Synnyin tuossa lähipitäjässä Evijärvellä Aleksis Kiven päivänä vuonna 1956 vanhempieni nuorimmaisena. Aikaisemmin olivat nähneet päivänvalon veli ja sisko.
Seitsemän vuotta minua vanhempi veljeni sairastui vakavasti jo nuorena ja poistui keskuudestamme vain 34-vuotiaana. Perhettä häneltä jäi vaimo ja 12- sekä 9-vuotiaat lapset. Se oli kova paikka meille läheisille.
Isäni vietti neljä nuoruusvuottaan sodan aikana etulinjassa. Sodan päätyttyä hän palasi takaisin synnyinseudulleen Evijärvelle ja aviopuoliso löytyi naapuripitäjästä Kortesjärveltä. He alkoivat harjoittamaan maanviljelystä. Meillä lapsilla oli hyvä ja turvallinen kasvuympäristö. Kavereita kylällä riitti, puuhailtiin kaikenlaista ja taisi joitain kolttosiakin silloin tällöin mukaan mahtua.
Valkolakin painoin päähäni keväällä 1976 Evijärven lukiossa, jonka jälkeen seurasi 11 kuukautta varusmiespalvelusta Oulun Hiukkavaarassa. Opiskeluvuodet vietin Lapin maisemissa Rovaniemellä. Vuonna 1981 avioliiton myötä muutin asumaan vaimoni kanssa Espooseen. Työpaikkani oli Helsingin ydinkeskustassa Bulevardilla. Liikunnallisena henkilönä työmatkat tapahtuivat usein pyöräillen. Nyt jälkeenpäin, kun kuulen radiosta Laila Kinnusen laulamana kappaleen ”Muistojen Bulevardi” mieleeni ei todellakaan tule romanttisia ajatuksia. Ainoastaan kiireen tunne, että mahdanko pyörineni ehtiä ajoissa töihin Bulevardille Mannerheimintiellä ruuhkassa törmäillessäni.
Vuonna 1983 onnistuimme saamaan kumpikin vaimoni kanssa työpaikat täältä Kokkolasta ja paluumuutto koitti. Kaikesta huolimatta Helsingin seudun ajasta jäi kuitenkin ihan hyvä muisto. Henki työpaikallani oli erittäin hyvä. ”Puhalsimme yhteen hiileen” ja sain tutustua moniin mukaviin uusiin ihmisiin. Ja olihan se uusi kokemus maalaispojalle elää hetki vähän suuremmissa ympyröissä.
Ensimmäinen yhteinen lapsemme syntyi vuonna 1984, seuraava vuonna 1987 ja nuorimmainen vuonna 1898. Sanoisin että merkittävin kokemukseni elämässäni on ollut isäksi tuleminen ja että sain olla mukana kaikkien kolmen synnytyksessä. Vuonna 1990 teimme vaimoni kanssa sellaisen ratkaisun, että lapsia kotiin jäikin hoitamaan minä eikä hän. Erikoinen ratkaisu vielä tuolloin ja luulen että jonkinlaisena ”kummajaisena” minua pidettiin, kun tuolla Mesilän perukoilla lastenvaunujen ja rattaiden kanssa päivisin liikuskelin. Enpä muista silloin vastaavanlaista isää lasten kanssa ulkoillessa tavanneeni. Mutta ajat muuttuvat, nykyään kun liikun kaupungilla, niin usein tulee vastaan isä lastenvaunuja työntäen. Vuonna 1992 palasin takaisin työelämään ja lastenhoito järjestettiin muulla tavalla.
Musiikki ja soittaminen ovat täyttäneet elämäni jo alle kymmenenvuotiaasta saakka. Esiintymisiäkin erilaisissa tilaisuuksissa on kertynyt monia. Musiikista olisi voinut tulla minulle ihan ammattikin mutta jo varhaisessa vaiheessa päätin pitää sen vain harrastuksena. Itseasiassa luulen, että näin mielenkiintokin asiaa kohtaan on säilynyt aidompana.
Eläkepäivät ovat kohdallani jo koittaneet ja päivät kuluvat mukavasti ystävien, liikunnan ja neljän lastenlasten kanssa puuhaillessa. Viime kevättalvella aloitin vapaaehtoisena isoisän roolissa toimimisen isäryhmässä täällä Kokkolassa Ensi- ja turvakodilla. Yhdeksi vetäjäksi alkaminen on ollut helppoa, antoisaa ja rohkaisevaa. Nämä vapaaehtoiset ja muut isäthän ovat suunnilleen samanikäisiä kuin omat lapseni, mikä tekee mukanaolostani tosi mielenkiintoista.
Erosimme vaimoni kanssa vuonna 2009. Eroprosessiamme pidän helppona, johtuneeko paljolti siitä, että lapset olivat tuolloin jo ”lentäneet pesästä”. En toki voi kieltää sitä, etteikö ratkaisu olisi tuntunut katkeralta ja epäonnistumiselta. Olemme kuitenkin pystyneet säilyttämään ystävyyden ja olemme tekemisissä keskenämme vielä useinkin.
Kaiken kaikkiaan tällä hetkellä elämä isovanhempana on aivan mahtavaa. Vastuu kasvattajana ei enää paina niin suuresti, voi ottaa rennommin.
Matti
Matti ilahduttamassa soitollaan Kokkolan ensi- ja turvakoti ry.n 25.v syntymäpäiväjuhlien vieraita 5.9.2024
