Tässä blogissa kirjoittaja pohtii ristiriitaista suhdettaan someen, jossa pitäisi näkyä, mutta missä ei saisi viettää liikaa aikaa. Sisältövaroitus: teksti saattaa sisältää enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.
Uuden tutkimuksen mukaan viikon mittainen tauko älypuhelimen käytöstä tekee ihmisestä fiksumman. Enempää en pysty referoimaan tutkimusta, sillä sammutin välittömästi virrat koko puhelimesta ja toivon parasta. Aloin pohtia omaa, ja vähän toistenkin, netin käyttöä.
Työssäni tarvitsen somea kertoakseni alkavista erovertaisryhmistä, lastenryhmistä ja yleensäkin siitä, millaista tukea yhdistyksemme tarjoaa muuttuvissa elämäntilanteissa. Siviiliminä ei kuitenkaan koskaan törmää julkaistuihin tiedotteisiin tai kirjotuksiin sillä en ole kovin aktiivinen eri alustoilla. On ristiriitainen olo käyttää töissä aikaa sen miettimiseen, miten oma viesti tavoittaisi mahdollisimman monta ihmistä instassa ja facessa, kun vapaa-aikana pyrkii olemaan näissä mahdollisimman vähän. Ajoittain käy mielessä, pitäisikö kuitenkin tehdä kierros kauppojen ilmoitustauluille ja toivoa ihmisten löytyvän sitä kautta.
Puhumme samantapaisista asioista eri nimillä ja eri näkökulmista: ruutuaika, pelaaminen, puhelimella oleminen, töllöttäminen, somettaminen ja varmasti on monta muuta ilmaisua, joita en tiedä. Sukupolvella, joka syntyessään näki ensimmäisenä kännykänvalon, ei ole ruutuaikaa ja muuta aikaa. On vain aikaa. Pidän ajatuksesta. Sisältö ja tekemisen tapa ovat tärkeämpää kuin muoto.
Ruudun äärellä voi olla monella tavalla. Netittömän palikkapuhelimen omistava ihminen saattaa pitää television auki koko hereillä oloaikansa ja sen yli. Naapurina asuu toinen, jolla älypuhelin on integroituna käteen, mutta ei lainkaan televisiota. Joillekin perheille elokuvat ja pelaaminen ovat yhteistä tekemistä, jossa kokemus jaetaan ja tunnetaan yhteenkuuluvuutta. Toisaalla puhelin, pelikone, tabletti tai tv toimii lastenvahtina ja esteenä vanhemman ja lapsen välisen suhteen kehittymiselle.
Kaksi kotia , kahdet säännöt
Ero lapsiperheessä -työssä olen saanut kuulla, kuinka erilaisia suhtautumisia ja sääntöjä pelaamiseen tai kännykän käyttöön voi olla kahden eri kodin välillä. Lapset yleensä esittävät positiivisena asiana sen, että toisessa kodissa saa pelata niin kauan kuin haluaa ja kurjana sen, että toisessa kodissa aikaa rajataan ja ikärajoja valvotaan. Kuka lastaan rakastava ja lapsen hyvinvoinnista välittävä vanhempi väittää, että 40h peliaikaa viikossa on ok? Mistä siis on kysymys, kun tällaista tapahtuu? Onko vanhemman tarkoituskin saada lapset, heidän hyvinvointinsakin kustannuksella, viihtymään luonaan paremmin kuin toisen vanhemman kanssa? Tai ovatko vanhemmat omat voimavarat niin vähissä, ettei hän tässä hetkessä pysty toimimaan toisin ja tarvitsisi läheisten tai ulkopuolisen auttajan tukea arkeensa.
Turvallisen tilan ohjeet tapahtumissa ja ajanviettopaikoissa ovat ilahduttavasti yleistyneet viime vuosina. Ehdotan, että seuraavaksi laadittaisiin Älykkäät älylaitteiden käytön ohjeet. Ei niin, että ne annetaan ylhäältäpäin vaan jokainen yksilö, perhe tai työyhteisö miettii juuri itselleen sopivat käytännöt. Ohjeita tehdessä on hyvä pohtia esimerkiksi sitä, millainen käyttö lisää hyvinvointia, perheenjäsenten yhteenkuuluvuuden tunnetta ja turvallisuutta. Milloin laitteista on hyötyä ja milloin sovitaan niiden olevan kokonaan kiinni. Jos laitteesta irrottautuminen aiheuttaa ahdistusta ja riitoja, on jo syytäkin pitää somepaastoa.
Lopuksi vielä lainaus empiirisestä, ei niin tieteellisestä, tutkimuksesta. Joulukuusikauppias kertoi havainnostaan, että aiemmin perheet tulivat yhdessä valitsemaan itselleen mieluista kuusta. Nyt kaupoille tulee vain vanhempi, lasten jäädessä autoon räpläämään kännyköitä. Pitääkö olla huolissaan?
