Haastattelin pro gradu -työssäni ”Isäkin rakasti meitä, vaikka teki väärin” kolmea jo aikuistunutta naista heidän kokemuksistaan lapsikaappauksen kohteena. Keskustelujen perusteella kansainväliseen lapsikaappaukseen liittyy perhetaustasta riippumatta muun muassa häpeää, turvattomuutta sekä surua toisen vanhemman menetyksestä.
Vaikka kaapattujen lasten määrä on Suomen lapsiväestöön suhteutettuna pieni, kaappausuhan alla elävien perheiden todellista määrää ei voida tarkasti tietää. Kansainväliset lapsikaappaukset ovat ilmiönä poikkeuksellisia, sillä kärjistyessään tapaukset politisoivat yksityiset huoltoriidat. Tällöin yksityisestä tulee julkista, jotain itseään suurempaa.
Joskus on epäilty, ettei lapsikaappaus juurikaan vaikuta lapsiin, sillä hehän ovat vanhempansa seurassa. Näin voi toki olla ja onkin joissakin tilanteissa. Oma aineistoni on kuitenkin osoittanut, että kaappaustilanteet ovat monitasoisia kokemuksia, eivätkä voi siten olla täysin neutraaleita. Kokemus saa lapsissa aikaan hämmennystä ja vaatii uuteen ympäristöön sopeutumista.
Lapsikaappauksen uhrista itsenäiseksi selviytyjäksi
Kaapattuna olleet korostivat aikuisena anteeksiannon ja ymmärryksen merkitystä oman selviytymisprosessin ja toipumisen edellytyksenä. Perheissä ei juurikaan keskusteltu traumaattisista kokemuksista tapahtumien päätyttyä, mutta haastateltavat olivat käsitelleet tunteitaan myöhemmin erilaisin terapian keinoin.
Haastateltavat kokivat, että vaikeat kokemukset olivat vahvistaneet heidän luonnettaan ja tehneet heistä niitä ihmisiä, joita he ovat tänä päivänä. Vuosien työskentelyn myötä kaappauskokemukset hyväksyttiin osaksi omaa sisäistä tarinaa mutta ei omaa identiteettiä. Vaikka kaappauskokemusten vaikutuksia tulee tutkia, on vältettävä, ettei kaapattujen lasten elämää leimaavaksi narratiiviksi muodostu vain sankarillinen selviytyjä tai kohtalonsa kahlitsema uhri.
Haastateltavia oli vaikea tavoittaa tutkimusta varten. Yksi haastattelusta poisjättäytynyt oli lopulta kokenut ajatuksen vanhojen kokemusten purkamisesta liian raskaaksi. Tästä voidaankin päätellä, että pro graduni haastateltaviksi on valikoitunut ainoastaan joukko ns. selviytyjiä. Niitä aikuisia, jotka ovat käsitelleet kokemuksiaan jo vuosia ja ovat valmiita niistä myös ulkopuoliselle kertomaan. Tutkielmani tulokset eivät siten kerro, miksi jotkut onnistuvat ja toiset epäonnistuvat omassa selviytymisprosessissaan.
Paluu ei ole vain iloinen asia
Kaikki haastateltavani palasivat lopulta Suomeen. Sopeutuminen oli odotettua vaikeampaa, sillä heitä odotti jälleen uusi kieli ja kulttuuri. Kotiinpaluu muistutti monilta osin kaappaustilannetta. Merkittävimmän tuen niin kaappauksen aikana kuin sen jälkeen kaapatut lapset löysivät tyypillisesti omista sisaruksistaan.
Vaikka kaappausajan traumaattisuus ymmärretään, sivuutetaan kotiinpaluun sujuvuuden merkitys liian usein. Kun tiedämme tarkemmin kaappauksen vaikutuksista lasten hyvinvointiin, voimme sen valossa alkaa rakentaa ennaltaehkäiseviä sosiaali- ja perhepoliittisia ratkaisuja ja interventioita.
Olisikin tärkeää, että palaaville lapsille ja heidän perheilleen on tarjolla esimerkiksi terapia- ja lastensuojelun palveluita. On kohtuutonta olettaa, että lapsi palaisi hihkuen ja sopeutuisi takaisin Suomeen hetkessä. Sen sijaan hän kaipaa tukea lähimmäisiltään, ammattilaisilta ja ympäröivältä yhteiskunnalta. Palautuksen olosuhteilla voi olla pitkäaikaisia seurauksia aina aikuisuuteen asti.
Lapsille vaihtuva kieli ja sosiaaliset ympyrät aiheuttivat vaikeuksia koulumaailmassa ja ihmissuhteissa. Koulujen henkilökunta, kuten opettajat, rehtorit, kuraattorit ja terveydenhoitajat, on erityisen keskeisessä roolissa niin ennakoivien tekijöiden tunnistamisessa, että kotiinpaluun tukemisessa.
Sophia Lawson Hellu, VTM
