Perhe- ja lähisuhdeväkivallasta puhutaan ja kirjoitetaan nykyään paljon ja on keskusteltu jo pitkään, pohtii kirjoittaja, Väkivaltatyöntekijä Riitta Takala.
Meillä jokaisella on asiasta jotakin sanottavaa, tai ainakin jokin mielipide. Monelle väkivallan kokijalle ja tekijälle asia on enemmän kuin mielipide, se voi olla osa jokapäiväistä elämää ja arkea.
Who:n raportissa ” Väkivalta ja terveys maailmassa” kyseenalaistetaan näkemys, jonka mukaan ”väkivallanteot ovat perheen yksityisasioita, ihmisten omien valintojen seurausta tai elämään väistämättä kuuluvia. Raportissa todetaan, että väkivalta on monimutkainen ongelma, joka liittyy moninaisten perheissä ja yhteisöissä vaikuttavien, valtioiden rajat ylittävien voimien muovaamiin ajattelu- ja käyttäytymismalleihin.” Raportin läpi käyvä teema on varhainen puuttuminen.
Väkivaltatyönavopalvelun työryhmässä kohtaamme väkivallan kokijoita ja tekijöitä. Autamme kaikkia väkivallan osapuolia, koko perhettä.
Kun henkilö tulee hakemaan apua väkivaltaiseen käyttäytymiseen tai siihen että on itse ollut väkivallan kohteena, väkivalta on voinut jatkua hämmästyttävän pitkään. Ihmiset ovat todella helpottuneita, kun vihdoinkin pääsevät kertomaan omasta tilanteestaan jollekin perheen ulkopuoliselle. Perheessä tai parisuhteessa tapahtunutta väkivaltaa on pidetty perheen salaisuutena. Edelleen monet kokevat valtavaa häpeää tai syyllisyyttä siitä, miten juuri heille on voinut käydä näin. Joskus väkivallan kokijalla voimat ovat niin vähissä, että hän ei ole jaksanut, eikä ehkä uskaltanut lähteä hakemaan apua tilanteeseensa. Väkivaltaa kokeneella voi olla ajatuksia ja uskomuksia, että väkivalta on hänen omaa syytään, väkivallan tekijä ei muutu koskaan, kun tieto väkivallasta tulee ulkopuolisten tietoon, lapset huostaan otetaan jne. Julkisuudessa käytävät keskustelut väkivallasta, sen muodoista ja yleisyydestä todennäköisesti madaltavat jonkin verran kynnystä hakea apua omaan tilanteeseen.
Ensi- ja turvakotien liiton vuonna 2020 tekemässä valtakunnallisessa nettikyselyssä väkivallasta selviytyneille ”Ei vaan selviytyjä, väkivallasta toipujan pitkä tie” nousi esille huolestuttavia seikkoja. Kun henkilö oli kertonut/ yrittänyt kertoa kokemastaan väkivallasta, hänen kertomaansa oli vähätelty, työntekijä ohitti asian, eikä myöhemminkään enää palannut tilanteeseen. Uskon ja luulen että edellä mainitut kokemukset ovat jäämässä vähemmälle, ja työntekijät kuullessaan, että perheessä on väkivaltaa tai sen uhkaa, puuttuvat rohkeasti tilanteeseen. Edellä mainitussa kyselyssä ihmiset kertoivat myös, että läheiset ystävät olivat erittäin tärkeässä asemassa, siinä mikä heitä auttoi pääsemään eroon väkivaltaisesta suhteesta.
Eri asiat, eri ihmisillä auttavat lopettamaan väkivallan, selviytymään ja lopulta toipumaan. Tärkeintä on, että ihmiset kokevat tulleensa kuulluksi ja nähdyksi omassa tilanteessaan. Vielä tärkeämpää on, jos ihmiset tulisivat autetuiksi jo siinä vaiheessa, kun mitään vakavampaa ei ole vielä tapahtunut. Jos ja kun ihmisillä on tietoa väkivallan eri muodoista, jo se auttaa häntä hahmottamaan ja arvioimaan omaa tilannettaan. Joskus ihminen ei ole edes ymmärrä olevansa väkivallan kohteena, kun häntä nimitellään, mitätöidään, hänen puhelintaan tutkitaan ilman hänen lupaansa, hänen raha-asioitaan kontrolloidaan jne.
Jos perheessä on lapsia, he usein vaikenevat näkemästään ja kokemastaan väkivallasta. Lapsen muuttunut käytös verrattuna aikaisempaan voi kuitenkin kertoa, että perheessä kaikki ei ole hyvin. Silloin perheen ulkopuolisen aito kysymys tai toteamus, että hän on huolissaan perheestä, voi olla alku avun saamiselle. Tärkeintä on, että emme kukaan sulje silmiä ja korvia ympärillämme oleville ”hälytysmerkeille”. Usein vanhemmat kertovat, että lapset ovat olleet kavereilla, ulkona, mummolassa, eivätkä ole nähneet tai kuulleet tapahtuneita väkivallan tekoja. Kaiken ikäiset lapset, ihan pienet vauvatkin aistivat kuitenkin kodin ilmapiiriä ja vanhempien välisiä jännitteitä.
Kun työskentelemme väkivallan eri osapuolien kanssa, emme etsi syyllisiä. Etsimme vastuunkantajia, jotka ottavat vastuun omista väkivaltaisista teoistaan. Keskusteluissa asiakkaiden kanssa puhumme paljon turvallisuudesta. Miten me jokainen voimme omalla käyttäytymisellä tuoda turvallisuuden tunnetta läheisillemme. Näin myös usein tapahtuu, kun väkivallan tekijä päättää muuttaa toimintatapojaan ja asennettaan omasta väkivaltaisuudestaan. Tilalle tulee ajatus, että en voi, enkä halua enää hyväksyä väkivaltaa omassa käytöksessäni ja elämässäni, eikä se voi olla ratkaisu, kun eteen tulee yllättäviä ikäviä tilanteita. Työntekijöinä emme ohita sitä mitä väkivaltatilanteessa on tapahtunut. Puhumme asioista niiden oikeilla nimillä. Kohtaamme asiakkaan hänen tilanteessaan juuri sellaisena kuin se on.
Se että väkivallasta selviää, on paljon muutakin kuin tilanteesta poispääsy ja ajatus, että kriisi on selvitetty. Väkivallasta eroon pääsy on kokijalle ja myös tekijälle usein pitkä tie. Väkivallan kokijat ja tekijät tarvitsevat ympärilleen tiiviin turvaverkon, joka voi koostua niin perheen lähipiiristä kuin ammattiauttajista. Meidän tehtävämme on ylläpitää toivon näkökulmaa. Etsiä ja pohtia yhdessä asiakkaan kanssa hänen vahvuuksiaan ja miettiä miten hän niitä käyttää rakentaessaan turvallista elämää itselleen ja läheisilleen. Muistuttaa että avun hakeminen on suurta viisautta.
Väkivaltatyön avopalvelu / Riitta Takala
