Lapsen etu jää jalkoihin vaativissa ero- ja huoltajuuskiistoissa

Lasten ja perheiden ympärillä toimii paljon ammattilaisia, mutta kukaan ei ota kokonaisvastuuta perheen auttamisesta erokiistoissa. / HS Vieraskynä 23.6.25

Vanhempien ero koskettaa vuosittain noin 30 000:ta lasta. Jopa 10–20 prosenttia vanhemmista ei kykene edes kahden vuoden kuluttua erosta toimivaan yhteistyövanhemmuuteen. Ero- ja huoltoriidoissa lapset jäävät näkymättömiksi ja aikuisten kiistojen jalkoihin.

Ero- ja huoltajuuskiistat aiheuttavat vuosittain tuhansille lapsille vakavia ja pitkäaikaisia terveyteen ja hyvinvointiin liittyviä ongelmia. Lähes joka toisella vaikeiden eroriitojen keskelle joutuneella lapsella on merkittäviä traumaoireita. Vaikeat eroriidat lisäävät lapsen käyttäytymiseen ja tunne-elämään, sosiaalisiin suhteisiin ja terveyteen liittyvien ongelmien riskiä, ja nämä ongelmat voivat myöhemmin johtaa vaikeuksiin myös kouluttautumisessa ja työllistymisessä.

Lasten ja perheiden ympärillä toimii paljon viranomaisia ja eri alojen ammattilaisia, mutta kukaan ei ota kokonaisvastuuta lapsen ja vanhempien auttamisesta vaativissa erokiistoissa. Eri ammattilaisten roolit ja vastuut ovat epäselviä, ja se johtaa asiakkaiden pallotteluun paikasta toiseen. Lapsen etu ja oikeudet eivät toteudu, kun ammattilaiset tarkastelevat tilannetta vain oman organisaationsa – esimerkiksi lastensuojelun tai terveydenhuollon – näkökulmasta.

Ero- ja huoltajuusriidoista koituu yhteiskunnalle vuosittain 27–40 miljoonan euron kustannukset muun muassa oikeudenkäynteihin sekä sosiaali- ja terveydenhuollon toimintaan liittyvinä kuluina. Lasten ja perheiden kärsimystä ei voi edes mitata rahassa.

Hallituksen leikkaukset sosiaalihuoltoon sekä sosiaali- ja terveysjärjestöjen toimintaan vaikeuttavat erokonfliktien ehkäisyä huomattavasti. Ne lisäävät oikeuslaitoksen, lastensuojelun ja koko sosiaali- ja terveydenhuollon kustannuksia.

Hyvinvointialueiden nykyiset rahoituskriteerit eivät tunnista sosiaalipalvelujen tarvetta ja niiden vaatimia resursseja. Rahoituskriteerejä tulee kehittää, koska kyse on sosiaali- ja terveydenhuollon uudistamisesta, ei vain terveydenhuollon.

Erotilanne voi pahimmillaan olla puolisolle ja lapsillekin hengenvaarallinen, kuten perhesurmat ovat osoittaneet. Ammattilaisten yhteistä riskinarviointia niiden ehkäisemiseksi todella tarvitaan

Lapsia ja perheitä auttavien toimijoiden vastuita lainsäädännössä on selkiytettävä. Erotilanteiden yhteinen riskinarviointi on säädettävä velvoittavaksi. Tämä ei vaadi uusia erillisiä resursseja, vaan toisin tekemistä.

Nyt hyvinvointialueiden tiukentunut taloustilanne kuitenkin vaarantaa moniammatillisen yhteistyön ja saattaa johtaa siihen, että ammattilaiset huolehtivat vain omasta tontistaan. Tällaiseen kehitykseen meillä ei ole varaa.

Konfliktiin ajautuneisiin erotilanteisiin liittyy usein lähisuhdeväkivaltaa ja vanhempien mielenterveyshäiriöitä. Lapsen asema on silloin erityisen heikko ja haavoittuva. Nykyisin toinen huoltaja voi kieltää lapselta avun saamisen. Lapsen oikeus palveluihin pitää jatkossa pystyä turvaamaan vanhempien näkemyseroista huolimatta.

Väkivaltainen käytös ei muutu, ellei siihen puututa. Järjestelmämme ei kuitenkaan kykene ehkäisemään väkivaltaa riittävän tehokkaasti. Lapsen suojelun ja oikeuksien kannalta on erittäin tärkeää, että väkivaltaisesti käyttäytyvä vanhempi voitaisiin tarvittaessa velvoittaa osallistumaan väkivallan katkaisuohjelmaan.

Lapsen ei pitäisi koskaan joutua väkivallan kohteeksi, mutta hänen ei pitäisi myöskään joutua todistamaan läheiseen ihmiseen kohdistuvaa väkivaltaa. Ruotsin lakiin on kirjattu tällä vuosikymmenellä lapsirauharikos, ja samanlaista lainsäädäntöä tarvitaan Suomessakin.

Lapsen altistamisen lähisuhdeväkivallalle, myös sen näkemisen ja kuulemisen, pitäisi olla rikos. Väkivaltaa todistamaan joutuneet lapset katsottaisiin asianomistajiksi, ja he saisivat nykyistä vahvemman rikosoikeudellisen suojan.

Riitta Särkelä, Johanna Vaitomaa