Oululaisen mieskaveri Jussin pohdintaa lapsen äidin ja mieskaverin osallisuudesta lapsen ja mieskaverin kaverikuvioissa. Jussi pohtii, kenen kautta lapsi pääsee näkemään maailman, joka tavallisesti nähdään isän kautta.
Kuluva vuosi 2025 on minulle kymmenes vapaaehtoisena Mieskaveritoiminnassa. Vuosikymmenen aikana lapsikaverini ovat kasvaneet omillaan asuviksi aikuisiksi, samalla olen itse kasvanut opintojen alkuvaiheessa olevasta nuorukaisesta kahden lapsen isäksi.
On vaikea sanoa, minkäsuuruinen merkitys vapaaehtoistyöllä on ollut aikuisiksi kasvaneisiin lapsiin. Heidän näkökulmaa saattaa vääristää asetelma, jossa äiti suorittaa äidin rooliin kuuluvaa tehtävää ja vapaaehtoinen mieskaveri uhraa vapaa-aikaansa entuudestaan hänelle tuntemattoman lapsen hyvinvoinnin ja tulevaisuuden puolesta.
Tällöin voi jäädä huomaamatta, että juuri äidin ansiosta mieskaveri on tullut mukaan lapsen elämään. Hän ei ainoastaan ole hakeutunut toiminnan piiriin, vaan omalla aktiivisuudellaan myös saanut alkuun ja jatkuvasti ylläpitänyt mies- ja lapsikaverin välistä suhdetta.
Mielestäni merkityksen suuruuden sijaan onkin mielekkäämpää pohtia asiaa sen kautta, että onko sillä ollut positiivinen vaikutus lapsen elämään. Se ei alkuun kuulosta kovin suurelta saavutukselta, mutta mieskaveritoimintaa – kuten mitä tahansa lasten kanssa tapahtuvaa toimintaa – voi tehdä myös siten, ettei lapsi eikä välttämättä äitikään näe siinä mitään erityisen merkityksellistä. Ihan okei, mutta olisi pärjännyt ilmankin.
Kaikki ei kuitenkaan ole mieskaverin käsissä. Olin itse onnekas, kun lapsikavereideni elämässä ei tapahtunut ulkopaikkakunnalle muuttojen kaltaisia mullistuksia, joissa hyvänkin mieskaverisuhteen jatkuminen on usein vaakalaudalla.
Mieskaveri miehen mallina, mutta ei isän korvikkeena
Omien lapsien kanssa puuhatessa ja uusia asioita heidän kanssaan kokiessa huomaan usein ajattelevani, että vastaava jää monelta ilman isää kasvavalta lapselta kokonaan kokematta. Kuulemme usein toiminnassa olevien äitien kyselyiden tuloksista asioista, joita heidän lapset haluaisivat mieskaverin kanssa tehdä: Käydä kalassa, nikkaroida jotain, käydä katsomassa jääkiekkoa.
Asioita, joita pienten lasten isät malttamattomina odottavat pääsevänsä tekemään lapsiensa kanssa kunhan ovat riittävän vanhoja. Mutta näillä lapsilla ei ole syystä tai toisesta ole isää viemässä kalaan tai jääkiekkopeliin.
Äidit tekevät kaikkensa, mutta he eivät voi muuttua isäksi tai isän kaltaiseksi mieheksi, jonka kanssa lapsi voisi näitä juttuja tehdä. Kyse ei ole ainoastaan siitä, että halutaan käydä kalassa – siellä haluttaisiin käydä isän kanssa, kuten kaveritkin käyvät.
Mieskaveri ei ole isän korvike. Hänen ei myöskään ole tarkoitus olla isähahmo, vaan kyseessä on uniikki ihmissuhde, jollaista tuskin olisi olemassa ilman Mieskaveritoimintaa. Mieskaveritoiminnan kautta lapsi pääsee näkemään maailman, joka tavallisesti nähdään isän kautta.
Päätös pysyä kiinteästi isänä lasteni elämässä nyt ja tulevaisuudessa on yksin minun käsissäni. Aina kaikki ei kuitenkaan mene kuten suunniteltiin – näin kävi toiselle lapsikaverilleni noin vuosi ennen kuin tapasimme. Hän menetti teini-iässä isänsä vakavan, nopeasti kehittyneen sairauden seurauksena.
Niin voi käydä kelle tahansa, minullekin. Siksi on huojentavaa tietää, että on olemassa Mieskavereita, jotka voivat jatkaa siitä mihin jäin ja tarjota lapsille elämyksiä, joita en itse ehtinyt heille tarjota.
Mieskaveri Jussi
