Pienet koululaiset ovat aloittaneet juuri koulutiensä ja monen vanhemman sydän on syrjällään. Pärjääkö pieni isossa luokassa, uusien ihmisten ympärillä? Jaksaako istua ja kuunnella opettajaa, saahan kavereita ja selviytyy koulupäivän haasteista? Koulumatkaa harjoitellaan yhdessä ja ensimmäiset päivät ehkä kuljetaan vielä rinnatusten.
Sitten on vain luotettava, että lapsi osaa ja pystyy ja selviytyy. Pienet ihmiset suurten reppujen alla tuntuvat ihan sydämen alla. Niin isolta maailma yhtäkkiä näyttää vanhempienkin silmissä.
Merkityksellinen vauvaikä
Vanhemmat ovat tänä päivänä hyvin valmistuneita vauvan syntymään ja ovat tietoisia, miten suuri muutos uusi perheenjäsen on omaan elämään. Kahden ensimmäisen ikävuoden aikana vauvan aivot kehittyvät nopeammin kuin missään muussa elämänvaiheessa ja silloin syntyy myös tärkeä kiintymyssuhde lapsen ja vanhemman välille.
Kiintymyssuhteen laadulla on vaikutusta monella tapaa lapsen myöhemmässäkin elämässä, jopa tulevissa parisuhteissa. Jo odotusaika valmistaa vanhempaa vauvan sensitiiviseen kohtaamiseen ja tulevaan vuorovaikutussuhteeseen vauvan kanssa.
Vuorovaikutus alkaa vauvan ollessa vielä kohdussa, jatkuu vauvan synnyttyä ihanana vauvapuheena, sitten lörpöttelevän taaperon kanssa jutusteluna ja pian hän onkin jo taitava koululainen ja kykenevä ilmaisemaan itseään ja tarpeitaan monin tavoin. Teini-ikäisten vanhemmista sen sijaan tuntuu, että vuorovaikutus on lopahtanut pelkiksi ynähtelyiksi ja pikaisiksi hymiöiksi WhatsApp viesteissä. Tämän tiedetään johtuvan aivojen empatiakyvyn hetkellisestä taantumisesta murrosiässä. Kuuluu siis asiaan, itsekäs teini ei ole ilkeyttään itsekäs, vaan koska ei pysty parempaan. Kyky palautuu kyllä, kunhan teini-ikäisen aivot kypsyvät rauhassa, jopa tuonne 25 ikävuoteen saakka.
Vauvat kasvavat aikuisiksi, ihan silmissä
Vähemmän kirjoitetaan ja puhutaan siitä, miten iso muutos on vanhemmalle, kun noin kahden vuosikymmenen pituiseen intensiiviseen ihmissuhteeseen tulee pesäero. Lapsi kasvaa aikuiseksi ja vanhemman rooli muuttuu jokapäiväisestä turvan ja hoivan antajasta tasavertaiseksi aikuinen-aikuinen suhteeksi. Ennen kuin tämä on mahdollista, on lapsen irroitettava itsensä kodin turvasta ja vanhempien hoivapiiristä. Ja vanhemman on päästettävä irti ja puhallettava tuulta purjeisiin, vaikka sydäntä riipaisee tuleva ikävä.
Tässä kohtaa viimeistään vanhemmat ja lähipiiri huokailevat kuinka nopeasti aika onkaan mennyt ja miten iso lapsesta onkin kasvanut. Ja kuinka pieneksi vanhempi voikaan itsensä kokea, kun nuori valitsee sulkea huoneensa oven ja säätelee läheisyys erillisyys -akselia pitäytyen usein erillisyys -janan päässä. Pienissä hetkissä läheisyys on mahdollista ja voi koskettaa tai halata, pörröttää tukkaa tai laittaa käden hartioille. Ja kohta on aika päästää ja saatella lapsi omilleen.
Koti tyhjenee
Omat kolme lastani ovat syntyneet kahden vuoden sisällä ja lähtevät nyt 5 kuukauden aikana kukin omia polkujaan seuraamaan, yksi opiskelemaan vieraaseen kaupunkiin, toinen maapallon toiselle puolelle ja kolmas armeijaan. En pääse harjoittelemaan luopumista yksi kerrallaan, hehän syntyivätkin kaikki lähes samassa rytäkässä, joten lähtökin käy samalla tavalla.
Vanhempana on valmistauduttava siihen, että viiden ihmisen vuorovaikutuksen sijaan kotona on vain kaksi vuorovaikuttajaa. Siihenkin on varauduttava, että takaisin kotiin ei tulla ehkä kuin käymään tai vain hetkeksi asumaan. Yhteiselämä, sellaisena perheenä kuin se on ollut viimeiset 21 vuotta, on vääjäämättä päättymässä.
Nuori tarvitsee rohkeutta irtaantuakseen vanhemmistaan ja vanhemmat tarvitsevat luottamusta päästäessään irti. Sydämeen on rakentunut jokaisen aikuiseksi kasvaneen lapsen kokoinen pesä, joka on aluksi ammottavan tyhjä.
Vaikka vanhempien elämässä olisi mielekästä sisältöä lasten ja kasvattamistehtävän ulkopuolellakin, ikävän määrään ei osaa varautua. Toisinaan kuulee puhetta, kuinka haastavaa nuorten kanssa on, ja myös kuinka helpottavaa se on, kun he muuttavat pois. Näinkin voi olla.
Mutta ehkä vähemmän puhutaan siitä, kuinka loputtoman rakkaita nuo lapsesta aikuiseksi kasvaneet ihmiset ovat. Miten valtava ikävä heitä on jo ennen kuin he ovat lähteneetkään. Ja miten paljon heille toivoo ja tahtoo suotuisia tuulia siipien alle. Omien tyhjenevien siipien alla vetää viileästi. Tekisi mieli kasata kaikki helmojen ympärille ja pidellä tiukasti. Kokea vielä hetken se, kun he pienenä kiipeilivät kainaloihin, omat pesäpaikat hakien. Kokeneempien vanhempien mukaan luopumisen suru helpottaa kyllä, jopa aika nopeastikin. Sillä luottamuksella minäkin etenen.
Niinhän se oli, että lapset ovat vain lainassa
Vanhemman tehtävä on päästää irti ja luopua lainassa olevista lapsistaan. Se saa kuitenkin herättää tunteita; ylpeyttä, haikeutta, iloa ja onnea, ikävää ja lähtemisen surua. Lapsiperheaika on kuin yhden elämän pituinen matka. Seuraava elämänaihe on todennäköisesti vielä pidempi ja sen merkittävyyteen voi itse vaikuttaa.
Kodin ulkopuolella on hyvä olla ystäviä, harrastuksia ja unelmia toteutettavaksi. Pelkästään työhön uppoutuminen ei ole välttämättä toimivin ratkaisu. Parisuhteessa elävät voivat keskittyä myös uudella tavalla yhdessä oloon ja tehdä asioita, joita tiiviissä lapsiperhearjessa ei ollut mahdollista. YITn teettämän kyselyn mukaan moni pelkäsi etukäteen kodin hiljenemistä, mutta turhaan. Muutoksessa on paljon hyviäkin puolia; suhde lapseen voi parantua, aikaa tulee enemmän itselle, taloudellinen tilanne helpottuu, osalla parisuhde paranee ja jotkut toteuttavat pitkäaikaisen unelmansa.
Rohkeutta siis äiti ja isä, kun saattelet pientä koululaista tai omaa elämäänsä aloittelevaa nuorta. He pärjäävät kyllä -ja sinä myös!
