Tässä kirjoituksessa työharjoittelussa oleva opiskelija herkistyy luontoretkellä ja inspiroituu pohtimaan pienten kohtaamisten suurta merkitystä.
Sosiaalialan opintojeni alusta lähtien meille on korostettu kohtaamisen merkitystä. Minulle siitä on tullut jo osa arkea, sillä vuosien työkokemus alalla on tehnyt siitä luontevan osan työtäni. Kohtaaminen ei kuitenkaan ole vain sosiaalialan ilmiö – se on läsnä jokapäiväisessä elämässämme, kaikissa arjen pienissä hetkissä. Kun työharjoittelussa Ero lapsiperheessä -yksikössä pääsin tutustumaan Mieskaveritoimintaan, näin läheltä miten koskettavia nuo kohtaamiset voivat olla. Sivustaseuraajana sain todistaa, kuinka arjen kiireiden keskellä syntyy hetkiä, joissa ihmiset todella kohtaavat toisensa.
Erityisesti mieleeni painui Mieskaveritoiminnan luontoretki. Tavassa, jolla vapaaehtoiset mieskaverit turvallisina ja välittävinä aikuisina huolehtivat lapsikavereistaan, oli hellyttävää. Jotkut kaverisuhteista olivat kestäneet vuosien ajan, jopa lapsen aikuisuuteen asti. Kaveruusmatkan yhteinen muistelutuokio sai minut liikuttumaan. Hetkessä oli jotain syvästi vaikuttavaa.
Lapsen ja aikuisen välinen kohtaaminen on jotain paljon suurempaa kuin vain hetken pysähdys arjessa. Kun aikuinen todella pysähtyy ja kysyy: ”Mitä ajattelet?” tai ”Mitä haluaisit tänään tehdä?”, se on osoitus siitä, että aikuisella on aito halu tietää lapsen sisäisestä maailmasta. Lapsi, joka huomaa aikuisen kuuntelevan ja katsovan silmiin, saa vahvistuksen siitä, että hänet on nähty ja kuultu. Aikuisen on tärkeää nähdä lapsen tekemiset ja ajatukset sellaisina kuin ne ovat – lapsen omista lähtökohdista. On helppoa tarkastella lapsen tekemisiä aikuisen silmin ja arvioida ne ”oikein” tai ”väärin”, mutta kohtaaminen syntyy siitä, kun aikuinen kiinnostuu aidosti lapsen logiikasta, hänen tavastaan nähdä maailma ja hänen omista ideoistaan. Tällaisessa hetkessä lapsi voi tuntea olevansa arvokas, ei vain tekojen tai suoritusten vuoksi, vaan siksi, että hän on olemassa ja hänen ajatuksillaan on merkitystä.
Kohtaamisessa yhdessä tekemisen merkitystä ei voi korostaa liikaa. Se voi olla yhteinen nauru tai metsäretki. Kun aikuinen ja lapsi tekevät asioita yhdessä, syntyy hetkiä, jotka eivät ole vain hauskoja, vaan myös merkityksellisiä. Yhdessä tekeminen on tilaisuus rakentaa silta lapsen ja aikuisen välille. Silloin, kun aikuinen todella heittäytyy mukaan lapsen maailmaan, syntyy tila, jossa lapsi uskaltaa jakaa ajatuksiaan, tunteitaan ja luovuuttaan. Yhdessä tekemällä aikuinen voi myös olla malliesimerkkinä lapselle ja opettaa, että epäonnistumisetkin kuuluvat elämään ja miten niihin voi suhtautua. Se, mitä lapsi tarvitsee eniten, ei ole se, että aikuinen on täydellinen, vaan että hän on juuri siinä hetkessä hänen kanssaan.
Jokainen päivä tarjoaa lukuisia mahdollisuuksia pysähtyä lapsen äärelle. Näiden hetkien ei tarvitse olla pitkiä tai monimutkaisia, mutta niiden voima on valtava. Lopulta kaikki kohtaamiset – isot ja pienet – kietoutuvat yhteen ja muodostavat lapsen elämään vahvan perustan, joka kantaa häntä läpi aikuisuuden.
Lapsi, joka on kokenut aikuisten aidon kiinnostuksen ja yhteisen tekemisen ilon, kulkee elämäänsä luottaen itseensä ja siihen, että hänen ajatuksillaan ja teoillaan on merkitystä. Mikä voisi olla kauniimpi lahja, jonka aikuinen voi lapselle antaa.
Kirjoittaja, Anne Fäldt, opiskelee sosionomi-diakoniksi sekä työskentelee Oulun ensi- ja turvakoti ry:n Tapaamispaikan yksikössä.
