Miten tämä blogin kirjoittaminen tuntuukaan työläältä. Pää on tyhjä, mikään ei liikahda. Nyt kyllä tarvitsisin taas isää. Isälle saattoi aina soittaa, kun kirjoittaminen tai elämä muuten vaan tuntui olevan juntturassa. Isä innosti ja kannusti. Kyllä minulla edelleen on isän numero puhelimessa, mutta isä ei enää vastaa.
Sekä arkitiedon että tutkimuskirjallisuuden valossa isästä on moneksi ja isyyttä on monenlaista. Nykyään kun perheet mallit vaihtelevat, ne ovat tuoneet esiin myös uusia isyyden muotoja. Perinteisen ydinperheen biologisen isän lisäksi meillä on sosiaalisia isiä, etäisiä, juridisia isiä, psykologisia isiä tai uusperheisiä. Arkisessa puheessa isät vilahtelevat läsnä- tai poissaolevina, perhe- tai työkeskeisinä, tunteellisina tai tunteettomina, vastuullisina tai vastuuttomina. Millaisena isä milloinkin nähdään ja koetaan, riippuu tilanteesta, näkökulmasta ja kokijasta.
Lapsen kannalta biologinen isyys on merkityksellistä, koska isältä peritään ominaisuuksia. Juridinen isyys liittyy oikeuksiin ja velvollisuuksiin. Juridiseksi isäksi tullaan avioliiton, isyyden tunnustamisen tai adoption kautta. Sosiaaliseksi isäksi päädytään esimerkiksi uusperheessä. Isä ei ole puolisonsa lasten biologinen isä, mutta täyttää muut perheen vanhemman tunnusmerkit ja jakaa lasten arkea. Psykologisen isyyden puolestaan ajatellaan määrittyvän lapsen kautta, ketä lapsi pitää isänään. Siihen liittyy vastavuoroinen tunneside isän ja lapsen välillä.
Lähtökohtaisesti isät haluavat olla mukana lastensa hoidossa, kasvatuksessa ja elämässä. Nykyperheissä äidit ja isät jakavat sujuvasti vanhemmuuttaan, he näkevät ja kokevat vanhemmuuden, äitiyden ja isyyden, voimavaroina myös omalle hyvinvoinnilleen. Vanhempien hyvinvointi koituu lapsen parhaaksi. Kiitollisuus lapsesta on parasta ikinä.
Läheinen ja vuorovaikutuksellinen suhde isän ja lapsen välillä on hyväksi molemmille. Parhaimmillaan suhde rakentaa molempien myönteistä identiteettiä. Kun katsot lasta rakastavin silmin, saat saman katseen takaisin. Isän ja lapsen välinen suhde kehittyy ja vahvistuu yhdessä tehdyssä ja jaetussa arjessa.
Lapsi tarvitsee, että isä katsoo häntä ja iloitsee hänestä. Vaikka sitten etäämpääkin. Aikuisille tulee eroja ja useimmiten se on isä, joka päätyy etävanhemmaksi. Jos ei muista tai näe katsoa, oheneeko isyys silloin? Tulemmeko ajatelleeksi, että päihteitä käyttävä tai vankilassa rötöstelyistään istuva mies voi olla myös isä? Saako elämäänsä sössinyt mies olla kaikesta huolimatta hyvä isä ja lapselleen tärkeä ihminen? Mistä lapsi voi tietää, näkeekö isä hänet? Voisiko se olla niin, että ihan tärkeintä jokaiselle lapselle on tietää olevansa isälle tärkeä ja arvokas. Että isä ajattelee häntä, edes pätkittäin? Laittaa vaikka sen yhden postikortin tai tekstarin vuodessa?
– Niin tai näin, toivoisin kaikille lapsille sellaisen isän, että hän tallentuu voimaksi niin syvälle sydämeen, että vaikka minne lähtisi, ei katoa koskaan. Minun isäni oli.
Hyvää isänpäivää kaikille isille!
Teksti: Tuula Heiskanen
