Vuoden 2019 syksyllä poseerasin kuvassa ostamani pehmomadon kanssa, jonka olin ostanut Lahden ensi- ja turvakoti ry:n joulukeräykseen. Tiesin kyllä turvakodeista, mutta muuten kyseisen yhdistyksen toiminta ei ollut minulle tuttua. Enpä silloin tiennyt, että muutamien kuukausien kuluttua olisin kyseisen yhdistyksen toimistolla töissä.
Vuoden 2019 loppu oli minulle raskas. Erosin pitkästä parisuhteesta, muutin ja valmistuin nuoriso- ja vapaa-ajanohjaajaksi. Opiskelujen jälkeen en edelleenkään oikein tiennyt, mitä haluaisin tehdä työkseni. Vuoden 2020 alussa menin tuttuun tapaan Ohjaamolle, jossa kävin aina selvittelemässä asioita esimerkiksi Kelan kanssa. Tapasin siellä sattumalta työvalmentajan, joka oli aiemmin auttanut minua jo monesti suunnan löytämisessä. Hän sanoi: ”Älä mene minnekään, mulla on sulle työpaikka!”. Sain lapun, jossa kerrottiin Lahden ensi- ja turvakoti ry:n etsivän STEAn Paikka auki -rahoituksella työntekijää toimistotöihin. Ajattelin ensin, että eihän minusta sellaiseen ole, mutta Ohjaamon työvalmentaja kannusti minua rohkeasti kokeilemaan.
Haastattelussa istuessa minua jännitti. Yritin hengitellä ja muistaa, että kun olen oma itseni ja teen parhaani, se riittää. Haastattelu meni ilmeisen hyvin, sillä sain soiton, jonka mukaan paikka oli minun. Aloitin työt tammikuussa 2020. Uudessa työssä oli paljon opeteltavaa ja pidin kovasti siitä, että työnkuvani oli moninainen ja vahvuuteni huomioitiin hyvin. Tein kirjanpitoa, ostoreskontraa, mainoksia ja markkinointia. Pääsin käyttämään luovaa osaamistani esimerkiksi sosiaalisen median alustoilla sekä esitteissä. Autoin eri työmuotojen työntekijöitä ja viihdyin toimistolla hyvin, koska työporukka oli niin mahtava. Sain myös tehdä koko toimiston porukalle maittavaa lounasta, sillä ruoanlaitto on lähellä sydäntäni.
Sitten tuli korona, joka asetti meidät kaikki uuteen tilanteeseen. Minä jäin toimistolle muiden siirtyessä etätöihin. Se oli varmasti kaikille haastavaa aikaa, niin myös minulle. Päivät seurasivat toisiaan hyvin samankaltaisina, eikä ihmiskontakteja suuremmin ollut enää. Onneksi pidimme joka päivä Teamsin välityksellä toimiston muun porukan kanssa palavereja.
Aloin kevään 2020 aikana oireilla uudelleen ja kesäkuussa jäin sairaslomalle. Masennus oli tullut takaisin neljättä kertaa, tällä kertaa vaikeana. Olin pettynyt siihen, etten jaksanutkaan. Että sain mahdollisuuden tehdä töitä, mutta en pystynytkään. Masennuksen aikana ihminen on todella armoton itseään kohtaan. Makasin sängyssä ja yritin toipua. Kävin kävelemässä ja keskityin hengittämiseen. Minusta ihanaa oli se, että kollegani olivat joka hetki puolellani, kun yritin saada itselleni hoitoa. Hoitoon pääseminen oli haastavaa, sillä ensimerkkien saapuessa en ollut ”tarpeeksi sairas” ja sitten tilanne menikin nopeasti todella huonoksi, jolloin haasteen asettivat isot masennuspisteet. Osastohoitoakin mietittiin, mutta kun olen sellainen maailman murheiden kantaja, siitä olisi voinut olla enemmän haittaa, kuin hyötyä.
Pienin askelin valoa alkoi näkyä ja palasin töihin. Pidin siitä, että elämässäni oli rutiineja ja rytmiä. Syksyn mittaan toimiston arki alkoi normalisoitua koronan jälkeiseen normaaliin. Pidimme edelleen huolta turvaväleistä, mutta saatoimme silti olla yhdessä toimistolla. Sekin auttoi toipumista.
Kun vuoden jakso Paikka auki -rahoituksella tuli päätökseensä vuoden 2021 tammikuussa, olin äärimmäisen kiitollinen. Olin oppinut valtavasti ja ensimmäistä kertaa elämässäni koin olevani arvostettu ja tärkeä osa työyhteisöä. Pidin työstäni ja olin hyvä siinä. Sovimme, että jatkan satunnaisesti töihin kutsuttavana ja lähdin kotiin sydän täydempänä. Ajatus kouluttautumisesta merkonomiksi jäi mieleeni muhimaan, vaikka tuolloin vielä ajattelin, että enpä usko.
