Osattomuus ja turvattomuuden kokemukset johtavat helposti haitalliseen käytökseen ja traumoihin, joiden tunnistamiseen ja korjaamiseen vaaditaan usein ihmisikä. Onko kulttuurimme ja sukupuoliroolit vieläkin liian ahtaita erityisesti miehille? Voisiko mies tunnistaa tunteitaan tai mahdollisia traumojaan ja puhua niistä?
Yksi viime viikkoina mediassa esillä olleista teemoista on ollut myös toksinen maskuliinisuus. Miehiseen rakenteeseen sisältyy vahingollisia ja kulttuurisidonnaisia vaatimuksia ”miehisyydestä”. Niitä ilmentävät muun muassa kovuus, väkivallan ihannointi, tunteettomuus, pärjääminen ja fyysinen suorituskyky. Vaatimusten paineesta syntyy helposti ristiriitainen riittämättömyyden tila. Se herättää helposti väkivaltaisuuden, mutta voisiko tästä syntyvää muutosvoimaa käyttää muuten kuin haitallisesti?
Ruutitynnyri alkaa täyttyä, usein pienten arkipäiväisten asioiden kautta. Tynnyrin täyttyessä se on helposti syttyvää ja johtaa väkivaltaiseen käytökseen sekä turvattomuuteen lähisuhteissa.
Kupillinen ruutia kerrallaan
”Puolisoni puhelin piippaa ja hän lukee saamaansa viestiä. Hänen suupielensä nousevat hymyyn ja hän alkaa vastaamaan viestiin takaisin innostuneena. Mietin mielessäni kuka hänelle lähettää viestin ja yritän vilkaista tarkemmin. En näe kuka lähetti viestin, tulen mustasukkaiseksi. En kerro asiaa hänelle, enkä kysy kuka viestin lähetti. Annan asian olla. Kupillinen ruutia tipahtaa kellarini pohjalle.
Töissä esimieheni antaa minulle negatiivista palautetta tekemästäni työstäni. En ehtinyt tekemään sovittua asiaa määräaikaan mennessä. Huomaan kiukustuvani, kun koen esimiehen antavan palautetta asiattomalla tavalla. Hyväksyn asiattoman palautteen ja myönnän, etten ehtinyt tekemään työtä ajoissa. Kerron esimiehelleni, että yritän tehdä työn nopeasti. Annan pettymykseni olla. Kupillinen ruutia tipahtaa kellarini pohjalle.
”Huomaan hermostuvani asioista entistä helpommin, näen asioita negatiivisemmin ja olen virittynyt viulunkieli. Olenhan minä luonteeltani kärsivällinen ja lempeä sekä tiedän selviäväni.”
Tehdessäni seuraavaa projektia töissäni huomaan, että kello on kohta kuusi iltapäivällä. Katson puhelintani ja huomaan kuinka puolisoni on lähettänyt viestin, jossa ihmettelee missä olen. Hän pyytää minua kotimatkalla käymään kaupalla ja kertoo, että muu perhe on jo syönyt ruoan ja voin lämmittää itselleni ruokaa tultuani kotiin. Olen tyytyväinen saadessani projektiani eteenpäin, mutta kotona puolisoni syyllistää minua siitä, kun en ole nykyään koskaan ajoissa kotona. Poistun tilanteesta, en jaksa kuunnella. Samassa kupillinen ruutia tipahtaa kellarini pohjalle.
Yritän lähteä pitkästä aikaa lenkille. Lenkkareita jalkaan laittaessani huomaan, kuin selässä tunnen jännitystä. Lenkillä selkäni muistuttaa minua siitä, että kuntoni on huonontunut merkittävästi viimeisen muutaman vuoden aikana, eikä selkäni kestä liikuntaa. Selkäkipuni vaikuttavat nukkumiseeni ja koen olevani tasaisesti väsynyt ja voimaton seuraavan kahden viikon ajan. Mutta minut on opetettu myös tsemppaamaan ja lääkäriin ei turhaan mennä. Huomaan hermostuvani asioista entistä helpommin, näen asioita negatiivisemmin ja olen virittynyt viulunkieli. Olenhan minä luonteeltani kärsivällinen ja lempeä sekä tiedän selviäväni. Olen antanut usean tilanteen mennä ja pyrkinyt tietoisemmin unohtamaan asioita. Ruutia on kertynyt kellarini pohjalle jo melkoinen kasa.
Nyt se koittaa! Olemme päässeet puolisoni kanssa kahdestaan lomamatkalle ja tiedostan kuinka ihanaa on ottaa pieni tauko töistä. Minulla on paljon odotuksia yhteisestä läheisyydestä, tekemisestä ja rentoutumisesta. Otamme illalla ruokailun päätteeksi hieman alkoholia ja tunnen kuinka tarvitsenkaan tilanteen nollaamista. Huomaan humaltuvani ja illalla puolisoni puhelin piippaa ja hän taas kerran hymyillen vastaa viestiin. Pimahdan! En kykene tekemään itselleni enää mitään ja otan puhelimen väkisin häneltä. Pimahdan! Puolisoni hymy oli kipinä, joka sytytti ruudin kellarissani…
Nyt minua hävettää, pelottaa ja huolestuttaa käytökseni. En tunnista itseäni toiminnastani ja samalla huomaan tehneeni näin aikaisemminkin. Taas se toistui! Mitä voin tehdä asialle?”
Väkivaltaa käyttänyt mies hakee apua koko perheelle
Eräissä väkivaltaa käyttäneiden seurantatutkimuksissa on todettu, että väkivalta on kestänyt keskimäärin kolme vuotta ennen avun hakemista. Tähän aikaa mahtuu useita kymmeniä väkivallan tekoja. Väkivaltaisten miesten kanssa työskentelevät kertovat asiakkaillaan olevan perinteinen käsitys siitä, mitä miehen tulisi olla. Työskentely väkivaltaa käyttäneen miehen kanssa alkaa usein identiteetin tarkastelulla, jolloin myös tunteiden ja niistä johtuvan käyttäytymisen käsittely mahdollistuu. Se johtaa parhaimmillaan oman väkivaltaisuuden tunnistamiseen ja vastuunottoon.
Avun esteenä voi olla ahtaan mieskuvan synnyttämä ajatus siitä, että avun hakeminen on heikkoutta ja siten miehelle häpeällistä. Tämä ajattelun malli voi johtaa kykenemättömyyteen tuntea ja tunnistaa omia tunteitaan sekä estää niiden ilmaiseminen rakentavalla tavalla. Kun mies hakee apua itselleen, hän tulee samalla auttaneeksi myös läheisiään, usein ylisukupolvisesti.
Vahvistetaan ja tunnistetaan ruutitynnyristä nouseva väkivaltaisuus ajoissa ja muutetaan se rakentavaksi energiaksi miehelle ja hänen lähipiirilleen.
Kirjoittajat
Veli-Matti Toikka toimii Ensi- ja turvakotien liitossa asiantuntijana ja Mikko Ahokas työskentelee Oulun ensi- ja turvakoti ry:ssä väkivaltatyön asiantuntijana.
