Viime päivinä olen havainnoinut pian 1,5-vuotiaan lapsukaiseni kesänviettoa. Tunnustan, että olen jopa vähän kateellinen hänelle. Tahtoisin osata nauttia hetkistä ja pienistä asioista yhtä hyvin.
Miltähän tuntuisi, jos aikuisenakin osaisi yhtä aidosti ja kokonaisvaltaisesti ilmaista tunteensa?
Kiikkuessaan nauraa ääneen, silmät sikkurassa.
Osoittaa etusormella ohi lentävää perhosta ja huudahtaa hämmästyneesti – Oho!
Läiskytellä rantavedessä täysin voimin (hieman pullukoin kätösin) ja kastella samalla ympärillään muutkin.
Aikuisena ja vanhempana on toisinaan pinna kireällä ja väsyttää. Tuntuu kummalta miksi ei osaakaan nauttia yhteisestä vapaa-ajasta perheenä. Onhan kalenteriin suunniteltu ja mahdutettu kaikki se kiva, jota arkena ei ehdi. Some tuuttaa siihen oheen muiden kokemaa lomaonnea kuvin ja videoin. Ristiriita omien korvien välissä on syntynyt ja näkyy kiristyneinä purentalihaksina myös ulospäin. Pahimmillaan kireys tarttuu muihinkin ja ilmapiiri muuttuu myrskyä enteileväksi. Ollapa keinot hellittää ja ottaa rennommin.
Pysähtyminen. Suorittamisesta luopuminen. Itsensä kuunteleminen. Läsnäolo. Taitoja, joita aikuisena joutuu harjoittelemaan, että pääsee lähellekään lapsen osaamista. Älylaitteen voi jättää syrjään ja keskittyä tarkkailemaan ympäristöään ihan ilman linssiä. Eri aisteja käyttämällä ja havainnot tiedostamalla voi päästä käsiksi hetkiin, jotka muuten menisivät ohi huomaamatta. Ja hetkistähän tämä elämä lopulta koostuu.
Hetkessä elämistä aion opetella matkimalla. Jos lapset oppivat aikuisilta matkimalla, niin toimiipa se varmaan toisinkin päin.
Aion ottaa lapsen syliin ja kiikkua yhdessä.
Aion seurata perhosen lentomatkaa hetkisen lapsen kanssa.
Aion läiskyttää vettä rannalla, mutta en kastella muita.
Aion olla avoin muille hyville hetkille ja heittäytyä niihin kaikin aistein.
Näiden ajatusten myötä kannustan muitakin kokeilemaan matkimista. Ainakin kerran kesässä.
