Aikaa lapselle
Eero Salo (3) kaivelee matkalaukkua, joka on täynnä muovieläimiä. Karhut, possut, liskot ja kengurut alkavat hänen käsissään elää.
Lapset ovat saaneet illalla miettiä, mikä eläin kuvaa itseä, meidän äitiä, isää tai siskoa. Vanhemmat Niina (41) ja Milko Salo (44) virnistelevät, kun Eero esittelee selvät valinnat: isä on lohikäärme, äiti gorilla ja hän itse pieni vihreä papukaija. Puhetta tulee.
– Me voitais jäädä tänne mökkileirille? Eero ehdottaa toiveikkaasti.
Äidin ja isän kanssa voisi hyvin asua täällä, missä saunalla on myös pieni uima-allas.
Eeron perhe asuu töiden vuoksi kahdella paikkakunnalla ja yhteistä aikaa on vähän. Pojan toive on helppo ymmärtää.
Koulutuskeskus Sopukassa on mukava kuhina, kun kotkalaiset vanhemmat harjoittelevat ICDP-leirillä* olemaan läsnä lapsilleen ja juttelemaan heille kannustavasti.
Milko-isälle aurinkoiset päivät ovat alleviivanneet ihan vain yhdessä olemisen tärkeyttä. Kun hän tapaa Eeroa viikonloppuna, on hyvä jättää kaikki muut suunnitelmat pois. Niina sanoo havahtuneensa siihen, miten selvä yhteys lapsen ja vanhempien tunteilla on toisiinsa.
– Lapsi peilaa paljon mielialojani. Jos olen itse rennolla tuulella, enkä ota paineita suorittamisesta, se näkyy lapsen käytöksessä.
*ICDP on lyhenne sanoista International Child Development Programme, Kannustavan vuorovaikutuksen ohjelma.
Julkaistu Enskassa 3–4/2015. Teksti: Essi Lehtinen, kuvat: Jan Ahlstedt.Kannustava vuorovaikutus on läsnäolon taitoa ja iloa yhteisistä hetkistä.
Sain mahdollisuuden
Ahdistaa niin paljon etten saa henkeä. Pelottaa. Mä en halua enää koskaan käyttää mitään. Mä vihaan tätä ainetta, jota mun on pakko käyttää. En halua enää. Koskaan.
Sitten tulee vieroitusoireet ja häviän taas taistelun. Istun lattialla yksin ja itken. Vauva kääntyy mahassa ja mä itken lisää. Miksi mä en pysty lopettamaan? Miten meidän käy?
Kun huomasin olevani raskaana, elämäni oli kaoottista. Olin yrittänyt lopettaa käyttämisen useita kertoja, ja jokainen epäonnistuminen tiputti minut syvemmälle pimeään. Olin ahdistunut ja peloissani, pohdin onko minunlaiseni ihmisen lupa saada lapsia. Onko se eettisesti ja moraalisesti oikein?
Hain kuitenkin apua, kerroin tilanteestani, heittäydyin viranomaisten tuntemattomaan ja pelottavaan maailmaan tuomitsevien katseiden arvioitavaksi. Aloitin katkaisuyritysten kierteen. Lapsen isä oli vankilassa, lähes kaikki ystäväni olivat narkomaaneja. Yritin enemmän kuin koskaan. Itkin ja pyysin anteeksi vauvalta. Se oli kamalinta aikaa elämässäni. Tunsin itseni hirviöksi, alhaisimmaksi olennoksi kaikista.
Kun vauva syntyi ja minä olin vihdoin vapaa vierotusoireista, pääsimme vauvan kanssa Pidä kiinni -ensikotiin. Minä olin valtavan onnellinen, mutta samalla täysin pihalla uuden elämän edessä. Vauva oli mysteerinen olento, johon rakastuin ensi näkemältä, mutta kovin itkuinen ja vaativa. Valvoin yöt hyssytellen ja tanssien vauva sylissä. Tuntui turvalliselta ja mukavalta, että en valvonut yksin, paikalla oli myös työntekijä. Meistä välitettiin. Vielä paremmalta tuntui saada hyvää palautetta: ”Sinä hoidat lastasi hellästi ja hyvin. Sinä olet riittävän hyvä äiti.”
