Kuopion ensikotiyhdistyksessä toimii vapaaehtoisia synnytystukihenkilöitä, eli doulia. Doulat voivat olla läsnä odotusaikana ja synnytyksessä. Vapaaehtoisdoulaa voi pyytää esimerkiksi silloin, kun perheellä on vaikea taloudellinen tilanne, synnyttäjä on alle 18 -vuotias, turvapaikanhakija, perheessä on päihde- tai mielenterveysongelma tai jokin muu erityinen syy.
Tämä on kertomus yhdestä doulatukisuhteesta, äidin ja doulien näkökulmasta.
JAANA, äiti:
Viime keväänä, odottaessani toista lastamme, kuuntelin Susanna Helin teoksen Peloton synnytys: Kohti turvallista kokemusta. Olin talven ja kevään aikana käynyt myös Kuopion yliopistollisen sairaalan synnytyspelkopoliklinikalla keskustelemassa edellisestä, traumaattisesta synnytyskokemuksestani, sekä heinäkuun lopulla lähestyvään synnytykseeni liittyvistä peloistani ja toiveistani. Äänikirjaa kuunnellessani mieleeni nousi ajatus doulasta tukihenkilönä. Voisinko minäkin hyötyä doulan tuesta tällä kertaa? Olin valmis tekemään itse töitä pelkojeni ja traumojeni käsittelemiseksi, mutta ottamaan myös kaiken mahdollisen avun ja tuen vastaan saadakseni tällä kertaa korjaavan kokemuksen ja valoisamman alun vauvavuodelle. Esikoisemme syntymän jälkeen olimme viettäneet ensimmäisen viikon vastasyntyneiden teho-osastolla ja sairastuin itse synnytyksen jälkeiseen masennukseen.
En ajatellut, että puolisoni, lastemme isän tuki synnytyksessä ei riittäisi, mutta arvelin meidän molempien voivan hyötyä doulan läsnäolosta. Tiesin entuudestaan, että synnytyksen aikana tulisimme olemaan paljon kahdestaan kätilön hoitaessa muita työtehtäviään toisaalla. Edellisellä kerralla nuo hetket saivat minut kokemaan turvattomuuden tunnetta ja uskoin, että doulan läsnäolo voisi hälventää tuota tunnetta. Kaipasin jonkun ulkopuolisen, joka ei itse henkilökohtaisesti koe synnytystä, tuomaa objektiivisuutta ja turvaa. Tällöin myös puolisoni saisi itse keskittyä kokemaan synnytyksen isän näkökulmasta, kun vastuu minun tukemisestani olisi jaettu toisen henkilön kanssa.
Ylä-Savon Ensi- ja turvakotiyhdistyksen toiminta ja työntekijät Iisalmessa olivat minulle entuudestaan tuttuja ja olin tutustunut myös vapaaehtoisdouliin yhdistyksen järjestämissä odottajien illoissa. Kynnys kysyä doulaa sieltä myös omaan synnytykseeni oli siis matala. Tunsin olevani hyvin valmistautunut synnytykseen, mutta pieni epävarmuus kalvoi mieltäni. Raskauteni oli jo pitkälti loppupuolella, kun juhannuksen jälkeen vihdoin tapasimme Perhetupa Väkkärässä, Iisalmessa. Aluksi olin hieman hämmentynyt, kun tapasimmekin yhden sijasta kerralla kolme doulaa, yhden Iisalmesta ja kaksi etänä Kuopiosta. Tapaamisen aikana kuitenkin ymmärsin, että kesälomakaudella näin menettelemällä oli mahdollista varmistaa, että joku heistä varmasti pääsisi paikalle, kun h-hetki koittaisi. Sain myös huomata, että ensimmäisessä yhteydenotossani esittämäni toive doulasta, jolla olisi mahdollisesti jonkinlaista traumaosaamista ja kokemusta oli otettu hienosti huomioon. Sain tutustua kolmeen naiseen, joilla kaikilla oli vankka kokemus elämästä, synnytyksistä ja äitiydestä niiden mukanaan tuomineen iloineen ja suruineen. Koin äidillistä turvan tunnetta, jota huomasin kaivanneeni, sillä oma äitini oli neljä vuotta aiemmin edesmennyt, eikä siksi itse voinut olla läsnä. Minulle tuli toiveikas ja luottavainen olo ja tunne siitä, että tarpeitani ja toiveitani ymmärrettiin ja kunnioitettiin ja minusta pidettäisiin hyvää huolta. Samalla myös itsevarmuuteni kasvoi.
