Kansainvälistä doulaviikkoa vietetään joka vuosi 22–28.3. Viikon tavoitteena on lisätä tietoisuutta doulatoiminnasta ja sen hyödyistä synnyttäjälle, vauvalle ja koko perheelle. Doulien tuki lisää synnyttäjien turvallisuuden tunnetta synnytyksessä, mikä osaltaan tutkitusti nopeuttaa synnytyksen etenemistä. He myös auttavat puolisoita olemaan synnyttäjien tukena. 

Oulun ensi- ja turvakoti ry:llä toimii tällä hetkellä 21 vapaaehtoisdoulaa, jotka auttavat perheitä, joilla on erityisiä tuen tarpeita odotusaikana ja synnytyksessä. Nämä erityisen tuen tarpeet voivat olla taloudellisista, terveydellisistä tai sosiaalisista syistä johtuvia.

Tämän vuoden doulaviikon teemana on doulat sinun tukenasi. Eräs yhdistyksemme vapaaehtoisdoulista, Henna Kallio, kirjoitti alla olevan tekstin doulana toimimisesta ja sen merkityksellisyydestä. Kuten hän kiteyttää: ”Tarve yhteyteen, läsnäoloon ja turvaan ei koskaan katoa ja siinä on myös doulana toimimisen ja kaiken kohtaamistyön ydin.”  Doula onkin hetken aikaa rinnalla kulkija, apu sekä tuki synnyttäjän ja perheen kaipaamalla tavalla. Suuri kiitos kaikille yhdistyksemme vapaaehtoisdoulina toimiville! 

Turvassa ja yhteydessä

Katson sohvan reunalta törröttäviä lapsen paljaita varpaita, kun istun viltin alla puhelin kädessäni. Yritän tavoittaa ajatuksen, josta käynnistyisi kirjoittamisen lento ja leijuva tila. Ajatus katkeaa ja katoaa, vaikka kuinka yritän tavoitella sitä työpäivän kuormittamilla aivoillani. Hengittelen hermostoa kohti rauhan tilaa. Pörrötukkainen tytär vetää varpaansa viltin alle ja kipsahtaa nopeasti kainaloon. 

Suljen muistiinpanot, lasken puhelimen alas ja katselen kylkeni kaaressa lepäävää pientä ihmistä, jonka jalat heilahtelevat nyt joka suuntaan. Lapsella on aurinkoinen luonne ja levoton mieli, kuten äidillään. 

Viisi vuotta sitten hänet oli nostettu rinnalleni pitkän synnytyksen jälkeen. Olin ennen tuota hetkeä valvonut yksin yöllä muun perheen nukkuessa, kun keho ja mieli valmistautuivat lähestyvään syntymään. Olin viestitellyt doulani kanssa ja sopinut, että aamulla taas kuullaan. Olin samaan aikaan yksin, mutta yhdessä. Turvassa itsekseni ja läsnä toisen mielessä. Ennen syntymää olin myös huutanut ja itkenyt, keinunut ja kyykkinyt ammeessa ja lattialla. Ja tarrautunut ilokaasuletkuun kuin hädässä oleva viimeiseen pelastukseensa. Minua oli silitetty, hierottu, nauratettu ja hoidettu. Minuun oli uskottu, vaikka usko itseeni ja kehooni oli loppua. Minulle oli juteltu, minua oli tuettu, rauhoiteltu ja autettu, kun mieleni oli omassa kuplassaan tekemässä uutta elämää voimalla, jonka muistan usein vasta synnytyssalissa ja sairaalan tuoksussa silloin, kun astun synnyttäjien vastaanottoon doulan roolissa. Kun on saanut heittäytyä toisen ihmisen kannateltavaksi, uskaltaa ja osaa tarjota sen myös toiselle. 

Illalla yritän palata kirjoittamisen pariin uudelleen teekupillisen avulla, peittoon kääriytyneenä ja hiljaisuudessa. Huomaan ajattelevani, että olen hyvin onnekas. Olen saanut olla se ihminen, jonka toinen päästää lähelleen, olen saanut kuulla ja nähdä monen elämän alun. Olen myös kohdannut rakkautta sen monissa muodoissaan: Synnytyksestä väsyneen äidin huokauksessa, tuoreen isän arassa pesuotteessa ja onnen liikutuksessa. Uuden ihmisen syntymän hetkessä luoduissa epäuskoisissa ja helpottuneissa katseissa. Huolessa, joka näkyy häivähdyksenä kasvoilla, kun sydänkäyrä katoaa näytöltä hetkeksi. Hädässä, kun pieni ihminen viedään nopeasti pois synnytyssalista. Olen saanut todistaa, kuinka liki mahdoton muuttuu mahdolliseksi, ja kuinka vuosien lapsettomuuden suru avautuu kiitolliseksi iloksi. 

Mietin myös turvaa ja turvallisuutta ja sitä, miten suuri voima yhteydessä on. Me saamme lajina turvaa yhteydestä, me synnymme yhteydestä, elämme yhteydessä ja hädässä tarraudumme yhteyteen. Yhteys hoitaa kehoa ja mieltä, hellii hermostoa luomukeinoin. Syntymässä kehojen välinen biologinen yhteys katkeaa, mutta sydämen yhteys jatkuu. Ja tämä tila on aina liikkeessä kohti toista ihmistä syntymästä viimeiseen hengenvetoon saakka. Tarve yhteyteen, läsnäoloon ja turvaan ei koskaan katoa ja siinä on myös doulana toimimisen ja kaiken kohtaamistyön ydin. Doulatessa ja doulattuna olen päässyt kiinni tuohon läsnäoloon, turvaan ja yhteyteen. Keskelle rakkautta ja elämää.

Seuraavana aamuna viisivuotias kuljettaa nukkevauvaa kopassaan ja työntää toisen mekon alle. Miettii, miltä tuntuu, kun vauva on mahassa: Sattuuko se? Sattuuko, kun se tulee mahasta pois?

Kulta, sattuu se vähän, mutta siihen saa apua ja lääkettä. Sen sattumisen myös unohtaa nopeasti, kun sen ihanan oman vauvan saa syliin. Eikä se sattuminen haittaa kovin paljoa, koska vieressä on aina toinen ihminen, joka pitää kädestä kiinni. 

Kirjoittaja on Vauvatalon vapaaehtoisdoula Henna Kallio, joka on itsekin doulan tukea saanut kuuden lapsen äiti. Hän on toiminut Oulun ensi- ja turvakodin vapaaehtoisdoulana vuodesta 2011 saakka.

Jos olet kiinnostunut doulatoiminnasta, ota yhteyttä: p. 040 7444 300 (ma klo 9–10, ke klo 13–14) / doula@oetk.fi