Tällä viikolla some on pullistellut liikuttuneiden vanhempien päivityksiä. On uusia reppuja, kauniita lettikampauksia, kirkkaita silmiä, iloa ja intoa, vähän jännitystäkin. Kouluunmeno on suuri asia koko perheelle ja siitä pyritään tekemään mahdollisimman turvallinen kokemus ekaluokkalaiselle. Se on ihanaa ja niin pitääkin.
Harva meistä tulee kuitenkaan ajatelleeksi, etteivät kaikki lapset ehkä lähdekään koulutaipaleelleen hyvillä mielin. Lasta mietityttää, ovatko luokkakaverit kivoja tai tuleeko kukaan juttelemaan? Onko opettaja mukava vai ankara? Toivottavasti kukaan ei kiusaa. Joidenkin koulumatka saattaa alkaa turvakodin ovelta tai tilapäisestä majoituksesta eikä omasta tutusta kodista. Toinen vanhempi on saattanut muuttaa pois ja vienyt pikkusiskon mukanaan. Ympärillä on yhtäkkiä viranomaisia, joita lapsi ei osaa nimetä. Ja koulukin alkaa ja tuo mukanaan paljon uusia ihmisiä.
Olen loppukesän aikana kohdannut monenlaisia hämmentyneitä kouluun menijöitä. Tapaamistani lapsista (tai nuoristakaan) suurin osa ei tiedä, onko heillä lastensuojeluasiakkuus vai ei. Ehkä se on selitetty, mutta sitä ei ole ymmärretty. Lapset ovat saattaneet käydä tukiperheessä jo useamman vuoden tai perheessä käy perhetyöntekijöitä, mutta silti asia on jäänyt epäselväksi. Ne lapset, jotka tietävät olevansa asiakkaita eivät tiedä sosiaalityöntekijänsä nimeä, mutta pystyvät silti nimeämään vuosien takaisia perhetyöntekijöitään.
Jotkut pienemmät lapset pyytävät minua tekemään päätöksen siitä, että sisarus voisi muuttaa takaisin kotiin, sillä ikävä on kova. Silloin olemme piirrelleet yksinkertaisia karttoja siitä, keitä kaikkia ihmisiä lapsen verkostossa on ja mikä on kunkin ihmisen rooli. Ketkä päättävät ja mistä asioista. Silti lapsen voi olla vaikea hahmottaa kokonaisuutta.
Yhden vanhemman mukaan hänen oma nuorensa istuu viranomaispalavereissa mykkänä, huppu päässä. Nuoren miehen ahdistus on käsin kosketeltava eikä kenelläkään ole aikaa murtaa muuria. Monenlaisia diagnooseja tarjotaan: olisiko kyseessä masennus kun vuorovaikutus on niin hankalaa ja nuori niin lukossa? Minusta kyseessä voi olla myös se, ettei kohtaamisessa puhuta kieltä, jota nuori ymmärtää.
Kohtasin yhden tällaisen asiakkaan. Poika istui huppu päässä, katse alas painettuna, vartalo viesti kaikin mahdollisin tavoin, ettei minun sopisi tulla liian lähelle. Häntä väsytti. Yö oli kulunut netissä pelaten. Perheessä oli ollut väkivaltaa ja tilanne oli edelleen sekava. Nuori oli paennut pelimaailmaan, koska se oli ainoa ympäristö, jota hän kykeni jotenkin hallitsemaan.
Yritin kovasti löytää tien nuoren miehen luo. Hapuilimme. Ahdistuin itse. Yhteistä polkua oli vaikea löytää. Sitten älysin kysyä hänen mielimusiikkiaan. Näppäsin youtuben auki ja yhdessä etsimme pitkään tiettyä laulua. Lopulta se löytyi; edesmenneen XXXTentacionin kappale Gospel. Laulu on täynnä rankkaa kiroilua, itsetuhoa ja maailmantuskaa. Herkimpiä se saattaa kauhistuttaa.
Jotain tapahtui. Nuoren asento muuttui, hän katseli minua silmiin ja heräsi eloon. Viestitti joka solullaan: Tältä minusta tuntuu, katso minua!! Aloimme puhua kappaleen sanoista ja artistin lyhyeksi jääneestä elämästä. Nuori oli sen näköinen, että ”nyt toi tajuaa”. Hän halusi soittaa minulle myös samaisen artistin toisen räpin. Kappale oli surumielisen kaunis, täysin erilainen kuin ensimmäinen kuuntelemamme. Nuorella oli välillä myös sellainen olo. Tajusin. Sanoja välillämme ei tarvittu. Yhteinen kieli löytyi.
Joskus hetkellisestä oivalluksesta syntyy hienoja asioita.
Ihanaa syksyä! Turvallisia koulupäiviä kaikille koululaisille!
Maaret Parviainen
Tukea ja turvaa tässä ja nyt – lapsi ei voi odottaa! -hanke, Lahden ensi- ja turvakoti/Kaikille eväät elämään -avustusohjelma