Yhteisöasumisessa oli hyviä ja huonoja asioita. Sieltä löytyi hyviä ystäviä ja vertaistukea. Muilta sai rehellistä palautetta. Näin läheltä myös sen, miten ystäväni retkahti taas päihteiden käyttöön ja vauva menetti vanhempansa. Silti usko omaan raittiuteeni ei horjunut. Minähän olin jo selvinnyt.
Kun muutin ensikodista takaisin omaan kotiin, olin taas heikoilla. Onneksi käynti avopalveluun oli sovittu jo seuraavalle päivälle. Meitä, minua ja vauvaa, ei jätetty yksin. Yhdessä työntekijöiden kanssa pohdimme ratkaisuja kriisitilanteeseen. Ne löytyivätkin. Omasta takapakistani nöyrtyneenä näin itseni vihdoin sellaisena kuin olin: En pelkästään vahvana tai heikkona. Selviäisin kyllä, jos olisin itselleni rehellinen.
Kävin avopalvelussa monta vuotta. En enää kiirehtinyt. Tuntui hyvältä olla osa avopalvelun yhteisöä ja käynnit siellä antoivat rakennetta arkeen. Meistä välitettiin, meidät nähtiin omina itsenämme. Levoton mieleni tasaantui. Olin riittävän onnellinen ja luotin itseeni. Oli aika mennä eteenpäin.
Teksti: Iiris, kuva: Tiuku PennolaOnko sinulla päihdeongelma ?Ammattilainen auttaa chatissa. Ota rohkeasti nimettömänä yhteyttä jos olet huolissasi päihteistä. Tule juttelemaan omasta tilanteestasi tai avun saamisesta.
Pidä kiinni -ensikodit ja avopalvelut auttavat päihteitä käyttävää äitiä odotusaikana ja kun vauva on pieni.
Vauvan kanssa kotiin
Tulin ensikotiin ollessani raskaana. Olen ollut ensikodissa nyt 7 kuukautta ja olen 4 kuukauden ikäisen Alisa-tytön äiti. Itse olen 20-vuotias.
Olen saanut ensikodilta apua vauvan tarpeisiin ja huolenpitoon. Minua on neuvottu ja ohjeistettu, mitä asioita ja tavaroita vauva tarvitsee missäkin vaiheessa. Esimerkiksi millaisia vaippoja tai äidinmaidonkorvikkeita vauvalleni kuuluu ostaa.
Olen saanut myös apua ja neuvoja miettiessäni mikä vauvaani milloinkin vaivaa ja mistä mikäkin voi johtua. Lisäksi olen saanut apua erilaisten papereiden täyttämiseen ja tukea erilaisiin virasto- ja lääkärikäynteihin. Aikoja on varattu yhdessä ja niihin on menty yhdessä ohjaajien kanssa.
Yhdistyksissämme autetaan vauvaa odottavia perheitä monin eri tavoin. Löydä apua ensikodeista ja päiväryhmistä.Nykyään menee loistavasti. Alisan kanssa pärjään hyvin, vaikka välillä onkin kinkkisiä hetkiä. Syksyn aikana on suunnitelmissa lähteä kohti omaa kotia. Haluan luoda meille lämpimän ja hyvän kodin. Odotan jännittyneenä ja innostuneena kotiharjoitteluja ja sitä kautta omaa elämää, perhettä ja yhteistä elämää.
Ensikodissa on hyvä, että on aina joku paikalla eikä jää yksin, jos tarvitsee apua tai neuvoja. Se on tärkeää.
Teksti on ilmestynyt aiemmin Enska-lehdessä. Vauvan nimi on muutettu. Kuva: Shutterstock.
