Minulla on henkilökohtainen kokemus koulukiusattuna olemisesta. Koulukiusaaminen jättää syvät haavat. Luokkatoverini kiusasivat minua ala-asteella, nimittelivät, sotkivat pulpettini ja kirjani voilla. Hyppivät pois edestäni, pulpettien yli, huutaen ilkikurisesti hyi, hyi! Toiset eivät hyppineetkään karkuun, he löivät minua turpaan. Koko luokka kiusasi minua. Monta vuotta. Koko koulusta ei löytynyt yhtään ystävää. Olin aina ulkopuolinen. Yksin. En osannut puhua. Sanoin aina vääriä sanoja, joille naurettiin. Sulkeuduin ja syrjäydyin.
Silloin ajattelin, että minun elämäni on pilalla. Voisin satuttaa joka ikistä kiusaajaa luokallani, tuntematta myötätuntoa tai empatiaa. Ehkä kaikki sitten näkisivät, heräisivät ja ymmärtäisivät, mitä on tapahtunut? Miksi kukaan ei välitä, puutu eikä hyväksy minua. Ei minunkaan tarvitse hyväksyä, ei itseä, ei ketään, ei elämää.
Minulla kävi onni, että en toteuttanut niitä väkivaltaisia asioita, joita suunnittelin. Onnistuin varhaisaikuisuudessa kääntämään nuoruuden kokemukset vahvuuksiksi elämääni, siksi uskon, että se on mahdollista jokaiselle kiusatulle. Aina on mahdollisuus muutokseen.
Toivon, että ei kenenkään nuoren tarvitsisi käyttää väkivaltaa kostaakseen kokemansa henkisen ja fyysisen tuskan luokkatovereilleen, läheisilleen tai viattomille ohikulkijoille.
Jotta tämä olisi mahdollista. Jokaisella nuorella tulisi olla joku, joka kuulisi hänen ääntään, joku joka kohtaisi, joku joka olisi läsnä, joku joka rakastaisi. Viipyisi hetken kiireettömästi rinnalla, kuunnellen ja ihmetellen, yhteistä maailmaa jakaen.
Lapsi, joka painaa aseen liipaisinta, onko hän syyllinen ampumiseen? Vai onko syypää sittenkin aikuinen, lähiympäristö, koulu ja väkivaltainen yhteiskunta. Vai olenko syyllinen minä? Usein ajatellaan, että lapsi, joka satutettuna painaa liipaisinta on tapahtuneeseen syyllinen ja hän tarvitsee apua, vaikka suurin syyllinen on ympärillä elävät aikuiset ja ikätoverit. Olisiko syytä kohdistaa huomio, apu ja toimenpiteet näihin tekijöihin, jotka ovat aiheuttaneet lapsen väkivaltaisen purkauksen.
Jokainen voi esittää itselleen kysymyksen? Miksi, minä en osannut pysähtyä tukea kaipaavan nuoren kuulemiseen? Minä en puuttunut, kun näin, että lasta kiusataan. Minä en antanut aikaa ja ollut läsnä.
Millaista viestiä yhteiskunta antaa väkivallankäyttämisestä? Tietyissä tilanteissa väkivalta on sallittua ja suotavaa. Esimerkiksi sodassa se on suorastaan pakko ja välttämätön. Tapa tai tule tapetuksi. On tekijöitä ja kokijoita sekä hyökkääjiä ja puolustajia. Tarkoitus on sama. Väkivaltainen tappaminen, jotta vihollinen pysähtyy. Onko vaihtoehtoja? Suljetaanko keskusteluyhteys? Paetaanko poteroihimme? Vai erimielisyyksistämme huolimatta pyritään yhteyteen ja vuorovaikutukseen? Kun yhteys katkeaa, ratkaisua ei ole. Näin on parisuhteissa, ystävyyssuhteissa tai valtakuntien välisessä vuorovaikutuksessa, jos yhteys katkaistaan, ratkaisumahdollisuutta ei ole.
Nämä viestit transformoituu lapsen mieleen. Jos riittävästi satutetaan ja loukataan, niin väkivalta on sallittu ja oikea ratkaisu hoitaa asia pois päiväjärjestyksestä. Asian selvittelyä, keskustelua ja osapuolien toisiaan vastaan tulemista ei tarvita. Väkivalta on ratkaisu. Entä perhe- ja lähisuhdeväkivalta? Ratkaisemmeko me aikuiset erimielisyytemme lyömällä, huutamalla, alistamalla. Turha ihmetellä tämän kaikkialla ympärillä leijuvan hyväksyvän väkivallan jälkeen, kuinka lapsemme ja nuoremme käyttäytyvät. Mitä se viestii nuorille, kuinka ratkaistaan ongelmatilanteita?
Missä on kuuleminen ja kohtaaminen? Rakentava ja ymmärtävä keskustelu. Toisen näkökulmien arvostaminen. Puhumalla asioiden ratkaiseminen ja yhdessä sopiminen.
Juuri kun olemme päässeet evoluution kehityksen myötä luolamiehen primitiivisestä käyttäytymisestä erilleen ja kasvaneet ihmisyydessä korkeampaan inhimillisyyteen, niin miksi hylkäämme tämän kaiken ja astumme vuosisatoja takaisin pimeälle keskiajalle vuorovaikutuksemme tasossa. Olemmeko tyytyväisiä? Tätäkö haluamme?
Kuinka meidän aikuisten ajattelu ja toiminta vaikuttaa kasvaviemme lasten, nuorten ja tulevien aikuisten käyttäytymiseen? Kuinka me voimme edistää lapsen turvallisuuden tunteen kokemusta ja samalla kasvattaa sekä opettaa lasta ratkaisemaan asiat rakentavalla tavalla. Voimmeko tehdä tänään jotain huomioimalla ympäristöämme ja lapsia? Puutummeko epäoikeudenmukaisuuksiin? Osaammeko näyttää esimerkillämme mallia, kuinka lähisuhteissa ja yhteiskunnassa käyttäydytään?
Me voimme vaikuttaa omaan käyttäytymiseemme ja ajatteluumme. Luodaan mielissämme rauhantahtoa ja toiveikkuutta tulevaisuutta kohden ja välitetään se lapsillemme.
Kirjoittaja: Risto Nikula, väkivaltatyöntekijä (Lahden ensi- ja turvakoti ry/Väkivaltatyön avopalvelu)
