Miten aloittaa? Mistä löytää punainen lanka? Miten sukeltaa sulavasti ensikodin maailmaan kirurgian kovasta ja kiireisestä maailmasta? Todellisuudesta, jossa paha otetaan pois kirurgin veitsen viillolla ja potilaan elämä jatkuu. Tai sitten ei. Suoraviivaista ja tehtäväkeskeistä. Sitä on keskussairaalan arki ollut; siellä on mieleni välillä vieläkin. Miten löydän itseni ja ammatillisen minäni tässä uudessa? Täällä ensikodissa.
Asenteet joutuvat ensimmäisenä suurennuslasin alle…
Onko ihminen arvokas ihminen ja avun arvoinen ihminen, vaikka olisi minkälainen elämä elettynä. Vaikka olisi tipahtanut oksalta, jonka on itse altaan sahannut poikki. Vaikka istuisi kuopassa, jonka on itse itselleen kaivanut. Kuopassa, jota jo edelliset sukupolvet, toinen toisensa jälkeen, ovat olleet kaivamassa. Kyllä on. Silloin ja varsinkin silloin, kun näin on.
Entä kuinka voi ja kykenee auttamaan, kun autettavalla on elämän eväät lopussa ja elämisen taidot hukassa? Menneisyyden reppu on ylivoimaisen painava ja tästä päivästä selviytymiseen on onnettoman vähän voimia. Ja mukana on vielä pieni, viaton elämä. Yli kaiken suojeltava ja varjeltava. Miten löytää vanhemman piilossa olevat voimavarat? Miten auttaa jaloilleen?
Pohdin…
Mikä meitä ihmisinä oikeasti kantaa? Ja mikä meitä hoitaa? Mikä voi oikeasti korjata ja muuttaa suunnan? Mistä alkaa toipuminen ja vahvistuminen? Mitä ovat toivon elementit tässä työssä, ja kuinka vähäpätöisiltä näyttävistä ja kuulostavista palasista voi merkityksellinen elämä alkaa rakentumaan? Merkityksellinen ja arvokas arki – ja juuri se arvokas, tavallinen arki. Tavallisine rutiineineen ja ilonaiheineen. Nehän ovat oikeasti todella pieniä, ne TODELLA tärkeät asiat!
Pian taas tuskailen…
Miten minä teen tätä työtä ensikodilla? Kuka enää oikeastaan olen, kun en tee? Kun en kanyloi enkä laimenna lääkkeitä, hoida letkuja ja kolmitiehanoja ja kipupumppuja, vedä pahoinvointilääkettä ruiskuun tai tiputa hätäverta, kun en seuraa monitoria enkä auta alusastialle, kun en juokse kilpaa kellon kanssa enkä kilpaa sisäisen verenvuodon kanssa. Mitä minä teen, kun en tee??? Kuka olen? Mitä tämä työ on? Mikä on työtä?
Huh! Ihan hullua! Kuinka vaikeaa tämän uuden sisäistäminen voi olla?
Entä, jos työ voikin olla vierelle pysähtymistä ja vauvan hymyn ihastelemista, kuuntelemista ja yhdessä pohtimista. Ilmiöiden ihmettelemistä ja oman prosessin jakamista. Voiko työtä olla elää yhdessä arkea? Elää ja hengittää ja nauraa ja kysellä mitä toisella on mielessä, mikä tänään naurattaa ja mikä tänään itkettää, mikä tänään harmittaa ja mikä eilen ärsytti. Voiko toivo ja sen ylläpitäminen olla työtä?
Entä totuus. Että, on toiselle totta ja olemassa.
Joku sanoi joskus viisaasti, että ihmiset ja laskuvarjot ovat samanlaisia – ne toimivat parhaiten auki.