Unikoulu etänä
– Jos kysyisin mieheltäni, miten vauvamme nukkuu, hän todennäköisesti vastaisi, että oikein hyvin, sanoo Virpi Labba ja hymyilee.
Oikeasti Linnea-vauvan yöheräilyt väsyttävät Virpiä päivisin. Vauva herää tuon tuosta. Neljän lapsen perheen on kuitenkin pyörittävä äidin varassa, sillä isä on poromies ja paljon poissa kotoa.
Linnea on vielä liian pieni unikouluun, mutta kun Karesuvannon koululle kokoontuu äitien Rytmiryhmä miettimään vauvojen ja lasten nukkumista, Virpi lähtee mukaan. Virpi haluaa pohtia jo valmiiksi keinoja siihen, miten vauvan kellon saisi ajan myötä rukattua sopimaan muun perheen tahtiin.
Ryhmän Karesuvannon ja Enontekiön alueen äideille järjestää Lapin ensi- ja turvakoti etäyhteyden kautta. Äidit ja lapset tapaavat viisi kertaa Karesuvannon koululla, jossa on jo valmiiksi videoneuvotteluvälineet. Mukaan pääsevät myös 7-vuotias Paulus, 5-vuotias Iida-Maria ja 3,5-vuotias Aliisa, kun heille on järjestetty hoito äitien tapaamisen ajaksi.
– Lapset ovat tohkeissaan joka kerta. ”Milloin me lähdetään sinne unikouluun!” lapset kyselevät pitkään etukäteen, Virpi Labba kertoo.
Kun välimatkat ovat Lapissa pitkiä ja ensi- ja turvakoteja vain yksi, ohjaajat auttavat ihmisiä eri puolilla Lappia Visioverkko-etäyhteyden välityksellä. Karesuvannon äitien yhteys Rovaniemelle kestää puolitoista tuntia kerrallaan. Virpi ja muut äidit vaihtavat ajatuksia vauvan unirytmistä paitsi ryhmän vetäjien, myös toistensa kanssa.Opeista on hyötyä.
– Saan apua ja tukea. Kyselen tapaamisissa ohjeita vetäjiltä ja olen avoimesti mukana keskusteluissa, Labba kertoo.
Teksti on lyhennetty Enskassa 1/14 ilmestyneestä jutusta. Teksti: Mia Sivula, kuvat: Kaisa Sirén. Apua vauvan uneen -chat auttaa maanantaisin klo 9-10.30. Lue myös vinkit sivulta vauvaitkee.fi
Ensikodista ja päiväryhmistä äiti ja isä saavat tukea vanhemmuuteen vauva-perheen arkea harjoitellaan yhdessä.
Baby Blues -toiminnasta apua vauvaperheen unipulmiin.
Jokainen voi auttaa
– Oli tärkeä hetki, kun vanhemmat ensimmäisen kerran hakivat Auraa meiltä ja vain sanoivat kiitos. Pienikin maksu olisi heti muuttanut hoitamisen luonnetta, sanoo Marjukka Metsola.
Vapaaehtoisilla on rajat, mutta myös vapaus toimia, kun taustalla ovat yhdistys ja sen työntekijöiden ammattitaito.
– Voin olla mummona oma itseni, sanoo Aura-tytön varamummo Marjukka Metsola.
Marjukan toiminta Auran (1 v. 9 kk) mummona on hänen omasta halustaan ja perheen tarpeesta lähtenyt kokeilu, joka alkoi heidän tapaamisestaan yhdistyksen toiminnassa. Auran omat isovanhemmat ja vanhempien sisarukset asuvat kaukana, samoin Marjukan lapsenlapsi. Auran äiti Outi Rantala ja isä Jarmo Rinkinen toivoivat kahdenkeskistä aikaa itselleen ja lapselleen itsensä lisäksi muitakin tärkeitä aikuisia.
Nyt Aura Rinkisellä on viikon ikäinen pikkuveli. Marjukka-mummon huomio on entistäkin tärkeämpää, kun äidin ja isän aika pitää jakaa.
