Aurinko paistaa niin kauniisti kuin vain keväällä voi. Käännän katseeni aurinkoon, ja yritän hymyillä. Katsookohan hänkin aurinkoa? Miltä hän näyttää? Tunnistaisinko enää, jos hän tulisi vastaan? Kyynel valuu poskelle, vaikka kuinka yritän hymyillä. Missä minun pieni tyttöni on? Jokainen soluni huutaa tuskaa. Tuntuu siltä, kuin minua väännettäisiin ruuvipenkissä koko ajan. Miten voin elää ilman lastani? Pitää hymyillä, onhan kevät ja aurinko paistaa.
Tyttäreni meni isälleen eikä enää palannut kotiin. Kotiin, joka oli ollut hänen kotinsa lähes kymmenen vuoden ajan. Jossa olimme yhdessä askarrelleet virpomisvitsat, odotelleet hammaskeijua ja joulupukkia, ratkoneet vaikeita kaverikiemuroita, laastaroineet kevätpolvia ja riemuinneet trampoliinista ja jäätelöautosta. Lähes kymmenen vuoden ajan olin hoitanut nykyisen mieheni kanssa tytön arjen ja juhlan, nähnyt kasvavan esiteiniksi, opettanut ja tukenut.
Meillä oli kaikki hyvin, kunnes tyttäreni meni isälleen eikä enää palannut kotiin. Tässä maassa toinen huoltaja voi eristää lapsen vanhemmastaan ja suvustaan eikä kukaan näytä välittävän mitä lapselle tapahtuu.
Meillä oli kaikki hyvin. Miten kultainen, herkkä ja upea nuori neiti hänestä olikaan kasvanut. Alkusyksyn aurinko paistoi kasvoilleni, kun jäätävä totuus pikkuhiljaa alkoi realisoitua kehooni ja tajuntaani. Olen menettänyt tyttäreni eikä kukaan tunnu tajuavan mitä on tapahtunut. Kauhu kuristi kehoani, kun suurin pelkoni toteutui. Lapseni isä teki sen, mitä uhkasi jo ennen tyttäreni syntymää, vei minulta lapseni. Samalla hän vei tyttäreltään äidin. Tässä maassa toinen huoltaja voi eristää lapsen vanhemmastaan ja suvustaan eikä kukaan näytä välittävän mitä lapselle tapahtuu.
Siitä päivästä, kun tyttäreni lähti, on noin kahdeksan kuukautta, kun tätä kirjoitan. Olen saanut tavata häntä kolme kertaa, muutamia tunteja. Puhelin on mykkä. Epäusko valtaa edelleen mieleni lähes päivittäin. Miten on mahdollista, että lapseni yhtäkkiä vain katosi elämästäni. Hänen kauniiksi laittamansa huone on eloton ja kylmä. Avaamattoman syntymäpäivälahjan narut valuvat pitkin pöytää kimaltaen auringon säteissä. Katson pikkusiskonsa viattomiin hämmentyneisiin ja ikävöiviin lapsen silmiin. Yritän luoda toivoa, kyllä me vielä joskus saamme isosiskon takaisin. Pistän huoneen oven kiinni, sattuu liikaa.
Painan WhatsAppin lähetä-nuolta. Kuinkahan mones kymmenes viesti lähtee jälleen matkaan. Hän ei vastaa, taaskaan. Hän ei koskaan vastaa. Välillä iskee suuttumus; minä opetin sinulle kohteliasta kännykkäkäyttäytymistä. Toisena päivänä pakotan itseni kirjoittamaan viestin, joka kuulostaa omissa korvissani juuri niin pakotetulta. Turhautuminen yksipuoleiseen viestintään nostaa päätään. Kaipaus kaihertaa rintaa ja yritän muotoilla viestiä, joka ei olisi liian tunteellinen. Komennan itseni muihin hommiin, jotta en ikävässäni lähettäisi liian montaa viestiä. Kuka määrittelee, mikä on liian monta viestiä omalle lapselle?
Miten lapseni voi? En ole tavannut häntä kahdeksaan kuukauteen. Ammattilaisten mukaan lapsella on kaikki hyvin, mutta kukaan ei ole häntä tavannut.
Yritän pysyä edes jollain tavoin mukana tyttäreni arjessa. Opettajan Wilma-viestit luokalle, koulun tiedotteet ja historian kokeen numero 8 eivät kerro minulle, miten lapseni voi, mitä hänelle kuuluu, mitä hän ajattelee, miltä hänestä tuntuu. En tunne tyttäreni uudesta koulusta tai asuinympäristöstä ketään. En edes tiedä mistä ja kenen luota häntä etsisin, jos jotain sattuisi. Lapsen isältä en saa tietoa tai tietoon ei voi luottaa. Opettaja on ainoa aikuinen ja viranomainen, joka tapaa tytärtäni. Opettaja sanoo, että kaikki hyvin. Mitä se kertoo äidille kahdeksan kuukauden hiljaisuuden keskellä, että kaikki hyvin. Olen yrittänyt kaikki viranomaisreitit saadakseni lapseni takaisin. Isä kertoo viranomaisille, että kaikki hyvin. Yksikään viranomainen ei ole tavannut tytärtäni, mutta kirjoittavat raportteihinsa ”kaikki hyvin”. Ammattilaisten mukaan lapsella on kaikki hyvin ilman äitiä ja äidinpuoleista sukuaan.
Minä olen äiti. Se ainoa äiti, joka lapsellani on. Isä ei ole äiti, isä on isä. Äitipuoli ei ole äiti, hän on äitipuoli. Kaverit ovat kavereita. Minä olen hänen äitinsä, aina. Minä rakastan aina, niin kuin vain äiti lastaan rakastaa. Toivon, että jonain päivänä hänen silmänsä avautuvat hänelle syötetystä valheista totuudelle. Odotan ja yritän uskoa, että vielä jonain päivänä saan tuntea hänen hiustensa tuoksun, silittää niitä, kuiskata korvaansa ”äiti rakastaa sinua – aina”. Silloin katsomme aurinkoa ja hymyilemme, yhdessä.
Teksti: Blogin on kirjoittanut Turvassa-hankkeen vertaisryhmään osallistuva äiti.
Kuva: Pexels, Felipe Cespedes
****
25.4.2022 vietetään kansainvälistä vieraannuttamisen vastaista päivää (Parental Alienation Awareness Day). Turvassa-hankkeessa kehitetään vertaisryhmätoimintaa lapsistaan vieraantuneille vanhemmille.
