(Kuvat Oulun turvakodin henkilökunta ja teksti Eveliina Nilosaari)
Toukokuussa Oulun turvakodin henkilökunnalla oli ainutlaatuinen mahdollisuus päästä tutustumaan Lontoossa tehtävään väkivaltatyöhön ja turvakotiin. Tämän kirjoituksen tarkoitus on kuvata yhtä Lontoossa sijaitsevaa turvakotia, siellä tehtävää työtä ja vertailla sitä Oulun turvakotiin ja täällä oleviin työskentelymalleihin. Solace Women´s Aid on organisaatio, joka tarjoaa turvakotipalveluita, neuvontaa, terapiaa, yksilötyötä ja ryhmätyöskentelyä sekä väkivallan uhreille, että tekijöille. Organisaatio tarjoaa palveluita myös maahanmuuttajille, nuorille, sekä niille naisille, jotka haluavat eroon prostituutiosta. Se järjestää erilaisia koulutuksia ammattihenkilöstölle, esimerkiksi sairaalan päivystyksen henkilökunnalle ja tekee yhteistyötä eri viranomaisten ja organisaatioiden kanssa. Solace Women’s Aidissa työskentelee yli 150 työntekijää, jotka koostuvat vapaaehtoistyöntekijöistä, sairaanhoitajista ja sosiaalityöntekijöistä. Suomesta poiketen henkilökunnalta ei vaadita pohjakoulutusta, mutta kaikkien tulee osallistua noin vuoden kestävään koulutukseen. Organisaation toimintaa rahoittaa pääosin valtio, mutta osa toiminnasta joudutaan rahoittamaan lahjoitusten avulla. Solace Women’s Aidin verkkosivut löytyvät osoitteesta: https://www.solacewomensaid.org/.
(Katunäkymä turvakodin henkilökunnan majoituspaikan läheisyydestä)
Turvakoteja Solace Women´s Aidilla on eri puolilla Lontoon kaupunkia ja turvakodeissa on paikkoja yhteensä 122 perheelle. Turvakotien käyttöaste on lähes 100%. Turvakodin ollessa täynnä, asiakkaita ohjataan väliaikaisiin paikkoihin, jonne perheelle järjestetään tarvittavat palvelut. Suomessa vastaavanlaisessa tilanteessa asiakasperhe ohjataan toiseen turvakotiin. Itse turvakotipalvelut ovat Lontoossa maksullisia ja palvelu maksaa asiakasperheelle noin 300£ viikossa. Turvakotiasumiseen on mahdollista saada asumistukea ja mikäli perheen tulotaso on matala, voi asiakas hakea palveluista maksuvapautusta. Tilastollisesti noin 95% asiakkaista saa palvelun ilmaiseksi. Voimassa oleva järjestelmä muistuttaa etäisesti aiemmin Suomessa olevaa mallia, jossa perheiden tuli hankkia maksusitoumus turvakotipalveluihin oman kunnan sosiaalityöntekijältä. Suomessa järjestelmä asetti ihmiset eriarvoiseen asemaan. Maksusitoumus myönnettiin usein pidemmäksi aikaa lapsiperheille, kun taas yksin tulevat aikuiset, tai ikääntyneet, saivat oikeuden palveluihin ainoastaan muutamaksi päiväksi. Muutaman päivän jälkeen he joutuivat siirtymään esimerkiksi halpaan hotelliin, vaikka kriisivaihe oli edelleen akuutti. Maksusitoumuskäytäntö poistui turvakotipalveluista vasta muutama vuosi sitten turvakotilain voimaanastumisen jälkeen. Tällöin turvakotipalveluiden koordinointi siirtyi Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselle ja rahoitus valtiolle. Tämä uudistus oli turvakotiasiakkaiden tasapuolisen kohtelun takaajana aiheellinen ja uudistuksen jälkeen yksinäisten aikuisten ja ikääntyneiden osuus turvakodin asiakasmäärästä nousi merkittävästi. Nykyisin heidän osuus Oulun turvakodin asiakkaista on noin 33%.
Itse turvakoti ja turvakotitoiminta poikkesivat suomalaisesta mallista. Useimmissa turvakodeissa henkilökunta oli paikalla maanantaista perjantaihin klo 9-19 välisenä aikana, mutta hätätapauksissa henkilökunnan tavoitti myös muuna aikana. Asiakkaat tulivat turvakotiin yleisen neuvontapuhelinpalvelun ohjaamina, eikä asiakkaille kerrottu turvakodin tarkkaa osoitetta. Kaikki turvakodit sijaitsivat salaisissa osoitteissa ja asiakkaiden tuli kirjoittaa vaitiolositoumus tullessaan turvakotiin. Asiakkailla ei siis ollut lupaa kertoa turvakodin sijaintia, eivätkä he voineet myöskään siirtää virallista osoitettaan turvakotiin. Asiakasperheet asuivat turvakodissa useita kuukausia, puolesta vuodesta vuoteen. Jaksojen pituutta perusteltiin sillä, että akuutti kriisivaihe kestää noin kolme kuukautta ja seuraavina kolmena kuukautena keskitytään voimaannuttavaan työskentelyyn. Pitkien jaksojen eduista kertoi muun muassa se, että asiakkaat palasivat harvoin takaisin turvakotiin. Turvakodeissa nais- ja miesasiakkaat eivät asuneet samassa turvakodissa. Lontoossa oli ainoastaan yksi turvakoti, jossa asui miehiä. Suomen malli, jossa turvakodeissa on sekä miehiä ja naisia, herätti työntekijöissä kiinnostusta. Yleisesti ottaen turvakodissa asuminen oli yhteisöasumista ja tämä koettiin haasteelliseksi pidempiaikaisessa asumisessa.
