitä noin 17 %.

Lue selvitys:  Ei vain selviytyjä – väkivallasta toipujan tie 2019

Ensi- ja turvakotien liitto juhlii väkivaltatyön 40 vuotta tänä vuonna. Juhlavuoden kunniaksi Ihana Elämys Oy lahjoitti liitolle 12 kokemusasiantuntijan kuvaamisen. Valokuvat ovat esillä muun muassa Suomen EU-puheenjohtajuuskauden sivutapahtumassa Stop the Backlash – Stop Domestic Violence!