Isyys, jota ei ollut

Isäni ei ollut paikalla, kun opin ajamaan pyörällä. Hän ei ollut katsomassa koulun kevätjuhlaa. Eikä hän ollut se, joka luki iltasadun tai kysyi, miten päiväni meni.

Lapsuudessani isyys oli enemmän poissaoloa kuin läsnäoloa, enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.

Pitkään luulin, että näin se vain menee. Jotkut isät ovat etäisiä, kiireisiä tai yksinkertaisesti poissa. Mutta mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä enemmän olen ymmärtänyt, kuinka syvän jäljen tuo poissaolo jätti.

Se ei ollut vain fyysinen tyhjiö, vaan tunne siitä, ettei ollut ketään, johon olisi voinut peilata itseään. Ei ollut mallia, ei ollut turvaa, ei ollut sitä hiljaista katsetta, joka sanoo: ”Olen tässä sinua varten.”

Isyyden puute ei tee kenestäkään rikkinäistä, mutta se jättää tilan, jota on vaikea täyttää. Olen yrittänyt rakentaa itselleni käsitystä siitä, millainen isä olisi voinut olla – millainen minä haluaisin olla? Olen oppinut, että isyys ei ole pelkkää biologista yhteyttä, vaan ennen kaikkea läsnäoloa, kuuntelua, rakkautta ja jatkuvaa oppimista.

Olen kohdannut elämässäni miehiä, jotka ovat olleet isähahmoja, opettajia, ystävien isiä, jopa pomoja, jotka ovat osoittaneet, että isyys voi ilmetä monin tavoin. He ovat olleet esimerkkejä siitä, että miehen rooli ei ole vain olla vahva, vaan olla herkkä, reilu ja luotettava.

Isättömyyden opetus

Ehkä isyys, jota ei ollut, on opettanut minulle eniten. Se on opettanut arvostamaan läsnäoloa, sanoja ja tekoja. Se on tehnyt minusta tarkkailijan, joka huomaa pienet asiat. Se on antanut minulle halun olla parempi. Olla se, joka jää, vaikka olisi helpompaa lähteä.

Ja vaikka isäni ei ollut paikalla, hänen poissaolonsa on muovannut minua. Se on osa tarinaani, osa sitä, miksi kirjoitan tämän nyt. Kun elämä tuo eteen vaikeita päätöksiä, isyyden puute tuntuu kompassin puuttumiselta. Ei ole sitä hahmoa, johon voisi peilata omia valintojaan, ei ole sitä kokemuksen ääntä, joka sanoisi: ”Minäkin kävin tämän läpi.”

Aikuisuudessa kaipuu ei ole enää pelkkää surua, se on myös uteliaisuutta. Millainen hän oli? Mitä hän olisi sanonut? Olisimmeko olleet samanlaisia?

Olen huomannut, että kaipuu ei katoa, vaikka sen kanssa oppii elämään. Se kulkee mukana, joskus hiljaisena taustasävynä, joskus voimakkaana tunteena, kun näkee isän ja lapsen yhdessä. Se ei ole katkeruutta, vaan enemmänkin toive siitä, että olisi saanut kokea sen, mitä niin moni pitää itsestäänselvyytenä.

Isyyden rakentaminen on jatkuva prosessi

Kun minusta tuli isä, kohtasin pelon ja toivon yhtä aikaa. Pelon siitä, osaanko olla läsnä, kun minulle ei koskaan näytetty, mitä se tarkoittaa. Ja toivon siitä, että voisin tehdä toisin sekä rakentaa jotain, mitä itse kaipasin. Lapsena kaipuu isään oli konkreettista. Se oli katse, joka etsi miestä katsomossa, ääni, jota ei kuulunut ovella, ja syli, joka jäi tyhjäksi

Aikuisena kaipuu on muuttanut muotoaan: se ei enää huuda, vaan kuiskaa. Se ilmenee hetkissä, joissa toivoisi neuvoa, tukea tai vain jonkun sanovan: ”Olen ylpeä sinusta.”

Isyyden rakentaminen ei ole valmis rooli, vaan jatkuva prosessi. Se alkaa pienistä hetkistä siitä, että katsoo silmiin, kun lapsi puhuu. Siitä, että pysähtyy, vaikka olisi kiire. Siitä, että sanoo ”rakastan sinua”, ei vain silloin kun kaikki on hyvin, vaan myös silloin kun on vaikeaa.

Olen oppinut, että isyys ei ole täydellisyyttä. Se on haavoittuvuutta, virheitä ja anteeksipyyntöjä. Se on sitä, että uskaltaa olla epätäydellinen, mutta silti yrittää. Lapseni eivät tarvitse sankaria vaan he tarvitsevat ihmisen, joka on heidän puolellaan.

Rakentaessani isyyttä, olen samalla rakentanut itseäni uudelleen. Olen kohdannut omat kipuni, katsonut taaksepäin ja antanut tilaa surulle, jota en itse lapsena osannut nimetä. Mutta olen myös antanut tilaa ilolle, joka syntyy, kun lapsi juoksee syliin, kun hän sanoo ”isi”, tai kun hän kysyy neuvoa, koska luottaa minuun.

Isyyden rakentaminen on myös sukupolvien ketjun katkaisemista. Se on päätös olla läsnä, vaikka ei olisi mallia. Se on uuden tarinan kirjoittamista. Tarinan, jossa isä ei katoa, vaan pysyy.

Ja ehkä juuri siksi tämä matka on niin merkityksellinen. Se ei ole vain vanhemmuutta vaan se on parantumista, kasvua ja rakkauden uudelleen löytämistä. Se on isyyttä, jota ei ollut, mutta jota nyt on.

Isoisyys tuo mukanaan muutoksen

Nyt olen tilanteessa, että minusta tulee pappa. Tieto siitä, että voin olla mukana ensimmäisen lapsenlapsemme elämässä hänen syntymästään lähtien tuo minulle toivoa ja valoa. Näin keski-iän jo ylittäneenä on mahdollisuus pysähtyä pohtimaan omaa elämää isyyden ja isoisyyden kautta ja voin vielä selvittää omaan elämänhistoriaani liittyviä asioita.

Isyyden kaipuu aikuisuudessa ei ole heikkoutta. Se on merkki siitä, että yhteys merkitsisi. Rakkaus, jota ei saanut, olisi ollut tärkeä. Ja ehkä juuri siksi se voi olla voima, joka saa meidät rakentamaan parempaa, olemaan se, mitä itse kaipasi.

Ehkä joku, joka lukee tämän, tunnistaa itsensä. Ehkä me voimme yhdessä rakentaa uudenlaista isyyttä. Sellaista, joka ei katoa, vaan kantaa.

Biologinen isäni oli isä, joka ei tiennyt olemassaolostani.