Mutta kuinka ihmeessä kukaan uskaltaa olla täällä auki? Kuinka täällä voi olla mahdollista olla ihminen ihmiselle? Uskoa, että minulle halutaan hyvää. Luottaa, että minusta ajatellaan hyvää. Kun on elänyt maailmassa, jossa ihminen on ollut ihmiselle susi. Tai vieläkin pahempaa. Ihminen on ollut ihmiselle ase ohimolla. Hyväksikäyttö. Pahoinpitely. Ihminen on ollut ihmiselle tuomitseva katse. Se on ollut käännetty selkä ja suljettu ovi. Ihminen on ollut tyhjiä lupauksia. Ihminen on ollut ihmiselle pahin mahdollinen pelko, pahin painajainen. Piikki kaulasuonessa. Musta aukko. Kaikkea pahuutta ja vielä sen yli.
Kuinka minä voin kohdata tämän äidin, tämän naisen, jonka elämän haavoja ei voi parantaa ihosiirteillä? Jonka kokema tuska on somaattisen lääketieteen ulottumattomissa. Jonka edessä inhimillisesti on voimaton ja keinoton olo. Antakaa työkalut! Antakaa sydämen ihonsiirteet! Antakaa jotakin kättä pidempää!
Mieleen alkaa nousta sairaanhoitajan työn alkuaikojen muistoja. Mitä oli olla ihminen ihmiselle saattohoito-osastolla? Mitä oli uskaltaa pysähtyä ja katsoa syvälle silmiin? Uskaltaa olla auki ja itkeä itkevän kanssa. Halata pitkään ja hartaasti, syvätuntoon saakka, ja unohtaa odottavat työt. Pysähtyä sen kaikkein tärkeimmän äärelle. Ihmisen. Olla hiljaa ja silittää kättä. Vaan olla.
Tiedän, että nyt olen pääsemässä oikean asian äärelle. Täällä ensikodilla on vielä niin paljon toivoa ja elämän mahdollisuuksia jäljellä. Diagnoosi ei ole parantumaton syöpä. Elinaikaodote ei ole kuukausia tai viikkoja. Täällä ON elämää ja täällä ON toivoa!
Ja minulla on täällä paikka ja annettavaa.
Saan olla säiliö, josta voi ammentaa. Saan olla turvallinen aikuinen, joka kestää keskeneräisyyden ja hankalat tunteet ja olotilat. Voin vakuuttaa, että, vaikka sinulla ei ehkä juuri nyt toivoa olekaan, niin minä toivon sinun puolestasi. Minä lainaan sinulle omastani. Minä uskon, vaikka sinä et ehkä nyt uskokaan itseesi. Lainaan sinulle uskoani. Minulla on voimia, vaikkei sinulla ehkä juuri nyt niitä olekaan. Lainaan sinulle voimiani. Enkä odota, että palautat minulle tai että maksat takaisin. Nyt on sinun aikasi nousta ja sinun aikasi kokea jotakin todellista.
Parasta on saada sanoa – sinä olet valtavan arvokas! Olet valtavan taitava. Niin loistava vanhempi lapsellesi. Niin täynnä ihania lahjoja ja kykyä elää elämääsi. Sinussa on niin paljon hyvää! Sinä kyllä selviät! Sinä löydät omat vahvuutesi. Sinä löydät erityisesti uskalluksen olla heikko ja tarvitseva. Löydät toisten ihmisten arvon ja yhteisön merkityksen. Mitä on olla ihminen ihmiselle. Auki. Ei enää kiinni.
Elossa. Ei kuollut.
Niin… Mitäkö olen löytänyt täältä ensikodilta. Sairaanhoitajan, joka pysäytettiin täydestä vauhdista jonkin ihmeellisen äärelle. Kummalliseen maailmaan, jossa pysähtymisestä löytyy eteneminen. Rikkinäisyyden keskeltä kauneutta. Kivun keskeltä kasvua.
Olen ymmärtänyt, miten syvällinen on kysymys: Mitä sinulle kuuluu?
Olen pitkästä aikaa uskaltanut kysyä ja vastata tuohon kysymykseen myös omalta kohdaltani.
Mutta mikä sitten on täällä työtä? En ole ihan varma? Mutta saan elää ja olla olemassa, tässä hetkessä ja näiden ihmisten kanssa. Saan kasvaa ja oppia. Se mikä ennen on ollut minussa kiinni, on nyt auki.
Kirjoittaja: Ensikoti Iidan ohjaaja
