Äitiys, isyys ja vanhemmuus eivät ole itsestään selviä asioita. Moni vanhempi käy pitkän tien tullakseen vanhemmaksi ja tässä on erään äidin kertomus siitä matkasta. Stressi odotus- ja vauva-aikana tai jo ennen positiivista raskaustestiä voivat haastaa vanhemmuuteen valmistautumista ja on tärkeää, että perheet saavat tukea jo varhaisessa vaiheessa matkalla vanhemmuuteen.
”Kahdeksas äitienpäivä takana. Kiitos siitä, että näin on. Se ei ole ollut lainkaan itsestään selvää, että saisin joskus äitienpäivää viettää tai sitä, että saan elää arkea lapseni kanssa.
Halusin aina äidiksi. Halusin aina oman perheen, oikean perheen. Se oli aina suurin unelmani. Lapsuuden perheeni ei ollut mikään kiiltokuvaperhe. Se oli elämää, jota ei soisi kenellekään. Siellä minun lapsuudessa äiti oli se, joka oli hyvä ja piti kaiken kasassa siinä horjuvassa kotitalossa.
Tapasin lapseni isän, kun olin 23-vuotias. Parin vuoden päästä menimme naimisiin. Toivoimme suuresti, että saisimme lapsia. Lapsia ei kuitenkaan kuulunut. Joka kuukausi murruin, kun keho ilmoitti, että en ole raskaana. Parin vuoden toivomisen jälkeen hakeuduimme lapsettomuushoitoihin. Enpä tiennyt millaiseen matkaan silloin lähdin. Luulin, että yksi hoito riittäisi ja saisimme vauvan.
Lapsettomuushoitoja tehtiin yhteensä viisi. Joka kerta minun piti tehdä keinotekoisesti itselleni vaihdevuodet. Sen jälkeen aloitettiin pistokset, joilla räjäytettiin hormonitoiminta käyntiin, että saataisiin mahdollisimman paljon munasoluja. Minulla oli joka kerta yli 20 munasolua. Kaikki, jotka ovat tehneet samaa kasvatusta, tietävät mille se tuntuu, kun munasoluja on todella paljon. Viisi kertaa minulta punktoitiin munasolut. Kaikki kerrat yhtä kivuliaita ja kauheita. Sitten alkoi aina suuret toiveet siitä, että nyt hedelmöittyy ja kehittyy paljon vauvanalkuja. Mutta ei meillä. Saimme aikaa yhden, joskus kaksi siirrettävää alkiota, eivätkä nekään kuulemma priimaa. Kerran emme päässeet siirtoon lainkaan, koska kaikki alkiot kuolivat. Silloin kuolin melkein minäkin.
Viisi hoitokierrosta, ja ei tulosta sylissä. Olen menettänyt kaikki vauvanalut jo ennen ensimmäistä ultraääntä. Olen kuollut sisältä niin monta kertaa, mutta aina kasannut itseni uutta hoitokierrosta varten. Uutta toivoa kohti. Pidin kaiken kasassa, kuten oma äitini.
Viidennen hoitokierroksen jälkeen olin menettänyt kaksoset äitienpäivänä. Vauvat valuivat minusta pois ja niin tuntui, että elämäkin olisi valunut minusta pois. Toivo vietiin taas. Tämän kierroksen jälkeen lääkäri sanoi, että: ’Anna ei enää yhtään hoitoa omilla soluilla. Kukaan ei voi jaksaa enää tätä samaa’.
Toivuttiin pari vuotta. Elettiin elämää. Tehtiin päätöksiä – otetaan käyttöön lapsen saamiseksi lahjasoluja. Kuudes hoito oli helppo. Muutama hormonipiikki ja munasolua irrottava pistos, ja sitten inseminaatioon lahjasoluilla. Tuntui liian helpolta. Piti odottaa kaksi viikkoa, että saisi tehdä raskaustestin. Kolmantenatoista päivänä alkoi tuntua, että kuukautiset alkaa. Valmistelin itseäni pettymykseen. Valmistelin itseni vetämään kotiimme mustat verhot ja laskemaan ne alas, ettei kevään aurinko näkyisi. Se oli perjantaiaamu. Viivyttelin vessaan menoa. En halunnut katsoa totuutta. Viimein oli pakko mennä vessaan. Tein testin. En katsonut tikkua. Sitten oli pakko. En meinannut kymmenen lapsettomuusvuoden jälkeen osata lukea tuota sanaa: ’raskaana’. Itkin ja nauroin yhtä aikaa. Pyysin mieheni myös lukemaan tuota kummallista sanaa.
