Kaikki hyvin lapsilla ja nuorilla?
Olin hiljattain keskustelemassa Hyvin sanottu -festivaaleilla lapsen oikeuksien toteutumisesta Hämeenlinnassa. Keskustelu oli hyvää, yleisö osallistui aktiivisesti ja näkökulmia lasten ja nuorten osallisuudesta ja osattomuudesta jaettiin rohkeasti.
Jäin pohtimaan kenen asia lasten ja nuorten hyvinvointi ja turvallisuus oikeastaan on? Varhaiskasvatuksen, koulun, harrastusseuran, eri järjestöjen, julkisten palveluiden ja kokonaisen hyvinvointialueenko? Kyllä. Suurin vastuu on silti meillä turvallisilla aikuisilla, sinulla ja minulla. Mitä tällä tarkoitan?
Isossa kuvassa lapset ja nuoret voivat hyvin, lapsen oikeudet toteutuvat ja moni asia on mennyt vuosien saatossa eteenpäin. Lapsia kuullaan enemmän kuin aikaisemmin ja kuritusväkivalta on vähentynyt. Lapset saavat kasvaa ja kehittyä turvallisissa olosuhteissa, lasten näkemyksiä kunnioitetaan, ketään ei syrjitä ja lapsen etu ohjaa heitä koskevia päätöksiä.
Raaputetaanpa hiukan hyvinvoinnin pintaa.
Kouluterveyskyselyssä tytöistä 30 prosenttia kertoi kohtalaisesta tai vaikeasta ahdistuneisuudesta. Siitä, että huolia on paljon, että huolestuneisuus ja hermostuneisuus on jatkuvaa ja kiinnipitävää. Tutkimusten mukaan yksi tämän hetken yleisimmistä tunteista on ahdistus. Mistä ihmeestä tämä kaikki huoli kumpuaa maailmassa, jossa elintaso nousee jatkuvasti? Epävarmuudesta, kateudesta, häpeästä? Kenties vertailusta tai kohtaamattomuudesta?
Ahdistuneen nuoren tunne siitä, että on maailman ainoa ihminen, jolla asiat eivät ole hyvin, on musertava. Näemme sosiaalisen median kuvista sen osan elämää, joka halutaan muille näyttää. Sen, johon huolet eivät kuulu. Kaikilla muilla on menossa aina se #paraspäiväikinä ja samaan aikaan elämässä taisteluja, joista juuri kukaan ei tiedä mitään.
Kaikki hyvin? Ihan oikeestiko?
Meidän aikuisten, sinun ja minun, tulisi tietää paremmin ja osata nähdä näytelmän läpi. Lapsi tai nuori ei kerro, että ahdistaa tai pelottaa. Mitä voimme tehdä, miten auttaa?
Pysähdy, asetu rinnalle ja anna aikaa. Siinä se on, kaikessa yksinkertaisuudessaan. Kysy onko kaikki hyvin. Älä vaadi vastausta, mutta anna sille mahdollisuus. Ota olkapäästä kiinni, anna kannustavien sanojen tai hiljaisuuden ja rakastavan katseen tehdä työtään. Anna niiden vahvistaa ja tuoda turvaa, ravita ja rohkaista lasta, sitä omaa tai toisen. Osoita, että näet näytelmän läpi ja olet valmis ottamaan tunteet vastaan, kannattelemaan kuilun yli.
Koska jokainen lapsi ansaitsee sen.
Paula Arbelin
Blogin kirjoittaja on teini-ikäisten lasten äiti ja yhdistyksen toiminnanjohtaja.