Tapasimme vielä uudelleen niin, että kaikki pääsivät paikan päälle ja olimme pitäneet yhteyttä myös viestitse tapaamisten välillä. Olin saanut kertoa lisää ajatuksistani, tunteistani ja toiveistani aina niiden juolahtaessa mieleeni. Toisella tapaamiskerralla sain tutustua ja allekirjoittaa sopimuksen doulauksesta ja tukisuhteen säännöistä. Teimme myös toimintasuunnitelman sitä hetkeä varten, kun koittaisi aika lähteä sairaalaan ja doulat sopivat keskenään päivystysvuoroista.
Asun perheeni kanssa Lapinlahdella, 60 kilometrin päässä Kuopion yliopistollisesta sairaalasta, missä minun oli määrä synnyttää. Synnytys alkoi käynnistyä viikkoa ennen laskettua aikaa ja vietimme yhden yön sairaalassa seuraamassa tilannetta. Päivystysvuorossa ollut doula oli kanssamme koko yön, mutta aamulla tilanteen rauhoituttua pääsimme kaikki vielä kotiin lepäämään. Seuraavana yönä heräsin omassa sängyssäni tuntemuksiin, jotka kertoivat minulle, että nyt vauva todella syntyisi. Lähdimme sairaalaan ja soitimme matkalla doulalle, joka saapuikin sairaalaan pian meidän jälkeemme. Synnytys eteni rauhallisesti ja saimme puolisoni kanssa keskittyä ottamaan vastaan toista tytärtämme. Doula kertoi rauhallisesti varmistaen, että kokemani tunteet ja tuntemukset olivat normaaleja. Välillä pelko nousi mieleeni, mutta doulan läsnäolo helpotti oloani huomattavasti.
Synnytyksessä kävi aamunkoitteessa yllättävä käänne, kun kaikki luulimme saavamme hetken hengähtää epiduraalipuudutuksen antamisen jälkeen. Puolisoni kävi sairaalan kanttiinissa hakemassa itselleen aamiaista ja doula lähti käymään samalla asialla hänen jälkeensä. Äkkiä tunsin, että nyt vauva syntyy. Ja niin hän todella syntyikin. Ponnistusvaihe kesti kaksi minuuttia ja hän oli sylissäni. Doulan ilme oli sanoin kuvaamaton, kun hän palasi kahvikuppi ja sämpylä kädessään synnytyssaliin. Hän oli ollut tukenani silloin, kun häntä eniten tarvitsin, mutta syntymän ihmeen saimme kokea puolisoni kanssa kahden. Kätilökin ehti vasta viime hetkellä paikalle.
Nyt kahdeksan kuukautta myöhemmin, kun muistelen noita tapahtumia, olen edelleen sitä mieltä, että minun synnytyksessäni doulalta saamani henkinen tuki oli korvaamatonta ja meidän kohdallamme juuri oikea päätös. Voin suositella doulan pyytämistä mukaan kaikille, jotka kaipaavat synnytykseen toisen, kokeneen naisen tukea ja läsnäoloa alusta loppuun. Erityisesti synnytyspelosta kärsivälle tai yksin synnyttämään saapuvalle doulan tuki voi olla erittäin merkityksellistä.
