Kokemuksia ja kysymyksiä

Suomessa oli tuolloin jo syksy, kun lähdin viikoksi ystävieni kanssa Kairoon kulttuurimatkalle ja tanssitarvikeostoksille. En aavistanut tuolloin, mitä matka toisi tullessaan. Heti lentokentällä meitä olivat vastassa kohteliaat oppaamme Abdi ja Yasser. Abdi oli matkanjohtajamme Hosnin veli, joka hoiti käytännön asioita, jotta matkamme onnistuisi. 

Kiersimme nähtävyyksiä. Gizan pyramideja ihailimme Saharasta käsin hevosilla ratsastaen, se oli elämys. Kävimme tanssitarvikeostoksilla basaareilla ja sitten illalla pienellä veneellä iltaristeilyllä Niilillä ja, hups, se tapahtui: aloin tuijottaa Abdia, joka tanssi. Siinä oli mies minun makuuni ja ulkonäkökin oli miellyttävä. Tanssimme kaikki yhdessä veneessä egyptiläisen musiikin tahdissa ja sen jälkeen juttelimme kahden niitä näitä, kun kävelimme käsikynkkää ryhmän mukana Kairon katuja pitkin. Molemmilla oli haaveena perhe ja lapsia tulevaisuudessa sekä arvot kohdillaan. Perhe ja suku olivat todella tärkeitä molemmille. Me olimme jotenkin samalla kanavalla, vaikka yhteinen kielemme olikin englanti eikä se ollut täydellistä kummallakaan.  Halu ymmärtää toista oli sitäkin suurempi. Minua pelotti, hyppäisinkö täysin tuntemattomaan, mutta jotenkin se samalla myös kiehtoi salaperäisyydellään. Riittäisikö minulla rohkeutta muuttaa omaa elämääni ja haluaisinko todella sitä, olinko valmis siihen?  

Eräänä iltana istuimme kairolaisessa ravintolassa jasmiinipuun tuoksussa. Saimme ystävieni kanssa jasmiinipuun kukista tehdyt kaulanauhat, ja sekö lienee sekoittanut pääni jotenkin vai Kairo? Vastakohtaisuuksien kaupunki kiehtoi minua. Viimeisenä iltana ennen kuin seurueemme lähti lentokentälle, olimme Abdin kanssa pienen hetken kahden sivuhuoneessa Hosnin asunnolla. Tuolloin Abdi suuteli minua ja hän antoi osoitteensa ja puhelinnumeronsa.  Sukat pyörivät jaloissa ja tiesin, että jotain minun pitäisi tehdä, joko unohtaa hänet tai sitten ottaa selvää, voisiko meillä kenties olla yhteistä tulevaisuutta. 

Palattuani Suomeen en tiennyt mitä teen, sillä olin täyttänyt jo 30 vuotta ja biologinen kelloni tikitti yhä kovemmin, sillä halusin lapsen. Se oli varma. Päätin katsastaa, olisiko minulla ja Abdilla jotain yhteistä tulevaisuutta. Olin yhteydessä Abdiin. Chattailimme ja soittelimme; silloin tiesin, että minun pitäisi nähdä hänet uudestaan ja selvittää, mitä elämältäni haluan. Pyysin serkkuani mukaan Kairoon tuekseni, sillä halusin, että hän sanoisi, teenkö elämäni suurimman erehdyksen menemällä tämän egyptiläisen miehen kanssa naimisiin. Olin sanonut serkulleni, että halusin kunnioittaa islamin tapoja, ja jos halusin olla Abdin kanssa, menisimme naimisiin matkani aikana. Myös serkkuni piti tästä hyväkäytöksisestä herrasmiehestä ja hänen sukulaisistaan.  

Olin Suomessa hoitanut paperit valmiiksi mahdollista avioliittoa varten. Kairoon saavuttuamme aloimme järjestää papereiden käännätyksiä kuntoon ja Abdista tuli aviomieheni pikavauhtia eräänä jouluaattona Kairossa. Ajattelimme tuolloin naimisiin mennessämme, että ideaali tilanne olisi asua osa vuodesta Egyptissä ja osa Suomessa. Halusimme kovasti yhdistää kaksi erilaista kulttuuria, ja minä luulin sen jopa onnistuvankin minun temperamentillani, jonka kuulin olevan usein kuin egyptiläisten naisten. Tapahtuiko kaikki liian nopeasti? En usko, sillä näin pitikin tapahtua kaikesta huolimatta. Taisi olla osittain myös arabian kieli, elämän rytmi ja melankolisuus, joka vei minut mukanaan ja myöhemmin myös islam tuli sydämeeni. 

Vanhemmilleni ja sisaruksilleni naimisiinmeno oli shokki, kun soitin heille jouluaattona ja ilmoitin asiasta, mutta myöhemmin ainakin vanhempani hyväksyivät tilanteen. Vanhempani myös vierailivat Egyptissä ja nauttivat matkasta suunnattomasti. Vaikka yhteistä kieltä ei ollutkaan, appivanhempieni ja minun vanhempieni välinen suhde oli lämmin. Egyptissä suku suhtautui meihin hyväksyvästi ja koin, että minut otettiin perheeseen avosylin ja -sydämin vastaan sellaisena kuin olin. Vaikka olinkin tuolloin kristitty, en kokenut sillä olevan merkitystä. Koin, että opettelemalla arabien kieltä pystyisin vielä paremmin olemaan osa perhettä ja lähempänä sukuani siellä, ja puhuimmekin Abdin kanssa, kuinka lapsemme kenties oppisivat kaksi ja jopa useampia kieliä ja he saisivat molempien kulttuurien parhaat puolet ja suvaitsevaisuuden. Myöhemmin Abdi ei kuitenkaan antanut minun mennä arabian tunnille kerran viikossa, ja koin, että tällä hän halusi estää minulta läheisemmän suhteen muodostumisen sukulaisiinsa. Minua harmitti se erittäin paljon, ja puhuin hänelle siitä usein, mutta turhaan. Kieli avaa kuitenkin portin kulttuuriin, ja minulle sitä haluttiin vain hieman raottaa. 

Pikku prinssini  

Mitä, minäkö raskaana? Voinko olla, sillä miksi minulla kuitenkin oli ikään kuin kuukautiset, oliko kaikki ok? En meinannut millään uskoa, että tulin lähes saman tien raskaaksi, kun lopetin e-pillereiden syönnin. Tein raskaustestinkin kahteen kertaan, kun en voinut uskoa, että olisin raskaana ja pelkäsin, että kaikki ei olisi kunnossa. Vielä ensimmäisen neuvolakäynnin jälkeenkin olin jotenkin pelokas ja epävarma. Vasta kun ensimmäisessä ultrassa näin, että kyllä siellä pikkukaveri taitaa olla, olin onnesta soikeana. Mieheni oli tuolloin töissä, joten kävin yksin ultrassa ja soitin heti sieltä päästyäni hänelle. Kävin myös kaikki neuvolakäynnit yksin, joten taisi olla enemmän minun projektistani kyse.  