(Oulun turvakodin henkilökunta matkalla tutustumispaikkaan)
Turvakoti sijaitsi tavallisen näköisessä neljäkerroksisessa talossa tavallisen kadun varrella. Talo oli tiiliverhoiltu ja sisäänkäynti sijaitsi katutason alapuolella. Ulkopuolelta mikään ei viitannut siihen, että talo olisi turvakoti. Kun sisäänkäyntiä katsoi tarkemmin, oli ennen ulko-ovea lukollinen rautaportti, ovensuussa valvontakamera ja alakerran ikkunoissa metalliset kalterit. Turvalaitteiden ja -toimien tarkoituksena oli estää rakennukseen luvaton sisäänpääsy. Talossa oli paikkoja yhdeksälle perheelle ja jokaisella perheellä oli oma huone. Keittiö ja pyykinpesutila oli jokaisessa kerroksessa ja kolmen asiakasperheen yhteiskäytössä. Kaikki asuinkerrokset muistuttivat toisiaan. Talossa oli pieni, muurien ympäröimä takapiha, jossa oli leikkipaikka lapsille. Lisäksi talosta löytyi yhteinen oleskeluhuone, tila henkilökunnan käyttöön ja tila terapiatyöskentelylle. Asiakasperheiden arki koostui tavallisista arjen asioita, kuten työssäkäynnistä, päivähoidosta tai koulusta, ruoanlaitosta ja pyykinpesusta. Kuitenkin arjen rinnalla kulki myös intensiivinen työskentely, johon asiakasperheiden tuli sitoutua.
(Oulun turvakodin mainos alikulun tiiliseinällä)
Turvakodeissa kartoitettiin systemaattisesti asiakkaiden kokemaa väkivaltaa ja väkivallan uusiutumisen riskiä. Käytössä oli MARAK (Multi-Agency Risk Assessment Conference eli moniammatillinen riskinarviointi MARAK) –lomake ja tarvittaessa asiakkaan tilanne vietiin MARAK -työryhmän käsiteltäväksi. Työryhmään pääsi ainoastaan ne asiakastapaukset, joiden väkivallan uusiutumisen riski oli korkea. Tätä pidettiin haasteena, koska välillä riskiarvio ei näyttänyt väkivallan todellista uhkaa, eivätkä asiakastapaukset tuolloin täyttäneet MARAK -työryhmään pääsyn kriteerejä. Pahimmissa tapauksissa asiakas oli joutunut uudelleen väkivallan kohteeksi ja menettänyt henkensä. Suomessa tältä osin toimintamalli on toisenlainen ja MARAK -työryhmässä käsitellään myös niiden perheiden tilannetta, joiden sen hetkinen elämäntilanne ei ole arvioitu lomakkeen perusteella äärimmäisen vaaralliseksi. Kuitenkin heidän tilanne on haluttu viedä työryhmän käsiteltäväksi, koska työntekijällä on noussut huoli perheen turvallisuudesta. Tältä osin Suomen malli on toimivampi.
Tilastollisesti Englannissa kuolee lähisuhdeväkivallan uhrina kaksi naista viikossa. Korkean kuolleisuusluvun takia eri puolille Englantia on perustettu työryhmiä, joissa arvioidaan eri viranomaisten ja toimijoiden toimintaa ja sitä, kuinka kuolemantapaukset olisi voitu ehkäistä. Lontoossa toimii tällainen työryhmä ja siihen osallistujat koostuvat niistä henkilöistä ja viranomaisista, jotka ovat olleet jollain tavalla osallisena uhrin asiakasprosessissa. Työryhmä tarkastelee, arvioi ja purkaa osiin tehtyä asiakastyötä ja toimintamalleja, sekä tuo esiin mielipiteitään siitä, kuinka tilanteessa olisi voitu toimia toisin. Työryhmän tavoitteena ei siis ole etsiä syyllisiä, vaan muuttaa toimintatapoja siten, että ne suojelisivat entistä paremmin uhria ja huomioisivat uhrin turvallisuuden. Tavoitteena on myös ennaltaehkäistä mahdollisesti seuraava kuolemaan johtava väkivaltatilanne. Työryhmän malli ja työskentelytapa herättivät kiinnostusta Oulun turvakodin henkilökunnassa. Suomessa lähisuhdeväkivallan seurauksena kuolee vuosittain useita ihmisiä ja tämän vuoksi tällaiselle työryhmälle ja toimintamallille olisi tarvetta. Se mahdollistaisi kuolemaan johtaneiden lähisuhdeväkivaltatilanteiden tarkastelemisen asiakasprosessin näkökulmalta. Ehkä sitä kautta olisi mahdollista vaikuttaa viranomaistoimintaan ja jopa lainsäädännössä oleviin epäkohtiin, kuten Englannissa on tehty.
(Millicent Fawcettin patsas Lontoon keskustassa.)