Viime aikoina olen kuullut ja lukenut paljon uutisointia siitä, etteivät perheet äidin huonon tai traumaattisen synnytyskokemuksen jälkeen uskalla yrittää toista lasta, vaikka sitä toivoisivat, jolloin perheen toteutunut lapsiluku voi jäädä toivottua pienemmäksi. Jos perheillä olisi enemmän tietoa kaikista odotukseen ja synnytykseen saatavilla olevista tuen muodoista jo raskauden suunnitteluvaiheessa, voisi moni uskaltautua kuitenkin yrittämään uudelleen. Uskon tämän olevan vaikuttavampi keino kannustaa perheitä useamman kuin yhden lapsen ”hankintaan” kuin erilaiset synnytystalkookampanjat tai taloudelliset kannustimet. Itse ainakin suhtaudun toiveikkaammin ja ajattelen mahdollisen kolmannen lapsen yrittämistä aivan eri lähtökohdista korjaavan synnytyskokemuksen jälkeen ja tästä suuri kiitos kuuluu Kysin synnytyspelkopoliklinikan ohella perheemme tukena olleille, Ensi- ja turvakotiyhdistyksen doulille.
Näin Kuopion ensikotiyhdistyksen doulat Ullamaija ja Mari kuvailevat kokemusta:
Perheellä oli doula Iisalmesta ja me pääsimme mukaan tähän matkaan. Ensimmäinen tapaaminen oli lämmin ja ihana, koko doulattavan perhe oli mukana. Juttelimme avoimesti ja luottamuksellisesti kaikesta ja jäi tunne, että synnyttäjä koki luottamusta myös meidän puolelta. Meillä oli paljon aikaa ja tutustelimme toisiimme rauhassa. Kuulimme samalla äidin ajatuksia raskaudesta ja synnytyksestä. Äidillä oli upea taito keskustella. Hän kertoi tunteistaan avoimesti ja rohkeasti ja avasi niitä ajatuksia, miksi tarvitsee doulien apua. Syntyi avoin ja luottavainen suhde puolin ja toisin.
Tässä tukisuhteessa oli erityistä äidin avoimuus ja myönteinen suhtautuminen meihin douliin. Myös isän hiljainen tuki teki vaikutuksen. Koko perhe oli yhteisellä asialla ja koimme tukevamme koko perhettä. Oli ilo kuulla, että myös isovanhemmat olivat vahvasti mukana perheen elämässä. Myös vanhempi, vielä taaperoikäinen lapsi oli mukana tapaamisissa ja osa kokonaisuutta.
Äiti kävi sairaalassa syntymää edeltävänä päivänä supistelujen vuoksi, mutta pääsi kotiin. Seuraavana päivänä supistukset alkoivat uudestaan ja toinen meistä kiirehti paikalle. Viestein päiviteltiin synnytyksen etenemisestä muillekin doulille. Synnytys eteni rauhallisesti, äiti jaksoi hyvin ja kun epiduraali oli annettu, isä lähti hakemaan kahvia. Kun isä tuli takaisin, lähti doulakin hakemaan kahvia. Hän oli noin neljä minuuttia pois ja kun hän tuli takaisin, vauva oli syntynyt! Vauva päätti tullakin niin äkkiä, vaikka olimme juuri jutelleet äidin kanssa niitä, näitä ja tilanne oli tosi rauhallinen siinä. Hädin tuskin taisivat kätilötkään ehtiä mukaan!
Mukana olleen doulan ensimmäinen tunne oli suuri harmitus: Miten saatoinkaan arvioida väärin tilanteen, kun en ehtinyt mukaan itse syntymään! Toisaalta oli helpotus, että isä oli paikalla ja kaikilla taisi olla pää vähän pyörällä tilanteesta. Tuli tunne, että doulaus menikin vähän pieleen, kun doula ei ollut äidin tukena syntymässä, mutta perhe vakuutti, että heille ei jäänyt mitään hätää tai harmitusta.
Tukisuhde päättyi yhteiseen Teams-tapaamiseen. Meillä ei valitettavasti ollut monista yrityksistä huolimatta mahdollisuutta kasvokkain tapaamiseen välimatkoista ja muista aikatauluhaasteista johtuen. Koimme, että etätapaaminen oli kuitenkin hyvin onnistunut. Pystyimme keskustelemaan asioista hyvin syvällisesti ja lämmin tunnelma välittyi ilmakanavia pitkin. Oli kyllä ihana nähdä ja kuulla perhettä! Äiti tuli käymään Kuopiossa myöhemmin ja pikaisesti tapasimme torin kulmalla eräänä iltana.