Toipuminen masennuksesta on pitkä prosessi ja olin aina elämässäni tottunut suorittamaan. Olin arvokas vain tekevänä ihmisenä. Olin arvokas, kun suoritin, tein enemmän ja paremmin. Minun oli aika pysähtyä ja opetella olemaan itseni kanssa. Vuoden 2021 opettelin vain olemaan, sairaanhoitajan kehotuksesta. Se oli vaikeaa, mutta teki hyvää. Tein satunnaisesti töitä toimistolla ja kokemusasiantuntijana. Aloitin traumoihin erikoistuneen psykoterapian ja opettelin olemaan itseni kanssa. Katsomaan itseäni rakastavammin ja arvostavammin. Hiljalleen, kun vuosi 2022 saapui, aloin pohdiskella, mitä seuraavaksi haluaisin tehdä. Niihin aikoihin sattui olemaan yhteishaku auki ja päätin, että haen merkonomiksi. Olin vuoden aikana pohtinut paljon sitä, mitä todella haluaisin tehdä. Olin aina ajatellut, että sosiaaliala olisi minulle se juttu, mutta itsetutkiskelu kertoi jotain muuta. En halunnut tehdä työtä, jonka kantaisin kotiin. Vaikka olen välittävä, empaattinen ja auttavainen ihminen, en voisi todella auttaa toisia, jos tekisin sen oman hyvinvointini kustannuksella. Päätin siis palata polulle, jonka olin ensimmäisen kerran aloittanut vuonna 2014, kun hain ja pääsin Salpaukseen opiskelemaan merkonomiksi. Hassua, miten ympyrät sulkeutuvat. Vuonna 2014 lähdin suoraan lukion jälkeen merkonomikouluun, jossa sairastuin toiseen masennukseen. Silloin koulu päättyi keskeytykseen muutaman tutkinnonosan jälkeen. Ajattelin, että se oli sitten siinä, tämä ei ole minun alani, enkä minä kuitenkaan osaa.
Aloitin merkonomiopinnot uudestaan huhtikuun lopulla 2022 ja jo heti alussa puhuimme, että suorittaisin opinnot vuodessa. Se oli kunnianhimoinen tavoite, sillä yleensä opinnoille on varattu kaksi vuotta. Sanoin ohjaavalle opettajalle, että kevennetään sitten, jos on liikaa. Minulla oli into ja nälkä opiskella. Valitsin erikoistuvani taloushallintoon.
Pakolliset tutkinnonosat suoritettuani palasin Lahden ensi- ja turvakoti ry:n toimistolle tekemään valinnaisten tutkinnonosien työssäoppimisjaksoa. Olin jälleen uudessa roolissa, mutta tuttujen ihmisten ympäröimä. Olen uskomattoman onnellinen ja kiitollinen siitä, miten koko toimiston porukka otti sydämen asiakseen minun kouluni. He auttoivat, tukivat ja tsemppasivat läpi koko koulun. Toiseksi viimeistä näyttöä arvioidessa arvioiva opettaja kysyi, mitä suunnitelmia minulla oli valmistumisen jälkeen. Sanoin, ettei vielä mitään, olen halunnut pitää ovet auki. Hän vinkkasi minulle pienestä tilitoimistosta, joka etsi vastavalmistuvaa työntekijää tiimiinsä ensin osa-aikaisesti ja sen jälkeen kokoaikaiseksi. Soitin saman tien työpaikasta kannustuksen siivittämänä ja sovin työhaastattelun seuraavalle päivälle. Kävin haastattelussa ja viikonlopun jälkeen sain tietää, että paikka on minun.
Lopulta valmistuin vuodessa, parhain mahdollisin arvosanoin ja stipendi kourassa. Minulla oli työpaikka valmiina ja elämä auki. Nyt, kun kirjoitan tätä, kolmen kuukauden osa-aikainen työ on muuttunut kokopäiväiseksi ja vakituiseksi työksi. Olen tilitoimistossa vastuussa palkanlaskennasta ja teen myös avustavia kirjanpidon töitä. Masennus ei ole palannut enää vuoden 2020 jälkeen ja traumaterapiasta käynnistyi juuri kolmas vuosi.
Minä voin hyvin. Olen onnellinen. Elämäni on varmaan ensimmäistä kertaa koskaan vakaalla pohjalla ja nautin siitä suuresti. Olen kiitollinen kaikille niille, jotka ovat matkani varrella olleet läsnä. Tukeneet, tsempanneet ja uskoneet minuun, ihan joka hetki. Myös silloin, kun en itse ole uskonut itseeni. Nyt uskon, että voin tehdä mitä vain ja onnistua. Voin elää onnellisena elämääni ja nauttia siitä. Olen tehnyt töitä itseni kanssa ja mennyt rohkeasti pelkoja ja epävarmuuksia päin. Olen halunnut mennä eteenpäin. Olen myös opetellut myötätuntoa, lempeyttä ja rakkautta itseäni kohtaan. Minä olen hyvä näin ja osaan vaikka mitä. Menneisyyteni tai haasteeni eivät määritä minua enää ja iso kiitos siitä kuuluu niille mahdollisuuksille, joita olen saanut ja joihin olen myös tarttunut.
Kirjoittaja on STEAn Paikka auki -avustusohjelman rahoituksella yhdistyksemme toimistossa työskennellyt nuori aikuinen.
