Yhdistyksemme merkkivuonna olemme esitelleet blogissamme ja somekanavissamme vuosien varrella kehittämiämme hyviä käytäntöjä perheiden auttamiseksi. Mistä kaikki alkoi ja kuka omistaa tärkeän yhdistyksemme?
Toisen maailmansodan jälkeisinä ”vaaran vuosina” vaikutti Oulussa vahva naisten toveriseura ”Vaaran naiset”. Se kokoontui aluksi ompelimossa Oulun KakaraVaarassa. Siitä nimi. Ryhmään kuului alun toistakymmentä sosialidemokraattisen aatteen omaksunutta naista, joille tärkeintä oli parantaa naisen asemaa. Naiset olivat voimakkaita luonteita, jopa kiihkeitä. Vaaran naisten aktiiveja olivat mm. kaupunginvaltuutettu Katri Honkala, Hanna Eskola ja Helmi Peiramo.
Sodanjälkeinen aika oli raakaa. Sodasta selvinneet miehet olivat henkisesti haavoittuneita. Sota oli muuttanut sosiaalista käyttäytymistä. Kaikki eivät selvinneet sen seurauksista hyvin. Asenteet yksinään lastaan odottaviin äiteihin olivat ankarat. Silloin tehtiin noin 30 000 laitonta ja hengenvaarallista aborttia ja avioliiton ulkopuolella syntyneiden vauvojen tilanne oli vaikea. Toisaalta toiminnassa mukana olleet naiset kiteyttivät silloisen toiminta-ajatuksen: vapauttaa nainen nyrkin ja hellan välistä. Asioihin haluttiin muutosta yhdessä Ensikotien liiton kanssa.
Vaaran naiset lähtivät rohkeasti ajamaan naisen ja vauvojen asiaa. Ensikoti valmistui vuonna 1948 Kangastielle Tuiraan ja työ jatkui. Ensikodin jälkeen perustettiin Oulun Läänin Perheenäitien lomakotiyhdistys 1951 ja vuonna 1952 Oulun Vanhojen Huolto ry. Se ryhtyi keräämään varoja vuonna 1962 valmistunutta Mäntykotia kotia varten.
Vaaran naisten työnjako selkiytyi. Helmi Peiramo (kuvassa alla) jatkoi Ensikodin johtamista, Katri Honkala lomakotiyhdistystä ja Hanna Eskola Oulun seudun Mäntykotia. Naiset toimivat kolmessa eri yhdistyksessä ja jättivät vahvan jäljen oululaisten hyvinvointiin. Heidän tukenaan oli 1936 Helsingissä perustetun Ensi koti ry:n puheenjohtaja, ministeri Miina Sillanpää sekä kansanedustaja Martta Salmela-Järvinen. Molemmat olivat Helmi Peiramon ystäviä ja aatetovereita Työläisnaisliitosta.
Kaikki eivät pääse väkivaltaa pakoon
Yhdistyksemme on tehnyt merkittävää työtä vauvojen ja heidän vanhempiensa hyväksi. Se on ollut mukana myös erilaisten väkivaltailmiöiden tunnistamisessa ja sanoittamisessa. Olemme vaikuttaneet lainsäädäntöön ja kehittäneet toimivia auttamismalleja käytännön työhön.
Tasa-arvon vahvistuminen on kyllä auttanut naista pois ”nyrkin ja hellan välistä”. Siitä huolimatta tutkintaan menneistä lähisuhdeväkivaltatapauksista kohdistuu yhä yli 75 % naisiin. Noin 20 naista kuolee vuosittain lähisuhdeväkivallan uhrina. Tasa-arvo ei tietenkään ole lukujen tasaamista, vaan lähisuhdeväkivalta tulee kokonaan kitkeä pois. Lasten kuritusväkivallan vähentäminen on ollut tässä hyvä alku.
Yhteiskuntamme on väkivaltainen. Suomessa tehdään henkirikoksia asukasta kohti huomattavasti enemmän kuin muissa Pohjoismaissa ja EU:n jäsenmaita. Suomen tilastoissa Oulu on valitettavan kärjessä. Vuosina 2000–2020 Oulussa murhattiin, tapettiin tai yritettiin henkirikosta yli 300 kertaa. Määrissä edellemme menivät vain Helsinki ja Vantaa.
Moni on väkivaltainen vain kotonaan. Väkivalta vähenee tai loppuu, kun asia tulee julkiseksi. Julkisuuden hyvää voimaa voisi hyödyntää myös enemmän ennakoivasti väkivallattoman kulttuurin vahvistamisessa. Meillä on myös hyviä esimerkkejä käytännöistä, kuinka taidetta ja kulttuuria voidaan hyödyntää vahvistettaessa tunnetaitoja sekä korjattaessa väkivallan vahinkoja. Siksi ehdotamme Oulun kulttuuripääkaupunkihankkeen yhteistavoitteeksi väkivallattoman kulttuurin edistämisen.
Lisää kokemusasiantuntemusta päätöksentekoon
Suomessa apu väkivallan hoitoon on yleensä yksilökeskustelua tai yksilöterapiaa, mikä voi osaltaan lisätä asiakkaan yksinäisyyttä. Yksin työskentely voi myös lisätä ammattilaisten juuttumista eri koulukuntiin. Ammattilaiset päätyvät ehkä siksi kilpailemaan siitä, mikä terapiamuoto auttaa oikealla tavalla. Ja vaikka väkivaltailmiön yleisyyden takia on oletettavaa, että myös monella ammattilaisella on itsellään kokemusta väkivallasta, niin siitä ei ole vieläkään oikein sopivaa puhua avoimesti. Auttajat saattavat näin itse lisätä väkivaltailmiön salailua ja ylläpitää väkivaltakokemuksiin liittyvää stigmaa.
Ensi- ja turvakotitoiminnassa huomioidaan koko perhe; kokija, tekijä ja näkijä. Toiminnassamme on kehitetty yhä enemmän myös ryhmämuotoista auttamista. Ryhmämuotoisen työskentelyn lisääminen vähentää väkivallan stigmaa ja voi helpottaa asiakkaiden kynnystä järjestäytyä yhteiseen toimintaan.
Tieto väkivallasta ja sen eri ilmiöistä on lisääntynyt huimasti kuluneina vuosikymmeninä. Silti pelkästään lainsäädännöllä, verovaroilla tai Veikkauksen tuella rahoitettavalla ammatillisella työllä, ei väkivaltaa poisteta. Tarvitsemme tähän vahvan kansalaisliikkeen. Häpeä, salailu ja leimaantuminen vähenevät, kun ihmiset ottavat vastuuta omasta elämästään ja toimivat yhdessä. Kokemusäänen vahvistuminen helpottaisi myös kilpailevien auttamisideologioiden yhteistyötä. Auttamistyössä kun kannattaa kysyä autettavalta itseltäänkin.
Ensikodin perustajanaiset olivat hyvä esimerkki epäitsekkäästä työstä itsekkäässä maailmassa. Yhdistyksemme historia osoittaa, että kun kansalaiset ovat lähteneet korjaamaan itse epäkohtiaan, niin yhdessä saadaan paljon hyvää aikaiseksi. Liittymällä jäseneksi ja osallistumalla toimintaamme voi jokainen vaikuttaa paremman Oulun puolesta. Jäsenet omistavat yhteisen yhdistyksemme.
Timo Peltovuori