Synnytysvalmennuksessa kävin myös pääsääntöisesti yksin. Sain hänet kerran paikalle sairaalaan, sillä ilman sitä ei olisi ollut asiaa sairaalan perhesynnytyksen osastolle, jonne me halusimme. Sain hänet myös käymään kerran oman neuvolan synnytysvalmennuksessa, jossa puhuimme mm. vanhemmuudesta ja parisuhteesta. Kun myöhemmin vuosien jälkeen muuton yhteydessä löysin paperit, joita olimme synnytysvalmennuksessa täytelleet, oli mielenkiintoista jälkeenpäin lukea niistä, että olin odottanut tuolloin parisuhteelta yhteen hiileen puhaltamista. Niinpä ei liene ollut ihme, että siihen se sitten kariutuikin lopulta, kun taisi se yhteinen hiili olla hukassa. Tai oliko joku voinut puhkua sen hiilen sammuksiin? 

Raskausaikanani kävimme Kairossa ja masu alkoi siellä pyöristyä. Anoppi ja muut sukulaiset jakoivat onnellista odotusta kanssamme. Tuolloin mieheni alkoi rakentaa meille asuntoa Kairoon eli yksi kerros lisää taloon. Minua harmitti valtavasti, etten voinut osallistua rakennusmateriaalien ja myöhemmin huonekalujen valintaan, sillä jos olisin ollut paikalla, olisivat hinnat nousseet pilviin. Anoppi tarjosi majoituksen ja muonituksen, joten lämmintä maitoa ja huolenpitoa sain osakseni yltä kyllin. Lisäksi hoivasin mieheni veljen lasta samalla, kun tämän äiti valmisti ruokaa. Nautin olostani myös sukulaisnaisten kanssa, vaikka ajattelin, että kun opin arabiaa, on kommunikointi paljon helpompaa ja antoisampaa. Tuolloin liikuimme paljon yhdessä mieheni kanssa, oli kaverien häitä ja mitä milloinkin tapahtumia sekä Suomessa että Kairossa.  

Muistan, kuinka Kairossa raskaana ollessani soittelin ja viestittelin ystävälleni Suomeen, sillä myös hän odotti lasta ja me pystyimme jakamaan niin ilot kuin murheetkin, jotka tuohon aikaan liittyivät. Sillä eihän mieheni voinut ymmärtää, mitä minun sisälläni tapahtui, ja hänellä oli muuta valmisteltavaa, koska rakennusprojekti oli kesken ja vauvakin oli tulossa. Oli hienoa, että saimme olla toistemme vertaisia ystäväni kanssa sekä odotusajan että vauva-ajan ja myöhemminkin lasten kasvaessa.  Ei liene ihme, että lapset ovatkin hyviä ystäviä keskenään, sillä he ovat olleet ihan pienestä pitäen toistensa kanssa tekemisissä. 

Perhesynnytys oli hieno kokemus. Mieheni oli myös mukana, tosin hän kävi niin tiuhaan tahtiin tupakalla, että pelkäsin, ettei hän ole h-hetkellä paikalla, kun on sauhuilla. Kivunlievityksenä käytin vain ilokaasua ja se toimi! Koska synnytys oli sujunut hyvin ja näytti siltä, että meiltä luonnistui lapsen kanssa olokin, saimme perhehuoneen, jossa oli parisänky, sohva ja oma wc/suihku, sekä oma rauha. Tosin se rauha jäi lyhyeksi, sillä heti pojan synnyttyä lauantaipäivänä kävivät jo ensimmäiset vieraat ja sitten seuraavana päivänä aamu yhdeksästä ilta yhdeksään meillä oli koko ajan vieraita. Olihan se hienoa, mutta olisi ollut kivaa myös vain rauhoittua lapsen ja miehen kanssa. Lauantai-iltana mieheni sanoi, että hänen on lähdettävä käymään oluella ja hän tulisi sitten muutaman tunnin jälkeen takaisin, koska oli tapahtunut niin iso juttu. Minusta se tuntui oudolta, miksi hän ei halunnut olla jakamassa tätä ihmeellistä onnea kanssani, koska ne eivät olleet ns. varpajaiset, jonne hän lähti? Vai tuliko liian paljon, liian nopeasti? Olihan Abdi muuttanut Suomeen vain vuosi aikaisemmin eikä liene ihme, että hän ei tainnut olla vielä valmis perhe-elämään, kun sopeutuminen Suomeenkin oli vielä täysin kesken.   

Mieheni osallistui ajoittain vauvan hoitoon kylvettämällä ja vaihtamalla vaippoja sekä leikkimällä tämän kanssa. En tosin saanut edes yhtä viikoittaista iltaa ns. vapaaksi tai edes pientä säännöllistä tuokiota, sillä eihän mieheni voinut etukäteen tietää, tuleeko hänelle joku yllättävä meno tai jaksaako hän olla lapsen kanssa. Paikkani oli siis kotona lapsen kanssa. Mieheni kuului viihdytysjoukkoihin, jotka saapuivat paikalle silloin kun hänelle sopi töiden jälkeen tai viikonloppuna, pitkään nukutun yön jälkeen. Tosin osallistuihan Abdi varmaan enemmän lapsenhoitoon kuin arabimiehet yleensä ainakin kotimaassaan.  

Aamulla olisi ollut ihanaa nukkua joskus hieman pidempään, mutta enhän voinut vaatia miestäni heräämään aikaisin viikonloppuna, koska hän joutui heräämään aikaisin viikolla töihin. Yritin antaa hänelle tilaa ja mahdollisuuksia olla lapsen kanssa, eli aina kun hän osoitti kiinnostusta, kysyin esim. että katsoisiko hän vauvaa, jos minä käyn pikaisesti suihkussa tai lähikaupassa. Ai että pieni hetki yksin voi tuntua luksukselta, mutta niihin pieniin hetkiin se sitten jäikin, sillä olin ensimmäisen kerran kaksi yötä poissa kotoa, kun lapsi oli yli kolmevuotias.  Onneksi tuolloin lapsen ollessa pieni pystyin turvautumaan vanhempieni apuun, sillä en voinut laskea sen varaan, että mieheni olisi lasta hoitanut sovittuna aikana, jos hänelle tulikin yllättäen jotain muuta tärkeämpää. Lapsen ollessa nyt vanhempi on tietysti helpompi turvautua ystävienkin apuun ja jopa yökyläilyyn ilman vanhempia kaverien luona. 

Ainakin vanhempani hyväksyivät mieheni. Abdi kohteli vanhempiani kunnioittavasti ja puhui äidistäni myös äitinä ja hän muisti myös heitä lahjoin. Olimme tuolloin Abdin kanssa niin onnellisiakin. Lapsen ollessa pieni hän myös yritti sopeutua Suomeen. Hän jaksoi ihmetellä asioita ja suhtautua avoimin mielin uusiin asioihin. Muistan aina, kuinka hän soitti minulle töihin hätääntyneenä ja kyseli, mikä tuo ruskea, pörröinen ja pitkähäntäinen puissa juokseva eläin on ja onko se vaarallinen. Niinpä, kuinka voisi afrikkalainen tietää oravan. Kyllä minä nauroin tuolloin, kun lopetimme puhelun.  

