Kello on melkein seitsemän, tarkalleen 6:32, lauantaina. Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan on kulunut kaksi päivää. Herään suoraan syvästä unesta siihen, että 4-vuotias poikani laulaa ”hämä-hämähäkkiä” sängyssään.
Ulkona on vielä pimeää ja pakkanen paukkuu vanhan talomme seinissä. Poika huutelee iloisena sängystä ”äitii, äitii”. Mies on lähtenyt kuudeksi töihin. Whatsapp ilmoittaa uusista viesteistä, tuoreimmat uutisetkin yrittävät tunkeutua puhelimen etusivulle ja Instagram ilmoittaa uusista yksityisviesteistä. Laitan puhelimen sivuun, vaikka se on jo täyttynyt äitikavereiden eilisistä keskusteluista ja uusista maailmanloppua ennustavista linkeistä. Laitan kuitenkin puhelimen äänet päälle, jos joku minua sattuisi kaipaamaan vielä myöhemmin.
Väsyttää, haluaisin vain nukkua. Poika hyppää sängystään ja juoksee luokseni. Halaan poikaa, jolla on jo kiire alakertaan. -Äiti äiti, mennään leikkimään junaradalla! Kello on 6:45, haluaisin vaan nukkua. Istahdan sohvalle. Puhelimestani alkaa kuulumaan Facebookin ja Whatsapin viestiääniä. Äidiltäni tulee viesti, jossa lukee ”olethan tarkistanut lähimmät väestönsuojapaikat ja katsonut, että teillä on kuivaruokaa kaapissa?”
Avaan Whatsapista paikallisen äitiryhmän keskustelun. Siellä on mietitty mahdollisia sotaskenaarioita; milloin sota tulee, pitääkö jo tilata passit ja olemmeko vaarassa? Yksi kavereistani on laittanut videopätkiä Ukrainasta ja toinen miettii, jos muuttaisi jo ulkomaille. Kello on 6:50, haluaisin vain nukkua. Istun sohvalle ja sanon pojalle, että kohta äiti tulee leikkimään, äiti heräilee ensin. Poika tuo minulle unilelunsa ja sanoo ”äiti, nukupas vähän”. Poika menee tutkimaan lelujaan ja aloittaa itsekseen leikin.
Vastaan äidilleni, että ei tarvitse olla huolissaan. Googletan paikallisia väestönsuojia, niistä ei löydy tietoa ja huolestun hieman. Luen Iltalehden etusivun, katson äänettömällä videot, luen uusimmat Facebook-julkaisut Naistenhuoneella. Kaverini on linkannut videoita missä lapset ja äidit juoksevat paniikissa linja-autoille ja toiset jäävät pommisuojiin. Uppoudun uutisiin ja huolestun, käyn keittiössä tarkistamassa kuinka pitkään passimme ovat voimassa. Vastaan kaikille kavereilleni, viestejä tulee lisää. Mihin ihmeeseen laittaisin tämän huolen, joka muhii sisälläni? Päätä särkee, hengitys muuttuu pinnalliseksi, ärsyttää ja väsymys tuntuu kovemmalta kuin koskaan.
Kävelen takaisin olohuoneeseen ja kompastun poikani rakentamaan junarataan ja astun samalla yhden veturin päälle. Tämä sattuu jalkaani ja kiroan mielessäni ”hemmetin hemmetti!”. Pysähdyn ja jään katsomaan hienoa junarataa, jonka poika on juuri rakentanut. Poika katsoo minua, osoittaa pitkää junaansa ja toteaa ”Äiti katso, minä rakensin superveturin! Se jaksaa vetää ainakin miljoona kissaa kerralla!”. Katson puhelintani ja laitan sen äänettömälle ja vien sen keittiöön.
Pojan hymystä näkee, miten ylpeä hän on teoksestaan. Istun pojan viereen ja halaan häntä. Silitän ja tuoksuttelen, ihana pellavapääni. Kaikki on hyvin, tässä ja nyt. Tässä hetkessä kaikki on hyvin.
”Mihin ihmeeseen laittaisin tämän huolen, joka muhii sisälläni?”
Tämä kysymys on varmasti ollut meillä useimmilla mielessä, ja Ukrainan sodan tuomat huolet täyttävät ajatukset. Mihin huolen sitten voisi laittaa, miten voisi itseään rauhoittaa? Mielen rauhoittaminen on mahdollista, kun ensin pysähtyy ja tunnistaa oman kokemuksensa sekä ottaa sen vastaan. Voi sanoa itselleen esimerkiksi, että ”huomaan, että olen nyt tosi huolissani tästä kaikesta, pelkää mitä tapahtuu jne.”.
Tämän jälkeen on hyvä vastata itselleen myötätunnolla; ”ei ihme, että huolettaa / pelottaa tämä kaikki, pelkoni liittyvät tulevaan, josta en voi tietää, ne eivät ole totta tässä hetkessä.” Myötätunnon jälkeen on tärkeää tietoisesta päästää irti huolesta tai siitä tunteesta mikä on ahdistanut. Näin välttää jäämästä jumiin tunteeseen ja kauhukuviin, joita huolet ja pelot tuottavat.
Erityisen tärkeää on kiinnittää huomiota omiin kehollisiin tuntemuksiin; miten hengitän, jännitänkö jotain kehon osaa. Havainnointi ja tietoinen muutos omassa toiminnassa vaikuttavat ja niiden avulla voi itseään rauhoittaa. Asennon muuttaminen, pintahengityksen sijaan syvemmät hengitykset ja jonkin aistin avulla huomion kiinnittäminen muualle katkaisevat huolien oravanpyörän. Muistuta itseäsi , mikä on totta sinulle tässä ja nyt, millaisessa ympäristössä nyt elät, mihin voit itse vaikuttaa ja mihin et, mihin kannattaa käyttää energiaa, mikä nyt tässä hetkessä on tärkeää itsesi ja lastesi kannalta. Todennäköisesti se on juuri laittaa puhelin pois ja mennä lapsen luokse, tulla läsnä olevaksi, mennä ihastelemaan taaperon leikkejä tai nukkuvaa vauvaa.
Isojen myllerrysten aikaan ensiarvoisen tärkeää on pitää kiinni arjen rytmeistä tai alkaa muodostamaan niistä rutiineja. Syödä säännöllisesti, huolehtia riittävästä levosta ja unesta, ulkoilla ja leikkiä. Myös aikuisten on syytä huomioida esimerkiksi omat iltatoimet, pohtia, miten toimin niin, etten ainakaan lisää omaa huoltani? Tärkeää on suojata itseään liialta tietotulvalta ja suojella lapsia uutiskuvilta, joita heidän on vielä vaikeaa ymmärtää. Tämä kaikki unohtuu helposti juuri silloin, kun sitä eniten tarvitaan.
Auttamalla itseämme meillä on mahdollisuus myös auttaa haluamallamme ja meille mahdollisella tavalla myös heitä, jotka ovat joutuneen sodasta kärsimään. Siis pysähdy, hengitä syvään, uloshengityksellä vapauta lihasjännitystä, katso ympärillesi ja muistuta itseäsi tässä hetkessä; ”nyt on näin!”.
Kirjoittajat:
Vanhemmuuden tuki -yksikkö HELMI
Jessica Indola, ohjaaja Tapaamispaikkatoiminta
Satu Vesisenaho, projektityöntekijä Stressistä säätelyyn -hanke
