Olen vasta viiden kuukauden ikäinen, mutta päätin, että on aika kertoa teille hieman omasta maailmastani. Olen pieni ihme, joka tunnetaan paremmin nimellä Vauva, ja kerron teille nyt päivistäni äidin kanssa Vanajan vankilan perheosastolla.
Aamu alkaa parhaalla tavalla, kun heräilen pehmeästi unestani ja kuulen tutun äänen läheltä. Äiti hymyilee minulle, ja se saa minut tuntemaan oloni turvalliseksi. Varpaani kipristelevät ja käteni heiluvat ilmaan. Äiti kurottaa ottamaan minut syliinsä, ja siinä hetkessä tiedän olevani maailman onnekkain vauva.
Aluksi pääsen äidin sylissä perheosaston olohuoneeseen, jossa on paljon katseltavaa ja kuuluu monenlaisia ääniä. Äidin sylissä on turvallista tutkia ympäristöä ja katsella muita aikuisia ja lapsia. Ensin aikuiset juttelevat omia juttujaan, mutta lopuksi on aina jotakin jännittävää meille pienille: laulua, loruttelua tai ehkä makoilua pehmoisella viltillä, jota keinutetaan.
Minulla onkin ihan oma työntekijä!
Perheosastolla on paljon lempeitä kasvoja. Kasvot kuuluvat työntekijöille, jotka järjestävät minua ja äitiä varten erityisiä hetkiä. Välillä pääsen ihmettelemään värikylvyssä erilaisia värejä ja kuinka ne tuntuvat hassuilta sormissani. Leikittelemme väreillä yhdessä äidin kanssa. Pallomeri on ehdoton suosikkini. Työntekijät levittävät värikkäitä palloja ympärilleni ja äitiä naurattaa, kun palloja lentelee sinne tänne, kun innostun.
Seikkailujen lomassa on myös hoitohetkiä. Välillä äidin pitää mennä jonnekin käymään, mutta äiti sanoo, että silloin meidän ihan omat työntekijämme pitävät minusta huolta. He puhuvat minulle lempeästi ja minä vastaan omalla tavallani. He sylittelevät ja laulavatkin välillä, ja tunnen oloni rauhalliseksi. Kun äiti viimein tulee, hihkaisen hänelle ilosta. Puoli tuntia kesti pitkään!
Arki on ihan parasta
Vaippaa vaihtaessa äiti selittää minulle asioita, joita en vielä ymmärrä, mutta äidin ääni on rauhoittava. Silloin on myös meidän vauvatus-hetki, jossa yhdessä teemme pieniä jumppaliikkeitä, ja äiti nauraa iloisesti. Hymyilen hänelle takaisin, koska tiedän, että osaan tehdä maailman parhaita vauvatus-liikkeitä.
Ruokahetket ovat oma seikkailunsa. Äiti laittaa minulle soseruokaa meidän keittiössämme. Syödessä ruokaa eksyy myös nenään ja korviin, mutta äiti pyyhkii ne hymyillen pois. Ruokailun jälkeen silmäluomeni alkavat tuntua raskailta ja hieron silmiäni. Äiti nostaa minut syliin ja pian pinnasänkyyni. Nukahdan nopeasti oman peiton alle.
Iltapäivällä teemme retkiä ympäri omaa asuinsoluamme ja ulkoilemme, näin tutkimme maailmaa yhdessä. Äiti kantaa minua sylissään, näyttäen minulle eri asioita. LIN-TU, katso pihalla on LIN-TU! Kuuntelen hänen äänensävyään ja yritän ymmärtää maailmaa hänen silmiensä kautta.
Vaikka en vielä puhu, minua ymmärretään
Iltaisin saan äidin huomion täysin itselleni. Hän lukee minulle kirjaa, ja minä kuuntelen tarkkaavaisena, vaikka en vielä ymmärrä sanojen merkitystä. Äiti silittää minua ja pukee minulle pesujen jälkeen pehmeän yöpuvun. Se tuntuu hyvältä, että kaikki tapahtuu aina samalla tavalla. On turvallinen olo, kun menee nukkumaan.
Yöllä saatan herätä muutaman kerran, mutta äiti on onneksi lähellä. Hänen läsnäolonsa on kuin taikaa – se tekee kaiken paremmaksi. Vaikka en vielä puhu, äiti ymmärtää, mitä tarvitsen. Hän antaa minulle lämpöä, rakkautta ja turvaa.
Vaikka olen vielä pieni, joka päivä opin jotain uutta. Äidin sylissä on se paikka, jossa haluan olla aina.
Terveisin, Pieni Ihme
Lapsen kokemukset ovat tärkeitä perheosastolla
Vankilan perheosaston työskentelyllä pyritään vanhemman mentalisaatiokyvyn vahvistamiseen. Rauhallinen ja vakauttava ympäristö, tutut ja turvalliset työntekijät ja psykoedukaatio edistävät mentalisaatiokyvyn vahvistumista.
Äidin ja isän mentalisaatiokyvyllä tarkoitetaan kykyä ja halua ajatella, että lapsella on omia erillisiä kokemuksia ja tunteita aivan pienestä pitäen. Etenkin arjen hankalissa tilanteissa on tärkeää, että vanhempi näkee käytöksen taakse ja pystyy pohtimaan lapsen kokemusta tämän käyttäytyessä tietyllä tavalla. Vauvaikäisen kokemusten pohtiminen voi olla haasteellista, mutta tärkeätä on yrittää. Kun vanhempi kykenee huomaamaan, sietämään ja rauhoittamaan vauvan stressitilaa riittävän usein, rakentuu vauvallekin vähitellen kyky rauhoittaa ja säädellä itse itseään. Jo kolmen kuukauden ikäinen vauva rauhoittuu nähdessään vanhemman kasvot ja kuullessaan tämän rauhoittavan äänen (Pajulo, M ja muut, 2015)
Lähde: Pajulo, M ja muut: Mentalisaatio ihmistä suojaavana tekijänä. Duodecim. 2015;131(11):1050-7
Minna Vekka
Kirjoittaja on perhetyön ohjaaja vankilan perheosastolla