Kahden kulttuurin kiemuroita 

Halusin kunnioittaa mieheni perhettä ja olla kaikin puolin hyvä vaimo. Jotenkin naimisiinmeno olemattoman tuntemisen jälkeen tuntui hypyltä tuntemattomaan, mutta koin, että halusin sitä ja olin siihen valmis, sillä olihan jo kypsä kolmekymppinen. Olimmehan molemmat lapsirakkaita ihmisiä, joille perhe ja suku olivat tärkeitä. Puhuimme, kuinka tulevaisuudessa lapsemme saisivat parhaat palat kahdesta kulttuurista kuin rusinat pullasta ja mahdollisesti kolme kieltä siinä sivussa, ja aluksihan se näyttikin siltä, mutta toisin lopulta kävi. 

Abdin perhe otti minut hyvin vastaan. Kun riitelimme Abdin kanssa Kairossa ollessamme, olivat Abdin äiti ja siskot aina minun puolellani. Eikä ollut tavatonta, että ensin minä läksytin Abdia ja sitten myöhemmin muut sukulaisnaiset, jokainen vuorollansa. Se tuntui silloin hyvältä. Muistan, kun myöhemmin puhuin Abdin siskon kanssa ja kerroin, että olemme eroamassa. Hän sanoi, ettei voi uskoa, että hänen veljensä on käyttäytynyt minua kohtaan väkivaltaisesti ja hän yritti, että pysyisimme lapsen vuoksi yhdessä. Sanoin, että lapsen vuoksihan olen eroamassa, sillä riitainen suhde, joka ei perustu toisen kunnioittamiseen ei ole minua eikä lasta varten. Ehkäpä egyptiläiset naiset, varsinkin ne musliminaiset, jotka ovat kotona lasten kanssa, ovat heikoilla tällaisessa tilanteessa ja katsovat läpi sormiensa miehen epäkunnioittavaa käytöstä, sillä heillä ei ole välttämättä koulutusta eikä edes lukutaitoa! Joten vaihtoehdot ovat vähissä. Huomasin, että kristittyjen suhteen tilanne saattoi olla toinen, koska usein vaimokin kävi töissä ja aviopuolisot sillä tavoin ehkä tasavertaisempia, kun nainen ei ollut täysin miehensä armoilla. Muslimimiehen velvollisuushan on huolehtia taloudellisesti perheestänsä ja siten on osittain miehen kunnia-asia, ettei vaimon tarvitse käydä töissä. 

Muistan myös, kuinka oma äitini rohkaisi minua eron ollessa jo vireillä vielä keskustelemaan ja sopimaan mieheni kanssa. Teimmehän me yhteiset pelisäännötkin tuolloin ja puhuimme, mistä kiikasti, mutta ne unohtuivat heti, kun syksy tuli ja lehdet tippuivat puista. Abdi ei ollut koskaan oikeasti halukas niihin sitoutumaan. 

Luulin, että aluksi meillä oli mieheni kanssa halua kompromisseihin, silloin kun kuvittelimme yhdistävämme vain parhaat puolet kahdesta eri kulttuurista. Lapsen synnyttyä minusta tuli äiti ja tilanne kuitenkin muuttui. Minut piti eristää, emmekä liikkuneet enää perheenä yhdessä juuri missään. Muistan tilanteen, kun olimme saaneet Kairon kotimme valmiiksi, niin silti vain mieheni ilta- ja yömenot kavereiden kanssa jatkuivat, ja me olimme kahden lapsen kanssa Egyptin-kodissa. Usein tosin seurustelimme alakerrassa anoppilassa ja muiden sukulaisten kanssa. Abdi saattoi tulla välillä käymään kotona ja kävi sitten pari tuntia ”ulkoiluttamassa” meitä ja sitten lähti taas peräToivot vilkkuen. Minua suututti, koska juuri tämänkin vuoksi olisin halunnut oppia arabian kielen, jotta olisin voinut käydä ostoksilla lähikaupassa ja seurustella sukulaisten ja naapurien kanssa. Mieheni oli kieltänyt minulta arabian opiskelun, joten koin jääväni ulkopuolelle ja olevani hänen armoillaan Egyptissä ollessamme. Mutta sitähän Abdi varmaan halusi, koska olinhan muuten liian vahva nainen ja minua olisi ollut vaikea hallita.  

Onko molemmilla halua kompromisseihin, joustoon? Se on varmaan yksi haastavimmista asioista parisuhteessa. Tämä ei tarkoita sitä, että alistuisi toisen tahtoon vaan yhdessä etsittäisiin se kultainen keskitie ja meidän yhteinen tapamme toimia. Uskoin aluksi tähän ja luulin, että se toimikin, kunnes huomasin lopulta, että vain minä taidan joustaa. Venyin joka suuntaan ja sitten kuminauha katkesi.  Abdin viikonlopun ilta/yömenoihin oli Suomessakin syy – kaverit, piti päästä puhumaan arabiaa, kun oli viikon puhunut töissä suomea tai varmaan jotain suomen ja englannin sekoitusta. Näin Abdi sulki minut pois elämästään ja yritti myös estää minua tapaamasta ystäviäni ja siskoani, sillä kaikissahan oli jotain vikaa ja voisin saada pahoja vaikutteita heiltä. Kaikkialle minne menin, lapsi oli kanssani. Omia menoja esim. lääkärissäkäyntiä oli vaikea järjestää, sillä en ikinä voinut luottaa, että toinen hoitaisi sovittuna aikana lasta, koska hänelle saattoi tulla joku tärkeämpi meno. Siksi sain unohtaa harrastukset, jos en voinut olla niissä lapsen kanssa. Itämainen tanssikin muuttui pahaksi siinä vaiheessa, kun lapsi syntyi. Se ei ollut soveliasta äidille eikä siitä saanut mainita mitään Egyptissä etteivät vaan luulisi minua kevytkenkäiseksi tanssijaksi, vaikka minulle se oli oiva liikuntamuoto ja istumatyölle vastapainoa.  

