Lapsen oikeudet erossa ja arjessa, joka jatkuu eron jälkeen

Oli elokuu. Me vietettiin kesät aina mökillä, sinä kesänä täytin kaksitoista. Isä halusi jutella äidin kanssa. He eivät riidelleet eivätkä huutaneet, vaikka juuri niin he olivat kommunikoineet vuosia. Isä ilmoitti haluavansa eron.

Minä jäin asumaan äidin luo ja isä muutti uuden kumppaninsa luokse. Sitten minäkin muutin sinne. Jonkin ajan päästä minut määrättiin taas asumaan äidille. Kaikki muuttui jatkuvasti. 

En tiennyt, pitäisikö minun olla iloinen, surullinen vai vihainen. Pitäisikö olla isän puolella vai äidin puolella?

Muistan, että aikuiset käyttäytyivät omituisesti. Vanhempien erosta sai puhua, mutta kysymyksiä ei saanut esittää. Luulen, että he olivat kumpikin niin vahvasti omien tunteidensa loukussa, ettei minun tunteilleni jäänyt tilaa. Siitä alkoi matka, jossa yksinäisyys ja hylkäämisen pelko tulivat tutuksi. 

Pari vuotta myöhemmin aloin seurustella tulevan puolisoni kanssa. Me kasvoimme aikuisiksi ja perustimme perheen. Taustalla eli kipu ja kaipuu rakkaudesta, hyväksynnästä ja kuulumisesta. Me saimme kolme ihanaa lasta ja pyöritimme arkea. Taistelimme välillä toisiamme vastaan, välillä suurempiakin elämänhaasteita vastaan. Meillä ei ollut kummallakaan erityisen hyviä eväitä parisuhteen rakentamiseen, vuorovaikutuksen kehittämiseen tai yhteyden ylläpitämiseen. Mutta me selvisimme.

Parisuhde alkoi tuntua enemmän sisarussuhteelta

22 yhteisen vuoden jälkeen koin, ettei parisuhde enää tuottanut meille sitä, mitä sen pitäisi tuottaa. Olimme läheisiä, mutta se tuntui enemmän sisarussuhteelta. Lähestyin puolisoani ajatuksella, että voisimme erota silloin, kun olemme vielä hyvissä väleissä. “Miksi meidän pitäisi erota, jos olemme hyvissä väleissä?” hän ei pystynyt käsittämään. Tämä elämä – samassa parisuhteessa, mutta täysin eri todellisuuksissa – ei enää kantanut meitä. Puoli vuotta sen jälkeen, kun olin ottanut asian puheeksi, me muutimme erilleen. Kolmesta lapsesta vanhin meni samana syksynä armeijaan, ja nuoremmat jäivät asumaan minun kanssani. 

Alku oli vaikea. Emme osanneet nähdä vuoroviikkoasumista vaihtoehtona. Se ei ollut ollut tavallista meidän kulttuurissamme, eikä meillä ollut mallia yhteisvanhemmuuden rakentamiseen eron jälkeen – saati siihen, että parisuhde voisi muotoutua ystävyydeksi. Lasteni isä syytti minua itsekkyydestä ja hänen sekä lastemme elämän tuhoamisesta. Hän tiesi, miten vanhempieni ero oli rikkonut minua, ja uskoi minun nyt toistavan samaa kaavaa. 

Samoihin aikoihin tapasin nykyisen puolisoni. Olin tunteiden viemänä joka suuntaan. Omat ystäväni kehottivat minua unohtamaan exän – ja toisaalta olemaan vähintään kaksi vuotta yksin ennen kuin tapaisin ketään. Lasteni isän ystävät taas pitivät huolta hänen viikonlopuistaan – ja minun mustamaalaamisestani.

Terapia auttoi näkemään lasten aseman eroprosessissa

Päätimme entisen puolisoni kanssa yhdessä mennä terapeutille, joka oli tavannut meidät vuosia aiemminkin. Terapeutti sanoi meille kaksi asiaa, jotka vaikuttivat eroprosessin käsittelemiseen ja lasten asemaan.  

Ensimmäisellä tapaamisella minä vollotin. Lasteni isä piti sitä vääränä: “Itsehän halusit erota, mitä sinä nyt itket?” Terapeutti sanoi, että molemmilla on oikeus olla vihainen ja surullinen ja että parisuhteen päättyminen sattuu molempia. Jälkikäteen ymmärsimme, miten tärkeä lupa se oli: lasteni isä alkoi hahmottaa eroa yhteisenä prosessina, ja minä sain luvan tuntea surua ilman häpeää. 

Toinen asia liittyi lapsiin. Terapeutti sanoi, että lapsessa on aina osaa kumpaakin vanhempaa. Kun vanhemmat mitätöivät toisiaan, lapsi kuulee helposti, että jokin osa hänessä on väärin. Terapeutin tapa havainnollistaa tätä sai meidät näkemään selkeämmin sekä lempeämmin lasten aseman eroprosessissa. 

Niin usein eroprosessissa keskitytään siihen, mitä minä haluan ja mistä minä en tykkää. Päätösten lähtökohtana voi olla taloustilanne, mukavuudenhalu, kostomieli, sokea rakastuminen tai kavereiden neuvot. Omasta hyvinvoinnista huolehtiminen on tärkeää, mutta lapsen hyvinvoinnin ymmärtäminen ja sen mukaisesti toimiminen ei voi olla vähemmän tärkeää. Lapsella on oikeus tuntea ja näyttää tunteita, kuulla erosta ja puhua siitä silloin, kun hän haluaa, omalla sanavarastollaan. Ennen kaikkea lapsella on oikeus olla ottamatta vastuuta aikuisten tilanteesta.  

Me kävimme pitkiä keskusteluja. Itkimme ja puhuimme, katsoimme yhdessä sekä taaksepäin että eteenpäin. Koska olimme olleet yhdessä niin pitkään ja meillä on kolme yhteistä lasta, tulimme siihen tulokseen, että suhteemme ei ollut ollut pelkkä parisuhde – se oli myös ihmissuhde. Ja vanhemmuus tulisi aina yhdistämään meitä. Päätimme pitää kiinni tästä ihmissuhteesta ja opetella katsomaan sitä uudesta näkökulmasta. Ymmärsimme, että lapset eivät mene rikki siitä, että vanhemmat asuvat kahdessa kodissa, mutta lapset kärsivät, jos vanhempien välit ovat huonot.  

Meidän erostamme on nyt viisi vuotta. Tänään elän uusperhearkea: nuorin asuu meidän kanssamme, ja puolisoni lapset vuoroviikkoilevat. Ex-puolisoni piipahtaa kahville vähintään kerran viikossa, ja juhlahetkiä vietämme yhdessä. Olemme tehneet kovasti töitä sen eteen, että yhteisvanhemmuus toimisi. Me päätimme kohdata eron prosessina ja opetella puhumaan myös silloin, kun olisi tehnyt mieli vaieta tai kääntää selkä.

Ero voi olla luonnollinen osa elämää. Se on muutos – joskus kipeä, joskus välttämätön – mutta se ei ole lapsen kannalta “loppu”. Kun aikuiset uskaltavat kasvaa muutoksen mukana, lapsi saa luvan jatkaa elämäänsä turvallisesti: rakastaa molempia vanhempiaan, elää sujuvaa arkea ja luottaa siihen, että hän ei joudu kantamaan aikuisten taakkaa 

Kirjoittanut: Cathy, vanhempi ja Ensi- ja turvakotien liiton kokemustoimija 

Kuva: Shutterstock