Kyllä minä pärjään
Minä jaksan, minä pärjään, kyllä tämä tästä, olen sitkeä, kyllä asiat vielä muuttuvat paremmaksi. Nämä olivat niitä lauseita, joilla koitin vakuuttaa itseäni päivästä, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Ehkä joidenkin kohdalla muutos parempaan onnistuu, mutta niin ei käynyt minulle. Minulle se hetki, kun en vain enää jaksanut tuli vastaan noin kaksi vuotta parisuhteen ongelmien alkamisen jälkeen. Lopulta se hetki, kun ei enää jaksanut tulikin täysin yllättäen, viikkoa ennen sitä en koskaan kuvitellut moista kokevani. Olen muutaman kerran jäänyt miettimään kuinka vaikeaa olisi ollut kohdata se hetki yksin. Onneksi minun ei tarvinnut.
Luottamusta, joka ei koskaan ollut luottamusta
Parisuhteemme yksi isoimmista ongelmista oli luottamus tai pikemminkin sen puute. Jälkikäteen ajateltuna minä olin se, joka maksoi hinnan puolison edellisten kumppanien virheistä ja hänen omista epävarmuuksistaan. Luottamusta ei rakennettu vapaudelle tai uskoon toisen hyvyydestä. Luottamus rakennettiin valvonnalle. Luottamus oli mahdollista ansaita vain tilanteessa, jossa kumppani pystyi täydellisesti valvomaan puhelimia, tietokoneita, kirjeitä, ystäviä, harrastuksia, lapsia, raha-asioita tai jopa seksuaalisuuttani. Kaikkea ei toki vaadittu heti, vaan alussa asiaa perusteltiin juuri edellisillä suhteilla ja kun luottamus on sitten ansaittu, niin enää ei tarvitse valvoa. Toisin kävi. Ympärilleni kierrettyä korkkiruuvia kiristettiin kerta toisensa jälkeen. Siinä vaiheessa, kun itse ymmärsin, kuinka väärin asiat olivat, olin jo niin syvällä, että sieltä ylös pääsy ei enää omin voimin onnistunut. Vaikka ympärilläni oli ihmisiä, jotka tiesivät, että minulla menee huonosti, ei kukaan todellisuudessa tiennyt kuinka huonosti. Kannoin sisälläni asioita, jotka olisi pitänyt kertoa muille. Koin häpeää, koin epäonnistumista, koin riittämättömyyden tunnetta ja koin loputtomalta tuntuvaa ahdistusta ja pahaa oloa, eikä mitkään yritykset korjata tilannetta onnistuneet.
Apua annetaan aina niille, jotka sitä pyytävät
Sanat kuuluvat Harry Potteriin ja Tylypahkaan, mutta omalta osaltani näin tapahtui myös turvakodissa. En olisi voinut kuvitella parempaa tapaa ottaa meitä vastaan lapseni kanssa turvakodille. Kriisiytynyt tilanne kotona ja oma voimattomuuden tunne kaiken keskellä olivat minulle uusia kokemuksia. Olenhan pärjäävä ja vahva ihminen, joka on aina elämässä onnistunut menemään eteenpäin ja löytänyt keinot asioiden ratkaisemiseksi. Mutta niin vain tuli sekin hetki elämässä, kun en enää pärjännyt. Onneksi apuuni tuli turvakoti ja sen henkilökunta. Ensimmäiset turvakodissa vietetyt yöt olivat hämmentäviä. Olin täysin vieraassa paikassa vieraiden ihmisten ympärillä, mutta silti minulla oli parempi olla, kun moneen kuukauteen omassa kodissani. Löysin myös nopeasti henkilökunnasta ne henkilöt, joiden kanssa oli helppo keskustella ja sain kokemani asiat puhuttua ulos. On hyvä, että turvakodin henkilökuntaan kuuluu monenlaisia henkilöitä, joista jokainen varmaan löytää sen oman tyylisen ihmisen, johon tukeutua. Myös minä löysin omani. Hänen kanssaan istuin tuntikausia yöllä oksentamassa ulos niitä asioita, mitkä olin sisälleni sulkenut. Ja ensimmäinen kerta on aina vaikein. Kun kerran olin jo saanut ne sanat ulos suustani, oli helpompi puhua niistä myös muiden kanssa. Jotkut sanat ovat silti edelleen vaikeita. Sanat kuten väkivalta. Puhuin useamman päivän turvakodissa ”asioista, joita minulle on tapahtunut”, kunnes se sanottiin ääneen… ”eivät nämä ole vain asioita, joita sinulle on tapahtunut… tämä on väkivaltaa”. En vieläkään osaa käyttää sitä sanaa… tai en halua… en tiedä kummasta on kyse. Ehkä vielä tulee vastaan se päivä, kun olen sinut myös sen sanan kanssa.
Samankaltaisuuden löytäminen erilaisuudesta
Alussa kaipaamani keskusteluapu tuli henkilökunnalta. Ajan myötä tilanne muuttui ja aloin keskustella enemmän myös muiden asukkaiden kanssa. Turvakodissa oli ihmisiä hyvin erilaisista lähtökohdista. Oli nuoria ja oli vähän vanhempia. Oli sellaisia, jotka olivat olleet siellä jo pidempään ja niitä kenelle turvapaikan saanti oli tarpeellista vain vähäksi aikaa. Toisien kokemukset olivat kestäneet kymmeniä vuosia, toiset olivat selvinneet vähemmällä. Keskusteluiden ajautuessa edellisiin kumppaneihin, löysimme kuitenkin kerta toisensa jälkeen yhtäläisyyksiä asioiden välillä. ”Minua kiellettiin tekemästä näin” – ”Mulla ihan sama”. Näitä keskusteluja kävimme monet kerrat ja tunne siitä, ettei ollutkaan asian kanssa yksin, tuntui tärkeältä sillä hetkellä. Eräs mieleenpainuvin keskustelu oli ahdistuksesta, siitä tunteesta, kun aamulla heräät ja tuntuu kuin iso kivi olisi rintakehän päällä, etkä pysty hengittämään. Kerroin tästä ja toinen asukas sanoi, että hänestä muuten tuntui ihan samalta, mutta kaiken aikaa hän vain kuvitteli, että se johtuu huonosta sisäilmasta. Vastaus meiltä muilta kuului naurujen kera… Ei ollut huono sisäilma, vaan toi ihan sama.
Myös sinä ansaitset onnen
Olen tämän lauseen kuullut useampaan kertaan. Ajatus siitä, että myös minä ansaitsen olla onnellinen, oli kaukainen haave, ajatus jossain taustalla, että joskus sitä saisi taas niitä asioita, mistä ennen niin suuresti piti. Vielä ei sen aika ole ollut, vaan loppumattomalta tuntuva taistelu jatkuu jatkumistaan. Hetki jona turvakotiin tulin oli varmasti oman elämäni aallonpohja ja onneksi sen jälkeen on menty kohti parempaa. Turvakoti antoi kuitenkin minulle tarvittavia voimavaroja jatkaa eteenpäin ja siitä olen ikuisesti kiitollinen. Saman kiitoksen ansaitsevat myös muut ihmiset, jotka ovat olleet tukenani läpi tämän kaiken, entinen puoliso, sukulaiset, työkaverit ja ystävät. En tiedä missä olisin ilman teitä.
-Mies pienen lapsen kanssa (Turvakodissa olleen asiakkaan kirjoitus)