Jos jokainen muslimimies käyttäytyisi vaimoaan kohtaan niin kuin Koraanissa neuvotaan, niin he olisivat ihanne aviopuolisoita: huomaavia, huolehtivaisia, miehen tehtävähän on myös elättää perheensä… todellisuus saattaa kuitenkin olla toinen. Itse törmäsin tähän silloin, kun Abdi ei suostunutkaan osallistumaan Suomessa kuluihin. Olin ehdottanut, että Abdi voisi ensin säästää rahaa Egyptin asunnon rakentamiseen, huonekaluihin ja matkaan. Mutta kun tämä oli tehty ja jäin hoitovapaalle, tarvittiin myös Abdin palkkaa Suomen arjessa selviämiseen. Abdi ei suostunutkaan tuolloin osallistumaan taloudellisesti perheen elättämiseen ja siksi palasin töihin lyhyeltä hoitovapaalta. Lapsi oli tuolloin reilun vuoden ikäinen. Siitä alkoivatkin sitten perheen ja työn sovittamisen haasteet, kun palasin takaisin töihin. Päävastuuhan oli minulla, että kaikki hoituisi arjessa. Lisäksi Abdi ihmetteli, jos työmatkani kestikin kauemmin, ja hän alkoi muutenkin vaivihkaa kontrolloida minua, kuten katsomalla salaa puhelimestani, kenelle olin soittanut. Sitten alkoi myös kaveripiirini valinta ja sen kontrollointi, mihin sain osallistua ja milloin. Oletusarvona oli, että lapsi olisi kanssani aina, kun en ollut töissä. 

Myöhemmin, kun Abdi jäi työttömäksi, minua harmitti ja mietin tuolloin, olinko vain pankki, hyväntekijä vai hyväksikäytetty vaimo? Miksi olin ollut tyhmä enkä vaatinut Abdia osallistumaan heti kuluihin, jolloin hän olisi kokenut ehkä olevansa osittain perheenpää raha-asioissa? Mistä kumpusi myöhemmin Abdin itsekkyys ja kenties rahanahneus, ei ainakaan uskonnosta ehkä köyhyydestä? Mutta tulihan hän aivan erilaisista oloista ja olihan hän nähnyt hänen isänsä monet vaimot ja sisarpuolet, jotka minulle selvisivät vasta sitten myöhemmin naimisissa ollessamme. Miksi ja miten meistä tuli lapseni kanssa vain toisen omaisuutta ja näyttelykappaleita Kairossa? Erotuimme joukosta, koska olimme molemmat vaaleita ja erilaisia kuin muut. Tuntui jotenkin alentavalta, kun yhteistä aikaa ei tuntunut muuten olevan kuin vain näihin pikaisiin esittelykierroksiin. 

Entä mistä tuli empatian puute? Johtuiko se siitä, että oli kyse vain vallasta tai omaisuudesta eikä toisesta ihmisestä ja kunnioituksesta, joka tuntui muuten olevan vieras sana? Saako valehtelun anteeksi vain rukoilemalla ja paastoamalla? Voiko aviopuolisolle valehdella? Näitä kysymyksiä kysyinkin itseltäni, kun minua loukkasi myöhemmin syvästi hänen valehtelunsa.  

Milloin olisi sovinnon aika? 

Voimavarani ovat huvenneet välillä olemattomiin ja väsyneenä ollessani tiuskin lapselle, joka on vähiten syyllinen tähän tilanteeseen. Eron jälkeen raskainta olivat ikuiselta vääntämiseltä tuntuneet keskustelut, jotka muuttuivat riitelyksi Abdin kanssa, ja jatkuvat oikeudenkäynnit ja välillä niiden älyttömät päätökset, joihin tuli vain sopeutua, vaikka olivat välillä kuin lottorivi. Koskaan ei tiennyt, millaisen päätöksen tai sopimuksen oikeuslotto toisi tullessansa. Miksi jälleen kerran olimme sovittelussa, niin kaukana toisistamme? En ymmärtänyt, miksi et voinut tapaamisten ajaksi luovuttaa passiasi luotettavalle taholle, olisi se sitten ollut viranomainen, minä tai vaikkapa asianajajasi, kuten oli ollut joskus aiemmin eräässä oikeuden päätöksessä. Tuolloin halusin edes pientä elettä osaltasi, jotta välillemme olisi voinut syntyä uudestaan luottamusta. Toivoin vain, että tapaamiset olisivat toteutuneet tuolloin Suomessa. Odotin, että Abdi olisi ollut halukas ottamaan lapsen luokseen sovittuina aikoina.  

Ymmärrän nyt, että tuolloin Abdi halusi vain itsepäisesti tukeutua oikeuden päätökseen, jonka mukaan lapsi voisi viettää hänen kanssaan yhteisen kolmen viikon loman Egyptissä. Oikeudenpäätöksen mukaan ei mitään kaappausuhkaa ollut, vaikka Abdi ei ollutkaan sopeutunut Suomeen. Jos Abdi päättäisi muuttaa lapsen kanssa Egyptiin tai jättää lapsen sinne sukulaisten kasvatettavaksi, olisivat minun keinoni saada lapsi takaisin Suomeen olemattomat, koska Egypti ei ole edes ratifioinut Haagin sopimusta. En saanut Abdia ymmärtämään, kuinka vaikealta ja pitkältä tuo kolme viikkoa lapsen mielestä tuolloin tuntui. Lapsi oli tuolloin ollut pisimmillään vain kaksi yötä erossa minusta. Kysyin Abdilta eräässä sovittelussa, milloin hän oli ensimmäisen kerran poissa kolme viikkoa kotoa, oliko kyseessä kenties armeija? En saanut siihen vastausta, enkä myöskään siihen, pystyikö hän kuvittelemaan, miltä lapsesta mahtoi tuntua?  

Eräänä syksynä Abdi valehteli lapselle, että olisimme lähteneet kaikki yhdessä Egyptiin ja mukaan olisivat tulleet myös minun vanhempani. Kun lapselle selvisi, ettei tällaisesta ollut sovittu mitään, hän alkoi pelätä, että joutuisi lähtemään matkalle isänsä kanssa ilman minua, ja hän siirtyi nukkumaan viereeni. Kerroin Abdille tästä ja olin yhteydessä perheneuvolaan, mutta Abdi ei halunnut tulla sinne keskustelemaan. En voinut antaa asian olla, koska lapsi pelkäsi ja itki, ettei halua lähteä ilman minua mihinkään. Sain kartoitusajan perheneuvolaan, jossa todettiin, että olin toiminut oikein käydessäni läpi ns. turvaohjeita, kuinka tulisi toimia, jos lapsi olisi lentokentällä isänsä kanssa. Sanoin, että pitää vain sanoa lentokenttävirkailijalle, ettei ole äidin lupaa matkustaa ja pitää soittaa äidille. En voinut antaa lasta Abdin mukaan Egyptiin, sillä heidän yhteinen kielensäkin oli tuolloin aika olematonta, koska lapsi oli unohtanut arabian kielen lähes kokonaan eikä Abdin suomen kielen taito ollut kaksinen. Olisin pettänyt lapsen luottamuksen, jos olisin pakottanut hänet Abdin mukaan ulkomaille. Toivon, että Abdi on myöhemmmin ymmärtänyt, miksi en noudattanut oikeuden päätöstä ja kuinka mahdoton tilanne oli tuolloin lapselle ja minulle. Lapsi oli aloittanut syksyllä esikoulunkin, joten ei olisi ollut mielestäni järkevää olla sieltäkään heti poissa. Abdin mielestä hän oli saanut luvan lapsen poissaoloon päiväkodista, kun esikouluun ei ole lain mukaan pakko mennä. Yritin puhua kouluvalmiudesta ja sen saamisesta esikoulun aikana, mutta Abdi ei halunnut kuunnella. Minua harmitti, että en saanut tuolloin tukea lapsen omahoitajalta, joka olisi voinut korostaa Abdille kouluvalmiuksien kehittämisen merkitystä. Olisin odottanut, että omahoitaja olisi ollut lapsen puolella ammattikasvattajana ja ilmaissut, että vaikkei esikoulu olekaan pakollinen, olisi se lapselle lähes välttämätön kouluvalmiuksien kannalta. Omahoitaja jäi kuitenkin sivustakatsojaksi, kun halusi olla puolueeton.   