ULLAMAIJA:
Olin miettinyt doulaamista jo useita vuosia, se kiehtoi ja kiinnosti. Olin itse synnyttänyt useamman kerran ja ajattelin, että olisi ihana toimia tukihenkilönä siinä tilanteessa sitä tarvitsevalle. Minulla oli eräs doulaystävä, joka lisäsi innostustani. Mietin sitä, etten voisi ehkä tehdä doulaamista, koska oma työ oli niin säännöllistä eikä siitä voinut irrottautua. Toinen doulaystäväni sitten vinkkasi, että taas on haku auki eli uusia doulia etsitään ja silloin rohkaisin mieleni ja hain. Onni potkaisi ja pääsin! Samalla minulle selvisi, ettei doulausta tarvitse tehdä yksin vaan parin kanssa tai jopa kolmestaan.
Kaikki neljä synnytystä, missä olen tähän mennessä saanut olla mukana, ovat olleet tavallisia, niissä ei ole ollut mitään ihmeempää, vaan kaikki ovat sujuneet hyvin.
Tämä vapaaehtoistyö antaa valtavasti voimaa minulle. Koen, että minulla on annettavaa ison perheen äitinä myös toisille. On valtavan hieno asia, että voin olla näin isossa asiassa mukana ja on suuri luottamus, että perhe haluaa täysin tuntemattoman ihmisen mukaan näin intiimiin tapahtumaan.
Yhteiskunnallisesta näkökulmasta se mietityttää, miksi lapsia syntyy Suomeen niin vähän. Paljon uutisoidaan, miten “vauva on haaste perheen taloudelle” tai “kuka uskaltaa synnyttää lapsia näin epävarmaan maailmantilanteeseen”. Mielestäni tarvitaan lapsimyönteistä politiikkaa ja asenne täytyy saada yhteiskunnassa lapsimyönteisemmäksi. Lapset eivät ole kuluerä vaan elämän jatkumisen ja ilon tuojia.
MARI:
Olen itse yhdeksän lapsen äiti eli kokenut yhdeksän synnytystä. Ne ovat olleet valtavia, ihania ja kammottavia kokemuksia itselleni. Elämän hienoimpia juttuja! Olen aina ollut valtavan kiinnostunut sekä lääketieteestä että ihmisistä, mutta elämän sattumusten kautta oma työni on nykyään liikemaailmassa. Olen kaivannut itselleni ihmisläheisempää työtä. Korona-aikana, kun maailma tuntui pysähtyvän, muistin, että olen joskus lukenut doulista ja doulaamisesta ja olin miettinyt, että tuo voisi olla minulle sopiva homma. Aloin etsiä asiasta tietoa, kätilötuttavani avulla päädyin Ensikotiyhdistyksen sivuille ja huomasin, että vapaaehtoisdoulakoulutus on käynnistymässä juuri koronakeväänä. Sillä tiellä ollaan. Tämä on minun juttuni! Doulana saan olla ihminen ihmiselle, äidin ja perheen rinnalla elämän tärkeimmillä hetkillä.
Yksi mieleen jäänyt tukisuhde oli sellainen, jossa yksinsynnyttävä äiti oli juuri muuttanut Kuopioon. Synnytys oli hyvin lähellä eikä hänellä ollut ketään tai mitään tukiverkkoa lähistöllä. Ensimmäisellä tapaamisella kävimme tutustumassa yhdessä KYS:n synnytysosastoon. Parin päivän päästä synnytys käynnistyi ja lapsi syntyi. Koin olevani todella merkityksellinen ihminen äidin ja lapsen elämässä, koska olin heidän melkein ensimmäinen kontaktinsa tällä paikkakunnalla. Meidän välillemme syntyi tiivis yhteys ja luottamus. Aivan vasta sain olla doulana saman äidin toisen lapsen syntymässä. Hänen elämäntilanteensa on nyt jo aivan eri, mutta edelleen koin olevani todella tärkeässä tukihenkilön roolissa hänelle.
