Oli maaliskuun viimeinen viikonloppu. Olin päässyt viimeisillä voimillani turvakotiin. Mistä sain sellaisen rohkeuden ja voiman lähtemiseen, en osaa sanoa. Vuosia olin yrittänyt lähteä. Yritykseni lähteä mahdollisimman neutraalisti ja aiheuttamatta isompia räjähdyksiä oli epäonnistunut, kerta toisensa jälkeen. Moneen kertaan pakatut tavarani hän oli purkanut takaisin kaappeihin, ollut kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Olin ottanut vastaan iskuja: henkisiä ja fyysisiä- liian pitkään. Olin hukannut itseni täysin häneen ja hänen mahdottomiin vaatimuksiinsa. Siinä nyt kuitenkin olimme, yhdessä neljän lapseni kanssa turvakodin vastaanottohuoneessa. Kehoni tärisi säästöliekillä, en enää edes muistanut milloin olin saanut nukkua yöni ilman, ettei hän olisi vaatinut minua valvomaan. Olin pelännyt juuri tätä hetkeä, vaikka olin jo ymmärtänyt, ettemme tule pääsemään vapauteen ilman turvakodin tarjoamaa apua. Itkin ja häpesin, olin itselleni vihainen. Tunsin, kuinka kehooni padotut tunteet vyöryivät pintaan. Taistelin, etten murtuisi, sillä pelkäsin miltä näyttäisin. Enhän minä saanut näyttää olevani heikko, se oli tiennyt aina ennenkin pahaa. Mietin, miten saisin sammutettua äänen korvieni välistä, joka syytti minua olemasta siellä, missä olimme- turvassa häneltä. Ääni oli tuttu minulle, se oli entisen puolisoni ääni. Hänen, joka vielä vähän aikaisemmin oli puolisoni, vaikka ajatuksissani olin eronnut hänestä jo aikoja sitten. En edes tiennyt olenko minä oikeutettu olemaan turvakodilla. Olinko sittenkin vain epäonnistunut? Olinko myös se huomionkipeä ja draamanhakuinen valehtelija, millaiseksi olin kuullut hänen minua kutsuvan jokaisena kertana, kun olin yrittänyt saada itseni näkyväksi? Turvakodin työntekijän sanat pysäyttivät sisäisen taisteluni hetkellisesti: ”Olemme tottuneet näkemään väkivallan uhreja ja minä näen ja kuulen sinusta heti, että olette tulleet juuri oikeaan paikkaan.” Katse, jolla turvakodin työntekijä katsoi minua, tuntui epätodelliselta, mutta turvalliselta. Luottamukseni oli rikottu useita kertoja, mutta tällä kertaa kasasin kaiken rohkeuteni ja päätin luottaa ja antaa hänen auttaa. Samalla ihmettelin voisiko hän todella nähdä sen minusta? Voisiko hän tietämättä elämääni tämän enempää nähdä, ettei kyse koskaan ollutkaan normaalista arjesta, johon vain ylireagoin? Ensimmäinen päivämme turvakodilla kului rauhallisissa merkeissä. Minulta ei vaadittu selityksiä ja todisteluja, sain kokea turvaa ulkoisesti ja sisäisesti. Saimme olla rauhassa ja meitä kehoitettiin rauhoittamaan tilanne. Kiitollisuus levisi minussa hetki hetkeltä, saimme syödä valmista ruokaa ja levätä rauhassa turvallisten ihmisten ympäröimänä. Kuitenkin konkreettinen ymmärrys tilanteesta ja siitä, mitä oli tapahtunut, saavutti minut vasta seuraavana aamuna. Tunsin elämäni alkaneen kuin uudelleen, vaikka todellisuudessa ymmärsin, että olemme vasta taistelumme alkumetreillä. Vapaus kosketti minua syvemmin, kuin vuosiin ja ravisutti kaikkea sitä jo niin normaaliksi tullutta vääryyttä. Minulla oli lupa avata radio ja kuunnella sieltä tulevaa musiikkia pelkäämättä räjähdyksiä ympärilläni. Kuin pala kerrallaan löysin paloja, jotka piirsivät minulle kuvaa paremmasta huomisesta. Turvakodin työntekijä neuvoi minua estämään väkivallan tekijän numeron, ettei minun tarvitsisi vastaanottaa haavoittavia viestejä jatkuvana virtana. Sain vahvistavaa tukea epävarmuuteni hetkiin. Väkivallan uhrina elämisestä oli muovautunut minulle arki, jota en olisi oppinut kyseenalaistamaan ilman korvaamatonta tietoa ja omien sisäisten kokemusteni vahvistamista, jota sain turvakodilla kokea. Sain kokea tulleeni nähdyksi ja kuulluksi sellaisella tasolla, että ymmärsin ansaitsevani paremman elämän.
*Teksti kirjoitettu turvakodin asiakkaan näkökulmasta käyttäen asiakkaan omakohtaisia kokemuksia.*
-Sini