Vapaaehtoiset toimivat perheiden tukena mm. lastenhoitajina, doulina, arjen apuna, mieskavereina, erovertaisina sekä järjestävät tapahtumia. Vapaaehtoinen voi olla itse vaikean elämäntilanteen läpi käynyt tai muuten auttamisesta kiinnostunut.
Yhdistyksissämme toimii 1600 vapaaehtoista. Tule vapaaehtoiseksi! – Saimme Marjukka-mummon mukana sen, mitä toivoimme ja paljon enemmän!
Lapin ensi- ja turvakotiyhdistys tarjoaa vapaaehtoisilleen tehtäviä, jotka tuovat sisältöä sekä auttajan että autettavan elämään. Auttajat jaksavat hyvin, kun yhdistyksen ammattitaito antaa toiminnalle rajat.
Julkaistu Enskassa 1/2013. Teksti: Essi Lehtinen, kuvat: Kaisa Sirén
Pelon varjosta pois
Heidi Holmavuo seurustelee, laulaa, käy kuntosalilla ja tekee töitä. Voi hyvin. Muutama vuosi sitten oli toisin.
Suhde, jonka alkamista kaverit olivat hiukan ihmetelleet, oli muuttunut ahdistavaksi. Hemmottelu ja huomio olivat vaihtuneet manipulointiin ja mustasukkaisuuteen.
Parissa vuodessa oli päädytty tilanteeseen, jossa mies saattoi illalla huutaa suoraa huutoa raivostuttuaan päiväpeiton asennosta tai tavasta, jolla Heidi otti raejuustoa purkista. Heidi lähti ulos, pois kotoa, parkkipaikalle autoon istumaan ja odottamaan, että mies rauhoittuisi. Heidi ei oikeastaan pelännyt, että mies satuttaisi häntä, vaikka suutuspäissään kolauttelikin huonekaluja. Riehumisen tarkoitus tuntui olevan vallankäyttö, ei väkivalta.
Heidi varjeli mainettaan. Hän ei halunnut, että meteli herättäisi koko rapun ja että ihmiset puhuisivat heistä selän takana. Mies hiljeni, kun Heidi lähti ulos. Kulissi pysyi pystyssä.
Tiesitkö, että henkistä väkivaltaa on esimerkiksi uhkailu, rajoittaminen, mitätöinti, puhelimen tai sähköpostien tarkkailu sekä elämänpiirin rajoittaminen?
Turvakodista apua väkivaltaan
Väkivaltatyön avopalveluista tukea tilanteen ratkaisemiseen ja kriisistä selviytymiseen
Nettiturvakoti auttaa verkossa
Jos olisi käyty käsiksi
Elämä oli muutenkin muuttunut. Laulaminen ja musiikki olivat kuuluneet Heidin elämään aina. Nyt bändeissä soittaminen oli käynyt vaikeaksi, kun niissä oli miehiä. Meikkaaminen aamulla aiheutti huomautuksia.
– Ketä varten sä meikkaat?
Heidi pystyi irrottautumaan suhteesta puhumalla tilanteessa ystävilleen ja hakemalla apua.
– Väkivaltana pidetään niin helposti vain lyömistä tai muuta fyysistä satuttamista. Jos minuunkin olisi käyty kerrankin käsiksi, olisin lopettanut suhteen saman tien. Vallankäyttöä, alistamista ja solvaamista sen sijaan on paljon vaikeampi huomata siksi, mitä ne ovat.
Ennen lopullista päätöstä Heidi ehti sopia ja yrittää uudelleen miehensä kanssa monta kertaa.
– Hyvin pystyssä pidetty kulissi aiheutti sen, että ympärillä olevat eivät puuttuneet tilanteeseen pitkään aikaan, vaikka ajattelivatkin, että tässä on jotain outoa.