Doulatoiminta kokonaisuutena on avannut minulle aivan uuden, vapaaehtoistyön maailman. Olen oppinut ymmärtämään kolmannen sektorin toimintaa. Minulle on myös avautunut se, miten paljon voin itse saada tästä työstä. Miten paljon ympärillämme on ihmisiä, ketkä tarvitsevat pyyteetöntä apua ja tukea ja miten keskeistä ihmisen on olla lähimmäisensä, tuntemattomankin, lähellä ja tukena. Lisäksi naisen tuki naiselle raskauteen ja synnytykseen liittyvissä asioissa on ensiarvoisen merkityksellistä. Olisinpa saanut itse vastaavaa tukea erityisesti esikoistani odottaessani! Ensimmäinen synnytykseni oli vaikea ja jopa traumatisoiva. Myöhemmät, helpommat synnytykset ovat sitten korjanneet tuota ensimmäistä kokemusta. Haluan olla vaikuttamassa siihen, että voisin olla valmistamassa uutta äitiä synnytyksen vahvaan kokemukseen ja siitä selviytymiseen. Monella synnyttäjällä on myös aikaisempi traumatisoiva synnytyskokemus taustalla. Silloin teen kaikkeni, että hän voi turvallisin mielin synnyttää uudestaan ja saada paremman, korjaavan kokemuksen. Me naiset tuemme toisiamme!
Olen saanut itse valtavasti uutta sisältöä elämääni. Sisällöstä ei ole ollut puutetta aikaisemminkaan, mutta koen oman merkityksellisyyteni myös laajemmasti yhteiskunnassa, en vain omassa perheessäni. Haluan antaa myös lapsilleni mallia siitä, että antaessaan saa. Mikä fiilis, kun on saanut nähdä uuden vauvan syntymän ja äidin ja isän onnen uudesta lapsesta, erityisesti silloin, kun kaikki on mennyt hyvin. Vauvan tuoksu iholla voi lähteä hyvillä mielin takaisin asiantuntijapainotteiseen työhön.
Mielestäni liian moni synnyttäjä saa edelleen jonkinlaiset traumat synnytyksestä. Liian usein kuulen uudelta doula-asiakkaaltani, että hän ei tullut kuulluksi aikaisemman synnytyksen aikana. Toivoisin, että tälle asialle voisi tehdä jotain! Tämä lähtee todennäköisesti eniten kätilöistä ja lääkäreistä. Miksi synnyttäjiä ei kuulla tai heidän toiveensa ja kokemuksensa ohitetetaan? Vai onko kyse siitä, että toiveiden ohittamiselle on joku perusteltu lääketieteellinen syy, jota ei kerrota ääneen? Voisiko tästä puhua enemmän?
Doulavuosieni aikana on puhuttu paljon syntyvyyden laskusta. Ihmiset eivät halua lapsia tai haluavat niitä vähän. Yksi syy voi olla aikaisempi traumaattinen synnytys, ei uskalleta synnyttää uudestaan. Puhutaan paljon myös vanhempien väsymisestä. Suurperheen äitinä ja vaativassa työssä käyvänä ammattilaisena tiedän hyvin syvältä yhteiskunnan ja ajankäytön paineet ja voimavarojen rajallisuuden. Mielestäni, ja myös monen muun doulan mielestä vapaaehtoistyö tai yhteiskunnan tarjoaman apu/tuki heti synnytyksen jälkeen, esim. vauvan ensimmäisen elinvuoden ajan olisi ehdottoman tärkeää perheiden hyvinvoinnin lisäämiseksi. Jos tällaista tukea olisi tarjolla, voisi olla, että perheiden olisi myös helpompi ajatella perheen kasvamista. Tulevaisuutemme on lapsissa. Eikö tähän pitäisi siksi panostaa paljon nykyistä enemmän?
Mikäli olet raskaana ja koet, että doulasta voisi olla sinulle apua, ota rohkeasti yhteyttä.
Tai haluaisitko itse toimia vapaaehtoisena doulana? -Seuraava doulakoulutus järjestetään vuonna 2026. Voit jo ilmoittaa meille yhteystietosi, jos koulutus kiinnostaisi.
Lisätiedot doulakoordinaattoreilta: p. 044 369 7213 ja p. 044 369 7217
Yhteistyössä Ylä-Savon ensi- ja turvakotiyhdistys ry
