Vanhan talon toisessa siivessäkin tunsin, kuinka tuvasta luokseni johtavan käytävän lattialankut kumahtelivat, ikään kuin hidastettuina. Oli ihmeellistä, että jo lapsena mietin, miten ne eivät antaneet muovimaton alla periksi, kun huoltajani lähti voimalla liikkeelle. Tälläkin kertaa, minulle oli epäselvää, mitä olin tehnyt väärin. Koitin nanosekunneissa miettiä, mikä voisi olla kyseessä. Tiesin kuitenkin, että punaisena valloillaan räjähtelevä raivo ehtii vyöryä ylitseni, ennen kuin kerkeän parkaista pahoitteluni virheisiini, jotka olivat karanneet muististani. Henkeäsalpaava pelko ei lamauttanut 12-vuotiasta kehoani, vaan se lähti toteuttamaan pakoa.
Hiihtoloma tiistain aamu oli kuin postikortista pakkasineen. Lunta oli niin paljon, että paljaat sääreni upposivat siihen polvia myöten. Nouseva aurinko loi lumipeitteeseen vaaleanpunaisen kristalliverhon taivaaseen peilaten. Parinkymmenen asteen pakkanen häiritsi hengästymiseni sykliä. Merkillistä, että vain sekunneissa olin kerennyt niin kauas. Kuulin perässäni hangen narskahtelun, mutta en katsonut taakse. Piilouduin pienen lammen viereen ison kiven taakse lumimättääseen. Olin kuvitellut höttöisen lumen pehmeämmäksi, mutta hakeutuessani sikiöasentoon tunsin kuitenkin, kun polveni osuivat johonkin kovaan.
Nyt minun oli oltava hiljaa. Kuulin, kuinka huolestunut naisääni kiljui perääni, huutaen samalla Goljattiani etunimeltä. Kun ääni hiljeni, tiesin että tilanne oli ohi. Minuutit tuntuivat pitkiltä, tai ainakin näin jälkikäteen kuvittelen ne minuuteiksi. Epätasaisen metsän läpi tehty kotimatka alusvaatteissa tuntui pitemmältä. Huomasin, kuinka aloin suunnitella reittiäni uudelleen ja kiersin oksaisimmat kohdat. Paukkupakkanen alkoi tuntua jäätyneiden ripsien lisäksi pistelevänä kipuna jalkapohjissa. Vapiseva nainen tuli minua viltin kanssa vastaan, hän itki hysteerisesti. Minä en itkenyt, toki silmäni tuntuivat työntävän kaiken nesteen kanavistaan, mutta epäilin, että koittivat estyä jäätymästä. Olin tyytyväinen itseeni, tällä kertaa et saanut minua kiinni! Minä en ole mikään nössö! Vaikka pakenin, niin vielä tulee päivä, kun olen suuri ja vahva, ja pelkällä katseellani sinut nujerran.
Viltteihin peittelevä hoivaajani oli varmasti järkyttynyt siitä, miten olin saattanut tehdä jotain niin sopimatonta, että sain raivon valloilleen. Jälkikäteen varmasti myös siitä, miten altistin itseni tilanteessa pakkaselle. Pihatiemme suunnalta tullut auton ääni kertoi siitä, että olimme nyt kahden. Lämmin kaakao ja vilttiin kietoutuminen takkapuiden paukahdellessa palautti kehoni ennalleen. Emme puhuneet tilanteesta, emme syistä tai jatkosta. Osasin päätellä jo historiaan peilaten, että arki tulisi jatkumaan siten, että episodi ei ole osa tarinaamme. Korkeintaan siitä saattoi seurata muutaman viikon puhumattomuus, joka sitten jossain kohtaa kuittaantuisi jollain palkitsevalla eleellä. Sainhan muun muassa hevosen, kun sen halusin, tallirakennuksineen ja päivineen, ja olen siitä yhä otettu.
Koskaan ei tullut se päivä, kun laserkatseeni lamautti tapahtumien kulun alkuunsa. Pelkäsin, etten myöskään koskaan pääse erilleen pelosta, jonkun korottaessa ääntään tai nousten nopeasti tuoliltaan. Opin vuosien saatossa myös miellyttämisen mestariksi, anteeksi osaan pyytää jo ennakkoon, myös asioista, joita en ole tehnyt. Mahdollisten konfliktien syntyyn, minulla oli jo upeat harhautussuunnitelmat. Odotukset omalle suoriutumiselle elämässä perustuivat siihen, että kun kerron puutteeni ennalta, ei minuun ainakaan petytä.
Mikä sitten kantoi minut elämässäni pisteeseen, jossa voisin vaikkapa auttaa samaa kokeneita? Se on ollut puhe. Ja ei lapsuutenikaan tapahtumat olleet salaisuus, puhuin niistä kyllä. Mutta kului vuosia, ennen kuin asiaani kuuli oikeat ihmiset. Ihmiset, jotka uskoivat, ymmärsivät ja kannustivat. Saatuani ymmärryksen siihen, ettei tapahtunut johtunut minusta. Pohtimani puutteet olivatkin vahvuuksiani ja refleksini nopeisiin liikkeisiin ovat piirrettynä kehoni muistiin, auttoivat minua antamaan itselleni armoa. Väkivallan tekijää ei tarvitse pyrkiä ymmärtämään, ei tarvitse etsiä lieventäviä tekijöitä kokemuksilleen. Jos kuitenkin oppii ymmärtämään itseään, voi traumoistakin selvitä. Tarvitset kuitenkin apua, yksin selviytymisestä ei saa pystiä. Väkivalta ja sen uhka on aina väärin. Lapsilla on oikeus turvalliseen väkivallattomaan elämään.
Pelasta itsesi. Pelasta lapsesi ja pelasta tarvittaessa myös naapurisi lapset. Hae apua!
Kokkolan ensi- ja Turvakoti 044 336 0056: Tarjoaa kodinomaisen suojan väkivallalle, on avoinna 24/7, se on maksutonta kaikille väkivaltaa tai sen uhkaa kokeneille. Turvakodilla saa ammattimaista ohjausta ja apua väkivallasta selviytymiseen.
Kriisi- ja väkivaltatyön yksikkö Väkevä 044 751 7685: tarjoaa avopalvelua Väkivaltaa kokeneille, tekijöille, pariskunnille ja lapsille ma-pe klo 8–16
Nollalinja 080 005 005 palvelee 24/7: Nollalinja on valtakunnallinen, maksuton auttava puhelin kaikille, jotka ovat läheisessä ihmissuhteessaan kokeneet väkivaltaa tai sen uhkaa. Nollalinjalle voivat soittaa myös väkivaltaa kokeneiden läheiset sekä ammattilaiset ja viranomaiset, jotka tarvitsevat neuvoja asiakastyöhönsä.
Tekstin kirjoittaja on anonyymi,
Nimimerkillä ”Palasista tehty, mutta ihan kiva setti”