Abdin käytös on yhä vaihtelevaa laidasta laitaan eli ensin hän yrittää hyvällä ja sitten pahalla joka asiassa. Abdi uhkasi jälleen kerran henkeäni ja läheisteni henkeä. Hän sanoi myös, että ei halunnut enää nähdä lasta ja halusi hänet vain pois minulta. Myöhemmin poliisikuulustelussa Abdi myönsi laittomat uhkaukset, mutta totesi, ettei ole tarkoittanut niitä. Abdi katkaisi myös välit lapseen tuolloin ja otti yhteyttä vasta usean kuukauden jälkeen ja sattumalta sen jälkeen, kun hän oli päässyt pois poliisikuulustelusta. Huomasin, että Abdin asianajaja oli ollut kuulustelussa mukana, joten hän oli varmaan kehottanut Abdia ottamaan lapseensa yhteyttä ja vaatimaan tapaamisia. Yritimme lapsen kanssa turhaan tavoittaa Abdia usean kuukauden ajan. Abdin puhelin hälytti, mutta hän ei vastannut siihen. Lapsi kysyi – tuleeko baba vielä Egyptistä takaisin, sanoin etten tiedä, ehkä tulee. Hienointa olisi, jos voisimme sopia tapaamisista ja vaikka lisätä niitä, sillä haluan, että lapsella olisi hyvä ja kiinteä suhde isäänsä. Mielestäni vanhemmuutta ei voi laittaa hyllylle ja sitten taas toimia vanhempana, kun se omaan aikatauluun sopii. Lapsi on kokenut, että hänet on jälleen hylätty, petetty ja jätetty yksin. Olen valitettavasti joutunut seuraamaan lapsen pettymyksiä ja pyyhkimään pettymyksen kyyneleitä usein, kun Abdi on perunut viime hetkellä tapaamisia. Lapsi vaistoaa sen, että silloin Abdille on tullut joku muu tärkeämpi asia, joka on mennyt hänen edellensä tai sitten on kyseessä jälleen kerran egyptiläinen pikaflunssa, joka tulee ja menee ohi nopeasti.  

Rusinat pullasta  

Aiemmin lapsemme hallitsi myös arabian kielen, mutta koska isän ja lapsen tapaamisissa on ollut välillä pitkiä taukoja, tämä toinen kotikieli valitettavasti unohtui. Nyt se on ehkä passiivisesti jossain.  Lapsella on arabiankielisiä CD:itä (lähinnä lastenlauluja) ja myös DVD:itä (esim. piirrettyjä). Meillä oli aiemmin satelliittiantenni, jonka kautta näkyi mm. arabiankielisiä lastenohjelmia, mutta koska Abdi vei sen eron yhteydessä, en ole hankkinut uutta. Puhuimme aikoinaan molemmat omaa äidinkieltämme lapsellemme, jotta lapsi pystyisi ilmaisemaan itseään myös tunnetasolla sekä suomeksi että arabiaksi. Tällöin lapsi ei jäisi kielipuoleksi, ja jos äidinkieli on vahva, on helpompi oppia myöhemmin myös muita kieliä. Lapsen vähemmistökieltä tulisi erityisesti tukea, mutta päävastuu tästä kielen tukemisesta on aina kieltä puhuvalla vanhemmalla. Lapsella kyllä riittää kapasiteettiä oppia yhtä aikaa useampikin kieli. 

Lapsi on vieraillut isänsä kotimaassa, jolloin hänellä on ollut mahdollisuus tutustua ja elää tätä toista kulttuuria, mutta viimeisen kerran hän oli kaksivuotias, kun matkustimme kaikki yhdessä Egyptiin. Joten hän on valitettavasti unohtanut aikalailla kaiken sekä kielen, että kokemuksensa ja sukulaisensa Egyptissä, vaikka katselemmekin vanhoja Toivokuvia ja muistelemme tapahtumia. Puhumme muutenkin Egyptistä ja välillä myös eri maiden välisistä eroista kotona. Kaappausuhan vuoksi emme valitettavasti voi matkustaa sinne tällä hetkellä, ja lisäksi Egyptin epävakaa poliittinen tilanne on liian räjähdysaltis eikä matkustamista sinne suositella. Minua harmittaa tämä lapsen vuoksi, ettei hänellä ole enää hallussaan arabian kieltä. Myös siteet Egyptin serkkuihin ja muihin sukulaisiin ovat hyvin heikot. Tahtoisin tarjota lapselle ja minulle mahdollisuuden käydä Egyptissä turvallisesti, jos vain olisi takuut, että voisimme myös palata Suomeen. Välillä ikävöin entisiä sukulaisiani ja Egyptiä sekä naapurin rouvia ja sitä kuinka olin yhteisön jäsen, vaikka kieltä en osannutkaan. Toivoin aikoinaan, että lapsi pystyisi olemaan joskus tulkkini Egyptissä ja että hän kokisi olevansa kotona kummassakin maassa. Eikä toivoni ole vielä sammunut tämän suhteen. 

Arabimusiikkiin ja itämaiseen tanssiin lapsi sai ensi kosketuksen jo äidin vatsassa ollessaan, kun harrastin tuolloin sitä. Kuuntelemme yhä lapsen kanssa arabimusiikkia. Eron jälkeen oli kausi, jolloin en pystynyt kuuntelemaan edes sitä, koska se ahdisti, mutta nyt taas nautin siitä kuten lapsikin. Toivon, että oma positiivinen suhtautuminen eri kulttuureihin ja asioihin auttaa myös lasta arjessa ja hänestä tulee selviytyjä ja hän saa terveen itsetunnon.  

Lapsen tulee kokea olevansa hyväksytty sellaisena kuin hän on. Lapsellamme on ollut onni kasvaa monikulttuurisessa päiväkodissa eromme jälkeen ja tällä hetkellä hän on myös monikulttuurisessa koulussa, jossa on normaalia, jos toinen vanhemmista tai molemmat ovat lähtöisin jostain muusta maasta kuin Suomesta. Lapsen terveelle itsetunnolle on tärkeää, että molemmat lapsen edustamat kulttuurit hyväksytään. Päiväkodissa oli aikoinaan talviolympialaiset, joissa oli edustettuna 16 eri kansallisuutta! Lapsemme edusti tuolloin ylpeänä Egyptiä. Minulle on tärkeää se, että erilaisuus koetaan rikkautena ja voimavarana. Koulussa on tällä hetkellä 18 eri kansallisuutta ja joulujuhlankin lopussa oli eri kielillä hyvän joulun toivotukset. 

