Tämä blogiteksti on koottu yhdessä Kuka huomaa mut -hankkeen kehittäjävanhempien kanssa.
Vanhemmuus jatkuu eron jälkeen. Eron jälkeistä vanhemmuutta voidaan kuvailla monilla eri termeillä. Puhutaan muun muassa yhteistyövanhemmuudesta, konfliktoituneesta vanhemmuudesta sekä rinnakkaisvanhemmuudesta. Eron jälkeinen vanhemmuus voi olla haastavaa tai jopa sujuvampaa kuin yhdessä ollessa. Ei ole mitään tiettyä sabluunaa, jonka mukaan ero ja sen jälkeinen vanhemmuus järjestyy tai tulisi järjestyä. Jokainen ero ja sen kohdannut perhe on yksilöllinen. Vanhempien keskinäiset välit eivät suoraan määrittele sitä, miten he eron jälkeen toimivat yhdessä vanhempina.
Toisinaan eron jälkeisen vanhemmuuden järjestymiseen tarvitaan viranomaisten ja ammattilaisten tukea. Tällöin yhteistyötä voi haitata auttajien ennakkoluulot sekä liian löyhäksi jäävä tuki. Saatetaan esimerkiksi olettaa, että äiti on automaattisesti lähivanhempi tai että vanhemmat tuovat puolueettomasti lapsen mielipiteen erossa esiin. Myös eronneen ammatti saattaa vaikuttaa ammattilaisten asenteeseen. Voidaan esimerkiksi tehdä oletuksia, että eronnut kykenee ammattinsa vuoksi jotenkin paremmin ”hoitamaan itse itsensä ja lapsensa” tai ratkomaan tilanteen. Työskentelyllä tulisi olla aina aktiivinen päämäärä ja siinä tulisi olla sen kaltainen jämeryys, ettei perhe ole enää lähtötilanteessa työskentelyn jälkeen. Lapsen mielipiteet ja kokemukset tulisi ottaa mukaan päätöksentekoon lapsen ikätaso huomioiden. Isommat lapset voivat itse tuoda oman mielipiteensä esille, mutta pienten lasten mielipiteiden esille tuominen vaatii puolueettoman henkilön tukea.
Kehittäjävanhemmat kertovat, että eron kohdatessa avun saaminen oli vaikeaa. Apua ei juurikaan tarjottu, vaan sitä piti osata etsiä ja pyytää itse. Erotilanteet ovat kuormittavia ja avun pyytäminen voi olla haastavaa. Internetistä löytyy kyllä ohjelmia eron omahoitoon, mutta silloin jää kokonaan puuttumaan kohdatuksi tuleminen ja toisen ihmisen tuki. Omahoito-ohjelman itsenäinen tekeminen ei ole avun saamista, jos se jää ainoaksi keinoksi. Keskusteluapua on saatu omilta läheisiltä. Eron ensiapupisteeltä on saatu neuvoja, miten edetä vaikeassa erotilanteessa. Apua on löytynyt myös Miesten Asemalta, jonne voi matalalla kynnyksellä mennä juttelemaan itseä huolettavista asioista.
Kehittäjävanhemmat toivovatkin, että eronneilta kysyttäisiin useammin tarvitsevatko he tukea. Sitä ei voi kysyä liian usein. Olisi, hyvä jos tätä kysyttäisiin automaattisesti kaikilta eronneilta, esimerkiksi lastenvalvojalla, neuvolassa, oppilas- ja opiskeluhuollossa tai työterveydessä. Ja kysyttäessä tulisi tarjota myös palveluja ja ohjata suoraan oikeanlaisen tuen piiriin. Tuen pitäisi olla alusta alkaen tarpeeksi vahvaa. Vahvalla tuella heti alusta alkaen vältetään tilanteen kärjistyminen ja pitkittyminen. Vahvaa tukea on esimerkiksi perheterapeutin tuki varhaisessa vaiheessa. Tuen tarjoamisen lisäksi kehittäjävanhemmat olisivat toivoneet omaan erotilanteeseensa keskusteluapua itselleen ja lapsilleen sekä vertaistukea tilanteeseensa.
Nykyisessä palvelujärjestelmässä on valitettavasti paljon aukkoja eronneiden perheiden kohtaamisessa. Lokeroituneessa palvelujärjestelmässä hoidetaan vain omaan lokeroon kuuluvia asioita: Lastenvalvojalla sovitaan lasten tapaamisista ja elatusmaksuista, neuvolassa ja koulu- ja opiskeluterveydenhuollossa seurataan lapsen kehitystä, terveydenhuollossa hoidetaan fyysisiä ja psyykkisiä vaivoja. Inhimillisyys jää puuttumaan, kun eroa ei nähdä asiana, johon voi tarvita ammatillista tukea. Ero on kipeä ja tunnepitoinen asia ja se voi nostattaa syyllisyyden ja häpeän tunnetta sekä epäonnistumisen kokemusta. Tällöin tarvitaan ammattilaisen hienovaraisuutta ja empaattisuutta, eli kykyä kohdata.
Nykyisessä palvelujärjestelmässä myös lapset jäävät helposti väliinputoajiksi. Lapset ovat kuitenkin yhtä lailla eron kokijoita ja heidän kuuluu saada tukea kuten vanhempienkin. Heille pitäisi myös tarjota mahdollisuus puhua ja käsitellä eroa jonkun ulkopuolisen ihmisen kanssa.
Kehittäjävanhemmille on jäänyt kuva, että työntekijöillä on tietynlaista arkuutta kohdata eronneita perheitä. On vaikeutta ottaa eroa puheeksi. Eronneen kohtaamista voisi verrata surevan kohtaamiseen. Tulee vaikutelma, että kysyjä pelkää astuvansa toisen henkilökohtaiseen tilaan, jonne ei ole lupa mennä. Eron ajatellaan olevan yksityinen asia, jonka rikki revennyt perhe hoitaa omin avuin. Työntekijä saattaa myös pelätä, että jos hän kysyy avuntarpeesta, hänellä ei olekaan keinoja auttaa tai tarjolla ei ole palveluja, joihin ohjata. Ajatellaan helposti, että avun tarjoajalla pitäisi olla valmiita vastauksia tilanteeseen ja hänen pitäisi pystyä auttamaan heti jollain konkreettisella tavalla. Valmiita vastauksia ei kuitenkaan tarvitse olla, vaan kuunteleminen ja tukeminen riittää. Jo kohdatuksi tulemisella on iso merkitys eron kohdanneelle.
Kirjoitettu yhteistyössä Kuka huomaa mut?-hankkeen kehittäjävanhempien kanssa
