Koin sunnuntai-iltana mieltä lämmittävän hetken, kun Tanssii tähtien kanssa -ohjelmassa toimittaja Sonja Kailassaari omisti oman tanssinsa kaikille bonusaikuisille. Kailassaari puhui kauniisti omasta isoisästään ja tämän merkityksestä omaan elämäänsä. Kehonkielestä oli luettavissa, kuinka läheisestä ihmisestä oli kyse. Sama lämpö äänessään Kailassaari kertoi, ettei Felix ollut hänen oikea isoisänsä vaan niin sanottu bonus- isoisä. ”En mitenkään pienenä miettinyt, että hän ei ole oikea isoisäni. Ei sellaista mieti, kun joku on ollut elämässäsi alusta lähtien.”, hän totesi.
Oli hienoa kuulla lapsen näkökulma asiaan, joka joillekin aikuisille tuntuu kovin vaikealle ja kipeällekin. Saako lapsi tykätä aikuisesta, joka ei ole samaa perhettä ja sukua? Voiko olla sisarukset, vaikka olisi eri vanhemmat? Saako sanoa äiti, isä, mummu, vaari, serkku… vaikka ihan oikeasti he eivät sitä olisikaan?
Toimiessani Ero lapsiperheessä -työssä kohtaan perheitä, joissa on tapahtunut tai tapahtumassa muutoksia. Vanhemmat kenties pohtivat yhdessä jatkamisen edellytyksiä tai eron jälkeen ollaan perustamassa perhettä uuden kumppanin kanssa. Eropohdinta voi olla meneillään jo raskausaikana tai lapsen ollessa hyvin pieni. Lapsen ja vanhemman voi erottaa toisistaan myös lapsen sijoittaminen toiseen perheeseen.
Muutokset tuovat mukanaan kysymyksiä ja huolia, jotka liittyvät pelkoon suhteiden katkeamisesta ja omasta paikasta perheessä. Voiko joku toinen viedä minun paikkani? Yksi tunteikkaimmista pohdinnoista liittyy siihen, millainen suhde rakentuu vanhemman ja vauvan välille silloin, kun he eivät ole päivittäin tekemisissä toistensa kanssa. Tai voiko merkityksellisen suhteen luoda lapseen, joka ei jaa samaa dna:ta?
Myös biologisesti samaa perhettä olevien ihmisten suhteet ovat keskenään erilaisia. Eivät ne automaattisesti ole hyviä ja toimivia, vaan niiden eteen on tehty töitä. Liittyminen toisiin tapahtuu vuorovaikutustilanteissa eli yksinkertaisesti sanottuna ihan tavallista arkea eläen. Ollaan läsnä toisillemme, kuunnellaan kuulumiset ja myötäeletään ilot ja surut. Muistellaan yhdessä menneitä juttuja ja haaveillaan tulevista. Ollaan konkreettisesti apuna siinä missä pystytään ja osataan myös ottaa apua vastaan. Mausteeksi vielä muutama kaunis sana ja kehu silloin tällöin.
Kailassaari kertoi ammentavansa isoisän ja isän oppeja, eikä omassa bonusvanhemmuudessaan yritä olla äitiroolissa, vaan ennemminkin lisäaikuinen.
– Halusin omistaa tämän tanssin kaikille bonusaikuisille, jotka on osa lapsen elämää ilman, että heitä yhdistää biologia tai dna.
Bonus-aikuiseksi joudutaan tai päästään yleensä itsestä riippumattomista syistä. Läheisissä perhesuhteissa tapahtuu muutoksia, jotka tuovat mukanaan uusia ihmisiä. Omalla toiminnalla voi vaikuttaa, millaisiksi nämä ihmissuhteet muodostuvat. Ajattelen, että ei tästä pidä tehdä liian monimutkaista. Sen sijaan että miettisimme millä nimellä kutsumme entisen miniäkokelaan lapsia, voimme kuunnella lapsen toivetta tulla hänen kanssaan leikkimään. Mummon merkitys ei pienene, vaikka tehtävää olisi hoitamassa kolmekin mummoa.
On myös sellaisia ihania ihmisiä, jotka itse hakeutuvat lisäaikuiseksi tuntematta etukäteen lasta, jonka elämässä tulevat kulkemaan kenties vuosien ajan. Heitä ovat esimerkiksi mieskaveritoimintaan osallistuvat vapaaehtoiset miehet. Virtuaalisesti omistan puolestani heille yhden tanssin kiitoksena tärkeästä tehtävästä. Lapset ja nuoret tarvitsevat elämässään monenlaisia aikuisia. Oletko sinä jonkun lapsen bonusaikuinen?
Lue lisää mieskaveritoiminnasta täältä!