Matkustaminen ja erilaisten ihmisten kohtaaminen on rikastuttanut elämäämme ja myös se, että esim. Kaapatut Lapset ry:n toiminnassa lapsi on saanut kavereita, jotka elävät kaappausuhan alla, joten lapsi kokee, ettei ole yksin asian kanssa. Tapaamiset ovat näin vertaistapaamisia sekä vanhemmille että lapsille. Kaapatut Lapset ry on myös järjestänyt Raha-automaattiyhdistyksen tukemia voimaantumisviikonloppuja ja tuettuja lomia, jotka ovat antaneet meille voimia ja auttaneet jaksamaan arjessa ja voi sitä mustan huumorin määrää, joka on välillä ollut illanistujaisissa. Tapaamiset ovat kyllä olleet varsinaisia terapiatuokioita ja paikalla on aina valmiita ihmisiä tukemaan toisiaan, ilon tai murheen keskellä. Kallisarvoista on ollut myös kiireetön aika lapsen kanssa ja nähdä sen positiivinen vaikutus lapseen. 

”Äiti ei se mitään, tää on osa mun elämää”, tuli lapsen suusta, kun harmittelin hänelle sitä, että hän on joutunut jo useita vuosia elämään kaappausuhan varjossa eivätkä vanhemmat ole pystyneet sopimaan, mikä olisi hänen kannaltaan paras tapa mm. tutustua toiseen kulttuuriin, ja että hän voisi nauttia molempien vanhempien seurasta ilman kaappausuhkaa. Perheneuvolassa kartoituskäynnillä käydessämme olivat sosiaalityöntekijä, psykologi ja lastensuojelun henkilö kaikki sitä mieltä, että olen osannut hyvin kertoa lapselle turvaohjeita, kuinka tulee toimia, jos on esim. lentokentällä tai satamassa ja toinen vanhempi olisi lähdössä hänen kanssaan kahdestaan ulkomaille. Sain tuolloin tukea vanhemmuuteen, ja se tuntui todella hyvältä ja voimaannuttavalta. Aiemmin olen saanut tukea lapsen toisen päiväkodin johtajalta, ystäviltä, sukulaisilta, työkavereilta ja Kaapatut Lapset ry:n kautta. Olen yrittänyt tarjota normaalin arjen lapselle kaikesta huolimatta. Lapsi valitettavasti jää liian usein vanhempien huoltajuuskiistassa ikävään välikäteen, koska hänellä ei ole omaa edunvalvojaa ja taustalla on usein myös toisen vanhemman kiusanteko, johon on syynä usein narsistinen persoonallisuushäiriö, jolloin mm. empatian puute tulee usein esille.  

Kaapatut Lapset ry on järjestänyt Theraplay vanhempi-lapsi -ryhmiä. Meillä oli aikoinaan mahdollisuus osallistua ensimmäiseen ryhmään, ja koin sen erittäin positiivisena suhteellemme ja vanhemmuutta tukevana. Odotan myös kolmatta yhdistyksen järjestämää tuettua lomaa, sillä aiemmat tuetut lomat ovat olleet todella mukavia kokemuksia, ja vanhemmat ovat saaneet vertaistukea ja tukea myös vanhemmuuteen ja lapset ovat saaneet kavereita ja mielekästä tekemistä yhdessä kavereiden ja vanhempien kanssa ja välillä vähän ilmankin vanhempia. Tällaista tukea toivon jatkossakin saavani yhdistykseltä. En näe, että julkinen sektori olisi tässä hereillä ja pystyisi tarjoamaan ennaltaehkäisevää tukea.  

Lapsemme on aloittanut jo koulutiensä. Yhteishuoltajuus tarjoaa hyvin mahdollisuuden jaettuun vanhemmuuteen ja yhteistyöhön, jota tosin en ole liiemmin nähnyt. Abdi ei ollut paikalla kouluun ilmoittautumistilaisuudessa, vaikka olin sen hänelle ajoissa ilmoittanutkin, joten tein itse päätöksiä muun muassa uskonnon suhteen. Kuulin, että suurin osa islamin opettajista on epäpäteviä, joten lapsemme aloitti elämänkatsomustiedon koulussa. Lisäksi lapsi itse ilmoitti, että haluaa siihen uskontoon, jossa muutkin ovat, ja jossa käydään kirkossa. Ilmoitin kouluun, että hän voi käydä kirkossa, ja kuulin rehtorilta, että osa lapsista käy kirkossa, vaikka olisivat islamin opetuksessa. Mielestäni on hyvä, että näin tulevat tutuiksi eri jumalan huoneet ja uskontojen tavat. Minulle suvaitsevaisuus on tärkeää ja siksi koen, että vanhemman vastuulla on tarjota avarakatseisuutta ja suvaitsevaisuutta lapselle. Ilmoitin lapsen myös arabian tunneille, eli toisen kotikielen opetusta annetaan oppilaalle kaksi tuntia viikossa. Se annetaan yleensä koulupäivän jälkeen keskitetysti yhdessä paikassa. Opetukseen osallistuminen on vapaaehtoista. Ilmoitin myös, että lapsi on käytännössä unohtanut tämän toisen kotikielen, jota puhui vielä kolmevuotiaana. Abdi oli erittäin tyytyväinen, kun kerroin arabian opiskelusta. Kannustan täten omalta osaltani lasta arabian kielen pariin, sillä tie toiseen kulttuuriin kulkee kielen kautta. 

Kaappausuhasta olen keskustellut terveydenhoitajan, oman opettajan, rehtorin ja koulukuraattorin kanssa. Haluan, että lapsella on ympärillään aikuisia, joihin hän voi olla yhteydessä, jos vanhempien ristiriidat painavat mieltä. Haluan, että lapsi voisi ehkä ennaltaehkäisevästi käydä puhumassa myös ilman vanhempia, vaikka kuraattorin kanssa. Haluan, että lapseni voisi kaappausuhasta huolimatta elää mahdollisimman normaalia elämää ja että hänellä olisi laaja turvaverkko. 

