Yksinäisyyden kokemus ja tarve pärjätä omillaan nousivat keskeisinä asioina esiin Miten pärjäät -kyselyssä. Siinä kartoitettiin vauvaperheiden kokemaa kuormitusta ja avun hakemisen esteitä. Yksinäisyys näkyi puuttuvina vertaissuhteina, puuttuvina tukiverkostoina sekä kokemuksena siitä, että loppujen lopuksi jää aivan yksin.
Tutkimusten mukaan yksinäisyyden kokemus näyttäisi altistavan mielenterveysongelmille ja muulle sairastavuudelle. Ylellä uutisoitiin 19.1.24 ihmisten kokemuksia tukiverkostojen puutteesta. Jutussa korostui kokemus siitä, että monen on pärjättävä tai oltava yksin. Läheisiä ei ole tai he elävät erillistä elämää. Artikkelin kommentointi keskittyi pohtimaan lapsiperheiden kokemaa tuen tarvetta ja syitä siihen. Keskusteluissa korostui ajatus siitä, että ennenkin on pärjätty, miksei nytkin ja kyllä jokaisen on taakkansa kannettava. Kyynisen ja kielteisen ajattelun korostuminen on merkkejä uupumuksesta, joten voitaneen kysyä, millaista hintaa tästä pärjäämisestä maksetaan.
Pärjääminen ei ole kilpailu, jossa suurimman taakan kantanut palkitaan maalissa.
Pärjääminen ei ole kilpailu, jossa suurimman taakan kantanut palkitaan maalissa. Pärjääminen on kestämistä ja selviämistä. On totta, että elämässä on aikoja ja tilanteita, joissa tärkeintä on kestää vallitsevissa olosuhteissa ja selvitä päivittäisestä arjesta. Perhe-elämässä on päiviä ja aikoja, jolloin arki on kestämistä ja sekin kuuluu ihmisenä olemiseen. Mutta jos elämä on ainoastaan selviämistä, silloin on riski, että se uhkaa sekä vanhemman terveyttä ja koettua hyvinvointia että lapsen kehitystä ja myöhempää elämänkulkua. Pärjääminen kapeuttaa ajattelua ja kokemusmaailmaa
Se minkä verran ja millaista kuormitusta kestämme ennen kuin pitkäaikaisen kuormittumisen seuraukset alkavat näkyä on yksilöllistä. Tutkimukset kuitenkin auttavat ymmärtämään, mitkä tekijät tukevat selviytymistä hankalissa tilanteissa. Yksi toistuvista asioista on läheiset ja laadukkaat ihmissuhteet. Vauvan elämässä turvalliset ja hoivaavat suhteet rakentavat luottamusta siihen, että hankalista tilanteista voi selvitä. Sairaus, huolet tai äkilliset kriisitilanteet ovat tyypillisesti tilanteita, joissa koemme tarvetta sille, että toinen ihminen näkisi hätäni ja tulisi tueksi. Lapsen syntymä ja vanhemmaksi tuleminen herkistää vanhempaa vastamaan vauvan tarpeisiin, mutta herättää myös tarvetta tulla itsekin kannatelluksi ja nähdyksi. Vaikka perheessä olisikin huolia, niin yhtä tärkeää on kokemukset siitä, että vauva ja lapsi on kiinnostava ja tuottaa iloa paitsi vanhemmilleen, mutta myös muille läheisille ihmisille.
Suhde on voimavara, joka tuo iloa ja uusia näkökulmia sekä aikuiselle että lapselle.
Tämä näkökulma tuntuu usein hukkuvan, kun keskustellaan vauva- ja lapsiperheiden yksinäisyydestä. Millainen voimavara ja ilo suhde lapseen voi olla sekä isovanhemmille että muille läheisille ihmisille perheen ympärillä? Pienen vauvan ja taaperon kanssa yhdessä olo on paljon hoivatyötä vaativaa, mutta myös jaettuja ilon hetkiä, yhteistä tutkimista ja opettelua. Isomman lapsen kanssa se voi olla yhteisen kiinnostuksen jakamista, tekemistä ja lapsen aikuistuessa myös vastavuoroista tukemista. Näitä isovanhempien, enojen, tätien ja perheystävien yhteisiä hetkiä eri-ikäisten lasten kanssa seuranneena on saanut nähdä konkreettisesti sen, miten positiivinen vaikutus suhteen rakentumisella on aikuisen ja lapsen elämässä. Suhde on voimavara, joka tuo iloa ja uusia näkökulmia sekä aikuiselle että lapselle.
Keskustelu lapsiperheiden hyvinvoinnista on tärkeää. Kaikkia haasteita ei ratkaista läheissuhteilla ja on tarpeellista tunnistaa, että osa haasteista on rakenteellisia, osa aikaan sidottuja ja syistä huolimatta osa perheistä tarvitsee palveluita jaksamisensa tueksi. Kysymys ei ole ainoastaan aikuisten pärjäämisestä vaan myös lasten kasvun ja kehityksen turvaamisesta.
Haluaisin, että keskustelussa lapsiin ei viitata vain taakkana tai ihmisinä, jota joudutaan kestämään. Pienet ihmiset voivat paremmin, kun saavat elää turvallisissa, iloa tuottavissa ihmissuhteissa. Ihan kuten jokainen meistä.
