Lapsen oikeudet eron arjessa
Sinä kesänä, kun täytin kaksitoista vuotta, isä halusi jutella äidin kanssa. He eivät riidelleet eivätkä huutaneet, vaikka juuri niin he olivat kommunikoineet vuosia. Isä ilmoitti haluavansa eron. Minä jäin asumaan äidin luo ja isä muutti uuden kumppaninsa luokse. Sitten minäkin muutin sinne. Jonkin ajan päästä minut määrättiin taas asumaan äidille. Kaikki muuttui jatkuvasti.
En tiennyt lapsena, pitäisikö minun olla iloinen, surullinen vai vihainen. Pitäisikö olla isän puolella vai äidin puolella? Muistan, että aikuiset käyttäytyivät omituisesti. Vanhempien erosta sai puhua, mutta kysymyksiä ei saanut esittää. Luulen, että molemmat vanhempani olivat vahvasti omien tunteidensa loukussa, ettei minun tunteilleni jäänyt tilaa. Tästä alkoi lapsuusmatka, jossa yksinäisyys ja hylkäämisen pelko tulivat tutuksi.
Aloin seurustella tulevan puolisoni kanssa. Me kasvoimme aikuisiksi ja perustimme perheen. Taustalla eli kipu ja kaipuu rakkaudesta, hyväksynnästä ja kuulumisesta. Saimme kolme ihanaa lasta, pyöritimme arkea ja taistelimme välillä toisiamme vastaan ja välillä suurempiakin elämänhaasteita vastaan. Meillä ei ollut kummallakaan erityisen hyviä eväitä parisuhteen rakentamiseen, vuorovaikutuksen kehittämiseen tai yhteyden ylläpitämiseen. Mutta me selvisimme.
Kahdenkymmenenkahden (20 v.) yhteisen vuoden jälkeen koin, ettei parisuhde enää tuottanut meille sitä, mitä sen pitäisi tuottaa. Olimme läheisiä, mutta parisuhde tuntui enemmän sisarussuhteelta. Lähestyin puolisoani ajatuksella, että voisimme erota silloin, kun olemme vielä hyvissä väleissä. “Miksi meidän pitäisi erota, jos olemme hyvissä väleissä?” Puolisoni ei pystynyt käsittämään asiaa.
Tämä elämä – samassa parisuhteessa, mutta täysin eri todellisuuksissa – ei enää kantanut meitä. Puoli vuotta sen jälkeen, kun olin ottanut asian puheeksi, me muutimme erilleen.
Alku oli vaikea. Emme osanneet nähdä vuoroviikkoasumista vaihtoehtona. Meillä ei ollut mallia yhteistyövanhemmuuden rakentamiseen eron jälkeen tai siihen, että parisuhde voisi muotoutua eron jälkeiseksi ystävyydeksi. Lasteni isä syytti minua itsekkyydestä ja hänen sekä lastemme elämän tuhoamisesta. Hän tiesi, miten vanhempieni ero oli rikkonut minua, ja uskoi minun nyt toistavan samaa kaavaa.
Samoihin aikoihin tapasin nykyisen puolisoni. Olin tunteideni vietävänä joka suuntaan. Ystäväni kehottivat minua unohtamaan exän – ja toisaalta olemaan vähintään kaksi vuotta yksin ennen kuin tapaisin ketään. Lasteni isän ystävät taas pitivät huolta hänen viikonlopuistaan – ja minun mustamaalaamisestani.
Päätimme yhdessä mennä terapeutille, joka oli tavannut meidät vuosia aiemminkin. Terapeutti sanoi meille kaksi asiaa, jotka vaikuttivat eroprosesssin käsittelemiseen ja lasten asemaan.
Ensimmäisellä tapaamisella minä vollotin. Lasteni isä piti sitä vääränä: “Itsehän halusit erota, mitä sinä nyt itket?” Terapeutti sanoi, että molemmilla on oikeus olla vihainen ja surullinen ja että parisuhteen päättyminen sattuu molempia. Jälkikäteen ymmärsimme, miten tärkeä lupa se oli: lasteni isä alkoi hahmottaa eroa yhteisenä prosessina, ja minä sain luvan tuntea surua ilman häpeää.
Toinen asia liittyi lapsiin. Terapeutti sanoi, että lapsessa on aina osaa kumpaakin vanhempaa. Kun vanhemmat mitätöivät toisiaan, lapsi kuulee helposti, että jokin osa hänessä on väärin. Terapeutin tapa havainnollistaa tätä sai meidät näkemään selkeämmin sekä lempeämmin lasten aseman eroprosessissa. .
Lapsella on oikeus tuntea ja näyttää tunteita, kuulla erosta ja puhua siitä silloin, kun hän haluaa, omalla sanavarastollaan. Ennen kaikkea lapsella on oikeus olla ottamatta vastuuta aikuisten tilanteesta.
Usein eroprosessissa keskitytään siihen, mitä minä haluan ja mistä minä en tykkää. Päätösten lähtökohtana voi olla taloustilanne, mukavuudenhalu, kostomieli, sokea rakastuminen tai kavereiden neuvot. Omasta hyvinvoinnista huolehtiminen on tärkeää, mutta lapsen hyvinvoinnin ymmärtäminen ja sen mukaisesti toimiminen ei voi olla vähemmän tärkeää.
Me kävimme pitkiä keskusteluja. Itkimme ja puhuimme, katsoimme yhdessä sekä taaksepäin että eteenpäin. Koska olimme olleet yhdessä niin pitkään ja meillä on kolme yhteistä lasta, tulimme siihen tulokseen, että suhteemme ei ollut ollut pelkkä parisuhde – se oli myös ihmissuhde.
Ja vanhemmuus tulisi aina yhdistämään meitä. Päätimme pitää kiinni tästä ihmissuhteesta ja opetella katsomaan sitä uudesta näkökulmasta. Ymmärsimme, että lapset eivät mene rikki siitä, että vanhemmat asuvat kahdessa kodissa – mutta lapset kärsivät, jos vanhempien välit ovat huonot.
Nyt elän uusperhearkea. Ex-puolisoni piipahtaa kahville vähintään kerran viikossa, ja juhlahetkiä vietämme yhdessä. Olemme tehneet kovasti töitä sen eteen, että yhteistyövanhemmuus toimisi. Me päätimme kohdata eron prosessina ja opetella puhumaan myös silloin, kun olisi tehnyt mieli vaieta tai kääntää selkä.
Kun aikuiset uskaltavat kasvaa muutoksen mukana, lapsi saa luvan jatkaa elämäänsä turvallisesti: rakastaa molempia vanhempiaan, elää sujuvaa arkea ja luottaa siihen, että hän ei joudu kantamaan aikuisten taakkaa
Apua eroon chatissä voi keskustella lapsen oikeuksista ja lapsen huomioimisesta erossa ja kahden kodin arjesta. Chat on avoinna arkisin kello 12-18 sivustolla apuaeroon.fi
Vieraskynäkirjoittaja: Kokemustoimija, eron läpikäynyt vanhempi