Yhä uudelleen Heidi ajatteli itsekin, että kukaan ei ole täydellinen ja toiselle pitää antaa uusi mahdollisuus, kun hän sitä pyytää.
– Aina kun olin jo päättämässä, että nyt tämä loppuu, mies ehdotti etelänmatkaa tai kylpylälomaa.
Heidiä auttoi myös kirjoittaminen. Se auttoi muistamaan, millainen hän oli ollut ennen.
– Tajusin, ettei tämä nyt ole ihan normaalia.
Heidi kirjoitti myös, millaista toivoisi elämän olevan. Hän tajusi, että voi olla myös yksin tai saada kumppanin, joka on hänelle hyvä.
Lyhennetty Enskassa 1/2016 ilmestyneestä jutusta. Teksti: Essi Lehtinen, kuvat: Laura Vesa.
Rutiinit loivat tunteen huolenpidosta
Päivillä on nuoruudesta saakka ollut taipumus masentua. Se on haitannut jaksamista niin opiskelu- kuin työelämässä. Masennuksen pelko varjosti myös äidiksi tulemista.
– Lopulta rohkaistuin lähtemään äitiyden tielle, hyvin epävarmana omista mahdollisuuksistani selvitä sen mukanaan tuomista haasteista.
Tyttären syntymä viisi vuotta sitten oli nelikymppiselle Päiville ja hänen miehelleen iso ihme. Uutta tulokasta odotettiin viimeiset kuusi viikkoa sairaalassa äidin raskausmyrkytyksen vuoksi. Lopulta lapsi syntyi keskosena kiireellisellä sektiolla. Yhteinen elämä alkoi vauvateholla.
– Lapsen menettämisen pelko herättää valtavan hädän ja avuttomuuden. Olin ensimmäiset kuukaudet kaikesta kokemastani järkyttynyt ja aivan hukassa. Itkin kuin kävelevä vesiputous, kuvaa Päivi.
Baby blues -toiminta ja päiväryhmät auttavat, jos äiti masentuu.
Yhdistyksemme välittävät myös doulia, synnyttäjän vapaaehtoisia tukihenkilöitä.
Hän myönsi jo sairaalassa tarvitsevansa tukea arjessa. Yhteistyö perhetyöntekijän kanssa alkoikin jo ennen kuin perhe kotiutui sairaalasta. Perhekeskus Kieppi tuli mukaan tyttären ollessa kahdeksan kuukauden ikäinen.
– Masentuneena helposti eristäytyy. On helpompi jäädä kotiin kuin hakeutua ihmisten pariin. Sitoutuminen ryhmän toimintaan kantoi niinäkin päivinä, kun toisten ihmisten läheisyys väsytti ja pintaan nousi ärtymystä, kertoo Päivi.
Kiertävä Kieppi on yhdellä paikkakunnalla aina kahden kuukauden ajan. Ryhmäläiset tapaavat kolmena päivänä viikossa kunnan heidän käyttöönsä antamassa vuokra-asunnossa, jonne asianosaisten on helppo ”livahtaa”. Ryhmässä on yleensä enintään neljä vanhempaa lapsineen.
– Osallistumisessa mietitytti aluksi leimautuminen ”sosiaalitapaukseksi”.
– Siitä ei kuitenkaan ole kyse. Kieppi on ihan tavallisia ihmisiä varten, jotka yrittävät selvitä elämän mukanaan tuomista haasteista. Jokaiselle annetaan tilaa olla mukana omana itsenään.
Kannustamisen ja ryhdikkyyden lisäksi Päivi kokee saaneensa Kiepissä omakohtaista huolenpitoa.
– Elämä pienen lapsen kanssa on vaativaa. Lapsi on ruokittava, pestävä ja puettava, olipa äiti miten väsynyt tahansa. Pelkästään kokoontumisten päiväohjelma ja rutiinit loivat tunteen huolenpidosta.
Lyhennetty Enskan 5/2012 jutusta. Teksti: Jaana Matikainen, kuva: Paula Myöhänen.