Miten yhdistää kaksi kulttuuria, niin että molempien kulttuurien hyvät puolet saataisiin lapsen käyttöön? Haluan tarjota lapselleni vain rusinat pullasta, kun kyse on kahdesta eri kulttuurista. Toivon, että hän pystyy aikuisena hyödyntämään kokemuksiaan. Koen, että meillä se näkyy esimerkiksi yhteisöllisyyden tärkeytenä ja vanhempien ihmisten kunnioittamisena. Suomalaisuudesta on noussut suureen arvoon rehellisyyden tärkeys. Meille on tullut aikamoinen turvaverkko ympärillemme, joten toivon, että se myös vähentää omalta osaltaan kaappausuhkaa ja samoin lapsen vanheneminen. Välillä tosin pelottaa, mitä murrosikä voi tuoda tullessaan, jos vanhempien välit eivät ole tuolloin kunnossa. Lapsi saattaa käyttää tilannetta hyväksi erityisesti, jos toinen vanhemmista ei aseta rajoja. Lapsi saattaa jopa tämän vuoksi haluta muuttaa toisen vanhemman luokse. Toivottavasti näin ei kuitenkaan käy meidän kohdallamme. 

Toivon, että jonain päivänä pystymme jakamaan vanhemmuutta yhä enemmän ja paremmin ja toimimaan yhteishuoltajina, niin kuin on tarkoitus oikeuden päätöksen mukaan. Välillä olen nähnyt pieniä toivon pilkahduksia, koska Abdi osallistui jopa lapsen joulujuhlaan minun ja lapsen isoisän kanssa. Olen kehottanut useaan otteeseen Abdia hankkimaan Wilma-tunnukset, jotta myös hän voisi tarvittaessa olla yhteydessä lapsen opettajiin, mutta sitä ei ainakaan vielä ole tapahtunut. Abdi myös ilmoitti ensimmäisen luokan kevään kuluessa, että hän halusi lapsen siirtyvän koulussa islamin opetukseen. Koska islamin opetusta oli saatavana lapsen koulussa, siirto tehtiin.  

Välillä minusta tuntuu, että lapsi on Abdille vain näyttelyesine. Minua harmittaa lapsen puolesta se, ettei isä ole halunnut olla aina mukana jakamassa merkittäviä hetkiä hänen elämässään, kuten kouluun ilmoittautuminen ja ensimmäinen koulupäivä. Olen yrittänyt viime aikoina kertoa Abdille, mitä lapsemme arkeen kuuluu, ja jakaa onnelliset lapsen asiat. Jotenkin itse toivon tämän vähentävän kaappausuhkaa. Olen joustanut tapaamisten suhteen, jotta ne edes ajoittain toteutuisivat, vaikka sitten vain yhden yön mittaisina, jos Abdilla on muuta menoa. Ajoittain tapaamiset jopa onnistuvat lähes säännöllisesti, mutta sitten taas Abdin kiinnostus on jossain muualla eikä tapaamisista meinaa tulla mitään. Abdi on vaatinut minua lähtemään yhdessä hänen ja lapsen kanssa Egyptiin, mutta tähän en ole suostunut ja sekin tuntui tuovan jännitystä välillemme ja vähentävän tapaamisia. Lapsi oli aiemmin ja on yhä sitä mieltä, että voi matkustaa Egyptiin,sitten kun osaa arabiaa. Toivon Abdin tukevan arabian opiskelussa, jotta myös yhteydenpito egyptiläisiin serkkuihin olisi mahdollista.Kun menetin aikoinaan luottamuksen Abdiin, sitä on lähes mahdotonta korjata. Varsinkin kun puheet ja teot ovat yhä usein ristiriidassa keskenään. Sen sijaan anteeksiantoa olen opetellut, jotta mieleni kevenisi. Menneisyyttään ei voi muuttaa ja siksi on keskityttävä tulevaisuuteen, johon jokainen itse voi onneksi vaikuttaa. 

Aida 

Minun tarinani sai alkunsa keväisenä toukokuun päivänä. Elämässäni heilahti kohtalon kello, historian ratas, joka liikutti elämäni aivan uusille raiteille. En osannut varautua suureen muutokseen millään tavoin. Elämä oli siihen mennessä opettanut minulle, että tulee osata luottaa, antaa mahdollisuuksia ja antaa elämän tapahtua. Siispä annoin elämän kuljettaa enkä siinä hetkessä osannut laisinkaan odottaa, mitä tuo suuri muutos toisi tullessaan. 

Sanotaan, että elämä tuo juuri niin paljon haasteita kuin me kestämme, mutta tässä asiassa olen eri mieltä. Ihmiset joutuvat liian koville. Maailmassa on monenlaista kohtaloa, jossa ihminen joutuu kärsimään, kun hänen ihmisoikeuksiaan poljetaan ja kun hänen perusturvallisuutensa rikotaan.  

Istun tänään kirjoituspöytäni ääressä ja kysyn itseltäni, miten minä tästä kaikesta selviän? Minulla ei ole siihen vastausta. Tilanne jossa elän, on niin mahdoton hyväksyä ja sietää, että ulospääsyä ei ole niin kauan kuin tilanne tällaisenaan jatkuu.  

Minulta on viety äitiys. Lapsiltani äiti. Me elämme kaikki kolme traumaattista kokemusta eikä kukaan tunnu sitä todellisuutta näkevän. Kaikki se epäturvallisuus, epävarmuus ja kipu elää meidän sisällämme, ja joudumme sen kanssa elämään, vaikka sitä ei kukaan todeksi tunnusta. Perheen rikkominen tuntuu olevan hyväksyttyä.  

Ovatko siis maailma ja siinä elävät ihmiset niin rikki, että eivät osaa enää puolustaa eheyttä ja yhtenäisyyttä? Onko hajottamisesta tullut tapa? Eikö siihen haluta puuttua, koska se edellyttäisi asioiden perusteellista tutkimista ja kohtaamista? Vai onko ihmiskunta vain niin heikko, ettei se kykene puuttumaan epäoikeudenmukaisuuteen? Onko ihmiskunta niin heikko, ettei se enää tunnista oikeita arvoja, joiden eteen vielä historian edellisellä sivulla taisteltiin viimeiseen pisteeseen asti? 

Lapseni muuttivat joulukuussa 2007 Keniaan isänsä kanssa. Tämä oli lapsieni isän toive: saada viettää lasten kanssa muutama vuosi yhdessä, tutustua lapsiin ja antaa heille mahdollisuus nähdä ja oppia asioita, joita lapset eivät muutoin saisi nähdä. He asuisivat Keniassa 2 tai korkeintaan 3 vuotta. Minua muutos pelotti todella paljon. Jo tuolloin sisimmässäni eli suuri kauhuntunne, jonka sivuutin tavallisena muutoksenpelkona. Ajattelin, että minun tulee olla rohkea lasten vuoksi ja antaa heille mahdollisuus. 

Olin eronnut lasteni isästä jo 5 vuotta aiemmin, ja lasten ja isän suhde ei ollut minusta niin läheinen kuin olisin toivonut. Kannoin luonnollisesti asiasta henkilökohtaista syyllisyydentunnetta. Syyllisyys erosta ja syyllisyys siitä, että en osannut olla juuri sellainen ihanneäiti kuin halusin. Syyllisyys siitä, että en yksin ollut yhtä kuin kaksi, ja syyllisyys joka hetkestä, joka muistutti minua siitä, että en voinutkaan taata lapsilleni sitä ihanaa ja kaunista lapsuutta, mitä niin halusin heille antaa. 

