Ähellän lastenvaunujen, kauppakassien ja koirani kanssa kerrostalomme pieneen tulitikkuaskin kokoiseen hissiin, josta varmasti täyttäisimme joka sentin, kunhan ensin vain sinne asti pääsisimme. Hiki valuu, koira nykii hihnassa ja lapsikin vaunuissa alkaa tuhertamaan itkua malttamattomana. Meinaan jo luovuttaa, kun hissin oveen tartutaan. Kurkkaan pipon alta ja katseemme tuntemattoman kanssa kohtaavat. Saan pienen hymyn ja kannustavan nyökkäyksen, ovea pidetään auki niin kauan, että saan konkkaronkkamme mahtumaan hissiin. Huokaisen kiitoksen, tuntematon heilauttaa kättään ja hissin ovet sulkeutuvat. Nuo lyhyet sekunnit pelastivat kauppareissumme viimeisen etapin ja selviämme kotiin asti, hymyssä suin.

Ensikodilla tapahtuu päivän aikana monenlaisia kohtaamisia. Osa on niin kuin tuo hissin ovella tapahtunut, nopea mutta piristävä hetki. Suuri osa Ensikodilla tapahtuvista kohtaamisista sisältävät kuitenkin paljon tunteita, toiset suurempia ja toiset vähän pienempiä. Näemme jännittyneitä ja odottavia katseita, kun lapsi ja vanhempi eivät ole pitkään aikaan nähneet. Riemukkaita ja lämpöisiä haleja, kun on taas koittanut kuukausittainen yökyläily toisen vanhemman luona. Varovaisia sanoja ja kokeilevia hymyjä erossa olleiden vanhempien välillä. Vastasyntyneen ja vanhemman välisiä ensimmäisiä tutkailevia katseen vaihtoja ja hymynkareita, tai jo vähän isompien lasten kiireiset heipat ovenraosta, kun on jo kiire koulunpenkille.

Jokaisella kohtaamisella on sen osapuolille suuri merkitys. Ohjaajat Ensikodilla ovat tukemassa ja auttamassa näissä kohtaamisissa tarpeen mukaan. Usein ohjaaja on taka-alalla, eikä hänen apuaan välttämättä tarvita, kun taas joskus niitä oikeita sanoja on vaikea löytää, jolloin ohjaaja voi olla apuna avaamassa keskustelua. Toisinaan taas kohtaaminen voi jännittää niin, että se tuntuu melkein ylivoimaiselta. Silloin ohjaaja voi olla mukana rohkaisemassa ja toimia vaikka viestinviejänä.

Ihmetekoja tai välttämättä edes aina sanojakaan ei vaadita. Tietynlaista täydellistä kohtaamista ei ole olemassakaan, vaan kohtaaminen on aina osapuolten ja tilanteen näköinen. Vastuu kohtaamisesta on sen kaikilla osapuolilla, sillä lyhytkin kohtaaminen voi vaikuttaa koko päivän tunnelmaan. Tärkeintä olisikin, että jokainen osapuoli voisi tuntea olonsa nähdyksi, kuulluksi ja ennen kaikkea hyväksytyksi. Näihin riittää usein jo pelkästään se, että on aikaa pysähtyä tilanteeseen hetkeksi, nähdä toinen sellaisena kuin hän on, kuunnella aidosti ja suoda ehkä jopa vähän hymyäkin. Oikeastaan kohtaamisiin voisikin soveltaa kolmen K:n sääntöä; Katso, kuuntele ja kunnioita.

Käännän avainta lukossa kotiovella. Kuulen jo tassujen rapinan eteisen lattialla ja oven avatessani saan 50-kiloa iloa syliini. Hännänhuiske ja tohina on niin kova, ettei eteisen naulakkokaan meinaa pysyä pystyssä. Sama vastaanotto on ovellamme vastassa aina, olin sitten viemässä vain roskat ulos tai tullessani pitkän työpäivän jälkeen kotiin. Aina kohtaamisten ei tarvitse olla niin ylitsevuotavia, mutta tuosta aitoudesta, kiireettömyydestä ja tässä hetkessä olemisesta voisimme kaikki ottaa oppia.

Näin ystävänpäivä viikkolla kysynkin, miten sinä olet tänään kohdannut lapsesi, puolisosi, naapurisi tai vaikkapa sen lähikaupan kassamyyjän?

 

Aurinkoisiin kohtaamisiin!

Sannamari Oksanen