Omistettu kaikille erolapsille.
Olen elänyt suurimman osan elämästäni eroperheessä. Minulle yksi koti on omituinen ajatus. Olen eroperheen lapsi myös itsenäisenä aikuisena. Se asia ei muutu, vaikka kuinka kasvaisin. En koe olevani kuitenkaan erilainen verrattuna ihmisiin, joiden vanhemmat ovat yhdessä.
Vanhempani erosivat, kun olin päiväkoti-ikäinen. En muista siitä ajasta kovinkaan paljon, en edes tarkkaa ikääni. Olin niin pieni vielä. Muistan kuitenkin sen, kun isäni muutti pois kotoa. Hän muutti aluksi mummolaan, kunnes löysi oman kodin noin 200 metrin päästä meistä. Siitä tuli toinen lapsuuden kotini. Muistan vieläkin, kuinka sain hienot Leijonakuningas-lakanat uuteen kotiin.
Uusi muutos ei tuntunut minulle kovin suurelta, toki olin vielä todella nuori, mutta en muista harmitelleeni sitä. Varmaan myös se, että eroon ei liittynyt mitään hirvittävää draamaa ja vanhempieni yhteishuoltajuus on toiminut alusta alkaen, auttoivat minua ja isoveljeäni sopeutumaan uuteen elämäämme. Tiedostan myös, että tilanteeni on ja on aina ollut todella helppo joihinkin muihin verrattuna. Tiedän myös tilanteita, joissa vanhemmat eivät voi olla edes samassa tilassa.
Eroperhetaustaani ei tietenkään tunnista muusta kuin puheestani. Puhun, että menen käymään ”äidillä” tai” iskällä”. Nykyään se ei ole mitenkään omituista. Monien lasten vanhemmat ovat eronneet. Osalla vanhemmat ovat eronneet lapsena, osalla aikuisiällä. Se ei tee meistä omituisia. Outoja ajatuksia erolapsista olen kyllä kuullut. Olen kuullut, että meistä tulisi jotenkin laitatien kulkijoita tai meillä olisi hirveästi jotain ongelmia. Että emme menestyisi yhteiskunnassa. En tietenkään voi puhua kaikkien puolesta, mutta pidän tuollaisia oletuksia loukkaavina.
Se ei ole ikinä lapsen syy, että vanhemmat eroavat. Vanhempien ero voi olla todellakin hyvä asia lapselle. Olen kuullut myös väitteen, että vanhemmat eivät voi erota ellei heidän suhteessaan ole väkivaltaa tai muuta toista ihmistä loukkaavaa käytöstä. Sekään ei pidä paikkaansa. Itse olen sitä mieltä, että rakkaus ei lopu, se muuttaa muotoaan. Ainakin niin vanhempani ovat sen näyttäneet. En voisi ikipäivänä kuvitella heitä enää yhteen, mutta välittäminen näkyy edelleen. Se näkyy siinä, että meistä lapsista välitetään, asioista keskustellaan ja ollaan edelleen samaa perhettä, vaikka virallisesti ydinperheenä emme ole olleet ainakaan 20 vuoteen.
Oli tilanne mikä tahansa, juhla tai tapahtuma, vanhempamme ovat aina pyrkineet olemaan paikalla parhaansa mukaan. Molemmat vanhempani ovat olleet juhlimassa syntymäpäiviäni tai katsomassa kouluni esityksiä. Vanhempani ovat aina varmistaneet, että vähintään toinen heistä pääsisi aina paikalle tärkeisiin tapahtumiin.
Tuki ja kannustus ei ole loppunut aikuisiässäkään. Kun muutin pois kotoa, molemmat vanhempani sekä isoveljeni olivat auttamassa muutossa. Tai kun vannoin sotilasvalan, molemmat vanhempani olivat paikalla nykyisine puolisoineen. En voi muuta kuin kehua omia vanhempiani siitä, että olemme saaneet aina hirveästi rakkautta ja tukea kaikissa elämänvaiheissa. Se on mielestäni tärkein erovanhemman tehtävä.
Kaikille erolapsille haluankin sanoa, että saat tuntea mitä tunnet. Tunteita on hyvä käsitellä yksin, sisarusten sekä molempien vanhempien kanssa. Saat olla myös ylpeä omasta perheestäsi ja itsestäsi, vaikka tilanteesi olisi eri kuin kavereilla. Vanhempien ero ei välttämättä ole helppoa, mutta tilanne helpottaa ajan kanssa ja uudesta tilanteesta tulee normaalia. Vaikka et sitä välttämättä aluksi haluaisikaan. Laulaja Ellinooran kappaletta lainatakseni, voin sanoa, että meille käy hyvin. <3
Kirjoittaja, Hanna Pakanen, on ylpeästi eroperheen lapsi ja elänyt melkein koko elämänsä eroperheessä sekä työskentelee Oulun ensi- ja turvakoti ry:n viestintäassistenttina.
