On ristiäisjuhlani, isäni vapautuu vankilasta, missä hän istui rangaistuksen rattijuopumuksesta. Isäni tuli ristiäisiini ja ilmaisi hyvin vahvasti, mikä nimekseni tulee, siitä ei neuvoteltu.
Vartuin yhdessä isoveljeni kanssa ajoittain turvattomissa olosuhteissa. Kolmevuotiaana huudahdin, ”ei! isä tappaa äitiä!”. Tunsin seitsemänvuotiaan isoveljeni kädet olkapäilläni, kun hän vie minua suojaan, etten näkisi, kuinka isä kohteli äitiä. Isoveli auttoi minulle ulkovaatteet päälle ja puki itsensä valmiiksi. Hän oli tottunut toimimaan näissä tilanteissa. Jonkin ajan kuluttua olimme pakkasyössä. Äiti oli surullinen ja hänen kasvoiltaan paistaa huoli. Vielä syntymätön pikkuveljeni oli hänen ison vatsansa suojassa.
”Isoveli auttoi minulle ulkovaatteet päälle ja puki itsensä valmiiksi. Hän oli tottunut toimimaan näissä tilanteissa.”
Ties monennenko kerran olimme matkalla mummolaan. Menimme sinne kävellen, koska olimme rahattomia. Isä oli ottanut itselleen kaikki rahat, jotka äidiltä löysi. Pian olisimme turvassa. Isäni tuli usein peräämme, huutamaan ja uhkailemaan mummolan pihalle. Kahdessa sodassa palvellut ukkini oli isällemme kuitenkin raja, jota hän ei uhmailustaan huolimatta uskaltanut ylittää. Meille mummola ja ukki olivat raja turvaan.
Pikkuveljeni syntymän jälkeen, äiti joutui sairaalaan, hän oli menettää henkensä sukupuolitautiin, jonka sai isältämme. Tämä oli käännekohta, vanhempien avioero lähti vireille. Isä sai osallistua vielä pikkuveljeni ristiäisiin, kunhan oli selvinpäin. Lähtiessään pois juhlapaikalta hän otti ja heitti kaikkien paikalla olleiden vieraiden kengät palamaan uuniin.
Äitini selviytyi yksinhuoltajana isovanhempieni tuella. Eletty elämä isäni kanssa koetteli äidin mielenterveyttä ja hän kipuili koettujen kokemustensa kanssa läpi elämänsä ajan. Vasta, kun isäni kuoli, äiti kertoi, että unet, joita hän näkee isästämme, ovat muuttuneet rauhallisiksi.
Äitini sai kuitenkin kokea elämässään toisenlaisen rakkauden. Rakkauden, jonka turvassa hän sai joiltakin osin eheytyä. Me lapset saimme turvallisen isäpuolen. Kun olen miettinyt isääni, voin sanoa, etten oppinut tuntemaan häntä. Tunsin ja tiesin hänen tekojaan ja enemmän tiesin hänestä minulle kerrottujen tarinoiden myötä.
”Hän oli pitkään jaksanut uskoa, että kaikki muuttuisi vielä paremmaksi, koska hyviäkin hetkiä oli ollut.”
Kun kasvoin ja oikeudentajuni kehittyi, kysyin äidiltäni, mikä oli pitänyt häntä niin pitkän ajan avioliitossa, missä hän oli kokenut niin paljon kipua ja kärsimystä? Äitini vastasi, ettei hänellä olisi meitä kolmea ihanaa mukulaa. Ja hän oli luullut ja uskonut, että olisi voinut muuttaa isäni hurjuutta. Näin hän oli uskonut oman lempeytensä, hyvyytensä ja rakkautensa vuoksi. Hän oli pitkään jaksanut uskoa, että kaikki muuttuisi vielä paremmaksi, koska hyviäkin hetkiä oli ollut.
Noiden välillisen väkivallan kokemusten myötä olen tehnyt omassa elämässäni valintoja niiden kautta syntyneellä ymmärryksellä. Olen oppinut pitämään itselleni sopivilta tuntuvista rajoista kiinni. Minulla on kykyä huomata ja tunnistaa asioita, erityisellä herkkyydellä. Ja minulla on uskallusta puhua ja kysyä vaikeistakin asioista. Kasvutarinaani on liittynyt myös pohdinta siitä, mikä minulla on isältäni perittyä hyvää.
”Pahuuden ja julmuuden tekoja ei tarvitse hyväksyä. Niitä ei tarvitse selittää paremmaksi.”
Pahuuden ja julmuuden tekoja ei tarvitse hyväksyä. Niitä ei tarvitse selittää paremmaksi. Niistä ei tarvitse etsiä vastauksia siihen, mitä hyvää siitä on seurannut. On uskallettava luottaa omaan oikeudenmukaisuuden tajuun- ja tunteeseen, oikeasta ja hyvästä. Kuten kaikki muukin ihmisyyteen kuuluva alkaa kehittyä meissä jo vauva-aikana. Kehitys tapahtuu vuorovaikutuksessa meitä hoitavien ja meistä huolehtivien aikuisten avulla yhdessä kodin ilmapiirin ja muun lähiympäristön vaikutuksesta. Meille kasvaa ja kehittyy oikeudentaju ja selviytymiskyky, jonka ajattelen olevan osa arvokasta, sisäistä voimavaaramme.
Kaikenlainen väkivalta tulee uskaltaa ottaa puheeksi. Odottavia äitejä, vauvoja, lapsia ja perheitä tulee suojella kaikenlaiselta pahuudelta – myös välillisesti koetulta. Auttavaa tukea voi löytyä lähipiiristä tai sitä voi pyytää ammatti- ihmisiltä. Tärkeintä on uskaltaa puhua.
”Karoliina”
Kirjoittaja työskentelee sosiaalialalla auttaen vauva- ja lapsiperheitä ja kirjoittaa nimimerkillä suojellakseen omaa ja perheensä yksityisyyttä.
Tiestitkö?
Väkivallan kokemuksista, myös kauan sitten tapahtuneista, voi jutella Ensi- ja turvakotien liiton jäsenyhdistysten työntekijän kanssa. Lue lisää avopalveluistamme ja ota yhteyttä.
Voit kirjoittaa väkivallan kokemuksista nettiturvakoti.fi -sivuilla ja lukea toisten kertomuksia. Lue lisää ja kerro oma tarinasi
