Minulla on oikeus olla jotain mieltä ja toimia. Minulla on oikeus päättää asioistani. Kenellekään ei ole oikeutta estää minua ajattelemasta tai toimimasta omalla tavallani.
Väkivaltaa voi syntyä, jos ei pysty hyväksymään toisen mielipidettä tai toimintaa. Jos pystyn hyväksymään toisen ihmisen erilaisen tavan nähdä asioita ja jopa ymmärtää hänen ajatteluansa, omaa maailmaani rikastuttavana asiana, niin voi olla, että ärsytyksen ja puolustautumisen tunteet laskevat ja syntyy ymmärtävää sekä rakentavaa vuorovaikutusta.
Väkivaltaa syntyy, kun mennään ihmisen mielen syvimmille intiimialueille ja rikotaan jotain, johon jokaisella yksilöllä on itsemääräämisoikeus.
Miten oma historiani väkivallan tekijänä tai kokijana vaikuttaa siihen, kuinka suhtaudun väkivaltaan? Pidänkö toisen ihmisen pakottamista ja alistamista luonnollisena vaikuttamiskeinona, koska sen mallin olen oppinut jo lapsuuden perheessä. Käytänkö väkivaltaa tietämättäni tai ymmärtämättä, että toimintani on väkivaltaa, vaikka kumppanini, läheiset ja perheen ulkopuoliset ihmiset sen huomaavatkin. Pystynkö kuulemaan, mikä on puolisoni mielipide ja miten hän kokee asiat?
Tekijänä voin olla esimerkiksi tottunut puhumaan kumppanille rumasti ja halventavasti, enkä ehkä miellä sitä väkivallaksi, mutta se on sitä, väkivaltaa. Selitys tuon tyyppiselle puheelle voi olla, että ei tarkoita sillä mitään pahaa, mutta se vaan on nyt tapa puhua niin. Onko tämä hyvä tapa olla kumppanin kanssa vuorovaikutuksessa vai tulisiko sitä tapaa muuttaa? Ruokkiiko se suhteessa positiivisuutta, hyviä asioita, läheisyyttä ja jopa rakkautta?
On myös muita haitallisia vuorovaikutuksen tai käyttäytymisen malleja, joita on syytä itsessään pohtia. Voi esittää itselleen kysymyksen, mitä hyvää tämä nykyinen toimintamalli luo läheissuhteissani puolisoon, lapsiin tai vanhempiini? Rikkooko käyttäytymiseni jotain hyvää läheissuhteissani? Tulisiko toimintaani jotenkin mahdollisesti muuttaa?
Omat lapsuuden perheen kokemukset ovat myös vahvasti taustalla, niin hyvässä kuin pahassa. Voin reagoida väkivaltaan hyvin voimakkaasti tai vähättelen sitä. Tunnistanko edes väkivaltaa? Fyysinen, henkinen, taloudellinen, seksuaalinen… Väkivallan muotoja on monia. Mikä on mielestäni väkivaltaa? Onko toiseen sanoilla tai toiminnalla vaikuttaminen väkivaltaa? Missä on väkivallan ja ns. ”terveen” vaikuttamisen raja?
Millainen osuus ja vastuu on väkivallan eskaloitumiseen minulla, kokijalla, johon se nyt kohdistuu? Pystynkö vaikuttamaan ja haluanko vaikuttaa omaan toimintaani kyseisissä tilanteissa tai niiden syntymisessä? Onko minulla ollut kumppanini kanssa riittävästi avoimuutta ja mahdollisuutta keskusteluun? Tulenko riittävästi kuulluksi suhteessani? Pystynkö ymmärtämään, mikä lähisuhteissani on oma osuus väkivallan mahdollistajana, syyllistämättä itseäni?
Mikä on tekijän vastuu ja millaisia tunteita se herättää? Aggression purkauksen hetkellä tilannetta ei enää hallitse, vaan erimielisyydet johtavat mahdollisesti mykkäkouluun, lopulta haukkumiseen, huutoon, raivoon, lyöntiin…
Ärsytys siitä, että en voi hallita asioita, tilannetta, toisen mielipidettä ja toimintaa, kuten haluaisin, on sietämätöntä. Vanhat käsittelemättömät riidat painavat lisälastina mielessä. Tapahtuman jälkeen seuraa syyllisyys, katumus ja häpeä? Tehtyä ei saa tekemättömäksi. Silti olisi jaksettava, ”noustava ylös” ja selvitettävä tilannetta. Tunteet myös tekijällä ovat raskaita ja asiat vaativat käsittelyä puolison ja perheen kanssa sekä mahdollisen ulkopuolisen tahon kanssa. Tapahtumasta on tärkeää päästä puhumaan.
Lahden ensi- ja turvakoti ry:n väkivaltatyön avopalvelun työntekijät ovat valmiita keskustelemaan kanssasi ja hakemaan ratkaisuja elämäntilanteessasi, olit sitten väkivallan tekijä tai sen kokija, ehkä molempia.
Kirjoittaja: Risto Nikula, väkivaltatyöntekijä (Lahden ensi- ja turvakoti ry/Väkivaltatyön avopalvelu)
