Aloitin Lahden ensi- ja turvakodin Tukea ja turvaa tässä ja nyt – lapsi ei voi odottaa! -hankkeen lapsityöntekijänä kolmisen kuukautta sitten. Tapaan lähisuhde- ja perheväkivaltaa tai sen uhkaa kokeneita ja todistaneita lapsia ja heidän vanhempiaan. Seuraavat kolme vuotta kehitän tapoja ja rakennetta, jossa jokainen ko. tilanteessa elävä tai elänyt lapsi tulisi mahdollisimman hyvin kuulluksi ja kohdatuksi.
Ikäni Helsingissä työskennelleenä Päijät-Hämeen hyvinvointiyhtymä näyttäytyy minulle hämmentävänä ryppäänä osakaskuntia, jotka vaihtelevat sen mukaan puhutaanko sosiaali- vai terveyspalveluista. Ensi- ja turvakodin toiminta-aluekin noudattelee omaa logiikkaansa. Olen yrittänyt ottaa Lahtea haltuun ja kävelen lähes joka paikkaan. Se on asia, mitä Helsingissä en voinut tehdä pitkien välimatkojen vuoksi. Useimmiten kohteet sijaitsevat joko mäen päällä tai sen alla. Perusperiaate taitaa Lahdessa olla se, että päästäkseen perille kävelemällä joutuu puuskuttamaan.
Olen ollut iloisesti yllättynyt siitä, kuinka upeaa työtä eri hallintokunnat ja järjestöt tekevät täällä perheiden hyvinvoinnin edistämiseksi. Lahdesta tulee muutakin hienoa kuin urheilijoita, stand up -koomikoita ja kukamuumikä. Täällä on sydäntä ja toimintaa. Ihmisiä, jotka välittävät.
Arvokkainta on ollut tavata perhe- ja lähisuhdeväkivaltaa tai väkivallan uhkaa kokeneita ja todistaneita lapsia ja heidän vanhempiaan.
Jokainen lapsi on erilainen ja ihmeellinen. Ujo tai sosiaalinen. Vilkkaanvauhdikas. Vetäytyvä. Avoin. Oma tärkeä persoonallisuutensa, jolla on tarina kerrottavanaan. Tarinankerronta alkaa siitä hetkestä kun lapsi astuu ovesta sisään. Tarina ei ole aina johdonmukaisesti etenevä suusanallinen kertomus. Se rakentuu myös asioista, joita jokainen lapsi kertoo kehollaan, katseellaan, ilmeillään ja eleillään. Tai puhumattomuudellaan. Tarinan tärkein osa saattaa olla lapsen puolihuolimattomasti, leikin lomassa, tokaisema ajatus. Aikuisen tehtävä on kuulla jokainen hento viesti.
Tapaan lapsen ehkä vain kerran. Silti – ja juuri siksi! – kohtaaminen on äärimmäisen tärkeä. Alustava suunnitelmani saattaa mennä uusiksi heti alkuminuuteilla ja minun on hyväksyttävä asia. Valitsemani työvälineet ja metodit eivät ehkä toimi aina haluamallani tavalla. Se ei kuitenkaan vähennä kohtaamisen merkitystä mitenkään.
Lapset osaavat kuoria aikuisen kuin sipulin. He näyttävät meille heikot kohtamme. He haastavat meidät astumaan epämukavuustilaan, jossa vuoropuhelun lopputulos on hämärän peitossa. Kun lapsen elämässä on varjoja ja pimeyttä, on häntä lähellä olevien aikuisten ja ammattilaisten erityinen tehtävä kantaa soihtua ja ylläpitää lapsen toivoa. Lisätä valon määrää ja tukea selviytymistä. Jos huoneestani kuuluu tapaamisissa (häiritsevän) kovaa, spontaania naurua on tapaaminen erityisen onnistunut. Ilo ei pyyhi pois vaikeita asioita, mutta se jälleenrakentaa lapsen kokemusta oman elämänsä tärkeydestä. Ilo on voimauttava mielentila, jossa lapsen mielikuvitus asettaa tapahtuneita asioita uudenlaiseen perspektiiviin.
Minun täytyy kivuta vielä montaa kertaa ylös ja laskeutua alas tämän hankkeen aikana. Fyysisesti. Henkisesti etenkin. Mikään ei kuitenkaan ole parempi syy kuin se, että jokainen lapsi tarvitsee tukea ja turvaa. Tässä ja nyt.
Maaret Parviainen
Lapsityöntekijä, Tukea ja turvaa tässä ja nyt – lapsi ei voi odottaa! -hanke (2017-2020)