Sinä kasvoit sydämeni alla. Kaikki toivominen oli kannattanut. Sinä kasvoit, elit ja hengitit kauttani. Mustat verhot oli riisuttu ja aurinko sai paistaa.”
Tukea vauvan odotusaikaan ja vauva-arkeen voi olla monenlaista. Erilaisissa kahviloissa, ryhmissä tai kohtaamispaikoissa vertaistuki ja sen merkitys korostuu. Samassa elämäntilanteessa olevien ihmisten kanssa voi olla helpompi puhua kakkavaipoista ja valvotuista öistä, kuten myös ensimmäisestä hymystä tai rakkauden tunteista vauvaa kohtaan. Myös yksilöllinen tuki on tärkeää ja se, että saa jakaa ajatuksia toiselle ihmiselle, joka osaa kohdata ja kuunnella lempeästi. Ammattilaisten rinnalla voi perhettä tukea myös vapaaehtoinen.
”Olin ollut raskaana pari kuukautta, kun isäsi joutui sairaalaan. Mieheni uinumassa ollut MS-tauti potkaisi oven sisään ja päätti muuttaa sisälle. Isäsi heikkeni kovaa vauhtia. Heikkeni kovempaa vauhtia, kuin sinä ehdit kasvaa kohdussani. Minusta tuli omaishoitaja.
Olin niin yksin. Tämän piti olla elämäni onnellisinta aikaa: olla raskaana ja piti olla perhe. Perheen isä vain ei enää pystynyt olemaan isä eikä puoliso. Oli vain hoidettava potilas. Minä etsin itselleni henkireikää – paikkaa, jossa voisin olla odottava äiti, enkä omaishoitaja. Löysin Ensi-ja turvakodin Vauvatalon Haikara-kahvilan. Siellä sain olla esikoista odottava äiti. Siellä sain ystäviä. Siellä sain hetken olla vapaa.
Kun sinun synnytyksesi oli käsillä, ei isästäsi ollut enää juuri puhumaan. Olisin tarvinnut sektioon vierelleni vankan tuen, mutta isästäsi ei enää ollut siihen. Onneksi oli Ensi- ja turvakodin kautta saatu doula. Doula piti minua kädestä, ja kertoi vasta sisältäni nostetusta pienestä tyttövauvasta, että hän oli täydellinen.
Minusta oli tullut äiti. Otsalta silottui rypyt ja vuosien kyyneleet kuivuivat, kun sain sinut syliini.
Yhdessä jaksoimme perheenä vuoden ja neljä kuukautta. Kannoin sinua sylissäni ja talutin miestäni- olitte molemmat vaipoissa. Sitten minun voimani ehtyivät. Minun oli luovuttava isäsi hoitamisesta, ja annettava hänet muiden hoitoon. Olin 34-vuotias äiti vauva sylissä ja dementikko mieheni oli käsipuolessani, kun talutin hänet vanhainkotiin odottamaan laitospaikkaa. Se oli elämäni raskain päivä.
Minun oli valittava. Minä valitsin äitiyden – se oli selvää, mutta tuskaisen vaikeaa, koska oli valittava kahden rakkaan välillä. Toinen rakkaistani vain ei enää ollut täällä, vain hänen kuoret. Minä valitsin sinut – lapseni. Ja sinut minä valitsen joka päivä, koska saan olla sinun äitisi. ”
Kirjoittajina toimivat Oulun ensi- ja turvakodin Vauvatalon vauvatyön asiantuntija Irja Tarkiainen sekä oman tarinansa äitiydestä jakanut Oulun ensi- ja turvakodin kokemusasiantuntija Anna Leinonen.