Hyvinhän meillä asiat olivat. Meillä oli kaikki tarpeellinen, lapset olivat aktiivisia, nauravaisia ja onnellisen oloisia. Elämämme oli pieni kolmen ihmisen kokonaisuus. Mutta silti kannoin syyllisyyttä. Syyllisyyttä, joka edelleen painaa rinnassani. Syyllisyys. Myös nyt syyllistän itseäni siitä, että en osannutkaan tehdä oikeaa päätöstä. Syyllistän itseäni siitä, että luotin niin vahvasti lasteni isään. Ja niin syyllistää myös minun ympäristöni. 

Miksi laskin lapseni isänsä mukaan? Miksi luotin lasteni isään? Kaikki tuo syyllistäminen estää näkemästä todellisuuden; lasteni isä on vahingoittanut minun ja lasten suhdetta toisiimme. Hän on se, joka on kiusannut tapaamisten järjestämisessä, hän on se, joka pimittää kaiken tiedon, mikä liittyy lapsiin. Hän on se, joka ei anna minun olla mukana päättämässä lasten asioista. Hän on se, joka on päättänyt aivan yksin, että hän haluaa jäädä ainakin toistaiseksi asumaan Afrikkaan. Hän on päättänyt, että lapset jäävät sinne hänen kanssaan. Hän on se, joka ei ole asiasta minun kanssani keskustellut. Hän on se, joka on sulkenut minut ulos äidin roolistani.   

Olen huomannut, että se joka taistelee, on se hankala osapuoli aina siihen asti, kunnes hän voittaa. Kun hän voittaa, heiluvat voitonliput. Hurraahuudot toistavat, miten urhea taistelija ei antanut periksi, vaan taisteli oikeuden puolesta. Mutta niin kauan kuin hän ei ole voittanut, on hän se hankala osapuoli, joka ei ymmärrä antaa periksi, joka kenties on liian jääräpäinen, joka vastustaa hyväksymisen sijaan ja joka on ehkä jopa hieman negatiivinen ja hyökkäävä.  

Asian todellinen laita taitaa kuitenkin olla se, että kyseinen henkilö ei edes taistele, vaan ainoastaan yrittää pysyä hengissä. Omien oikeuksiensa puolesta taisteleminen on aina sellainen tilanne, johon ihminen on oikeastaan pakotettu. Oma elintila on tavalla tai toisella supistettu sietämättömän pieneksi ja siitä on päästävä ulos.  

Minun lapsiani etäännytetään äidistään eli minusta systemaattisesti. Kaikki se, mikä liittyy minuun, ajatuksiini, elinympäristööni ja tekemisiini, saa lapsissani aikaan aina negatiivisen reaktion. Lapseni kyseenalaistavat minut äitinä ja auktoriteettina. Hellyyden osoittaminen on vaikeaa ja nuorempi lapsi (11-vuotias) kehrää hellyydenkaipuutaan aina kissan roolissa. Hän ei kykene lähestymään minua omana itsenään, sillä se loukkaisi häneen istutettua syyllisyydentunnetta äidinkaipuusta. Kissan roolissa hän voi turvallisin mielin hakea äitinsä rakkautta ja huomiota.  

Vanhempi tytär (15-vuotias) kokee syyllisyyttä koko tilanteesta. Hänen mielestään hän on vastuussa minulle informoimisesta. Hän syyllistää itseään aivan kaikesta, ja se on syönyt hänen itsetuntoaan, turvallisuuden tuntoaan, elämäniloaan ja sisäistä tasapainoaan. Hän syö nyt lääkkeitä, keskittymiseen kuten hän minulle ilmoitti. Kun sisällä myllertää niin paljon, niin voihan sitä pakokauhua yrittää laannuttaa vaikka lääkkeillä.  

Elämme lasten kanssa erossa viidettä vuotta ja tänä aikana olemme tavanneet toisiamme 10 viikon ajan. On suoranainen ihme, että minulla ja lapsilla edelleen on jonkinlainen yhteys toisiimme. Onni onnettomuudessa taitaa olla, että lapset eivät olleet aivan pieniä muuttaessaan pois. Silloin olisi yhteys saattanut katketa jo aivan kokonaan. 

Lapset asuvat kehitysmaassa, maassa, jossa elinolosuhteet ovat hyvin rajoittuneet. Kyseiseen maahan harva muuttaa pidemmäksi aikaa juuri sen vuoksi, ettei sinne voida asettautua pysyvästi. Puolisolle ei ole työpaikkoja, liikkuminen on rajoitettua eikä vapaa-ajan aktiviteetteja ole oikeastaan ollenkaan. Silti suomalainen käräjäoikeus katsoi, että lapsillani on vakaat elinolosuhteet. Minä en tuota toteamusta ymmärrä, kun todellisuus puhuu aivan muuta. Lapsieni elinolosuhteita ei lähdetty tutkimaan laisinkaan. Asiassa luotettiin täysin isän sanaan. Missään asiassa ei vaadittu dokumentteja, todistajia. Eikä päätöksessä otettu huomioon sitä todellisuutta, että Kenia on kehitysmaa. Tämä kaikki tarkoittaa minusta sitä, että lapsillani on nyt afrikkalaisen lapsen ihmisoikeudet, ei eurooppalaisen. Lapseni elävät täysin normaalin yhteiskunnan tarjoaman suojan, lain ja sosiaalihuollon rakentaman verkoston ulottumattomissa.  

Lapsillani on ainoastaan oma koulu, joka muistuttaa länsimaalaista yhteisöä, mutta sielläkään lapsieni elämää ei valvota sillä periaatteella kuin eurooppalainen yhteiskunta ja sen koko rakenne. Ovathan lapseni koulussaan kuitenkin maksavia asiakkaita, ja silloin intressit saattavat olla jossakin muualla kuin lapsieni hyvinvoinnissa. 

Käräjäoikeuden päätöksessä ei otettu huomioon asiaan vaikuttavia aivan arkisia seikkoja. Päätettiin mm., että lapset tulevat luokseni lomalle sellaisina pyhinä, jolloin lapsilla on vapaata todellisuudessa vain 4-5 päivää. Tämä tarkoittaa sitä, että yhteistä aikaa jäisi noin kaksi päivää, kun tuosta ajasta vähennetään lentomatka. Päätettiin myös, että voin tavata lapsiani kuukausittain aina yhden viikonlopun ajan. Kustannukset söisivät koko kuukaudenpalkkani, mutta olihan tuo tietenkin kaunis ehdotus ja ihanteellista, jos se vain olisi mahdollista toteuttaa.  Jo pelkästään taloudelliset rajoitteet ovat tuon ehdotuksen esteenä, mutta jälleen kerran myös lentomatkat. Joka kuukausi ei voi kuitenkaan ottaa noin 4-5 päivää ylimääräistä lomaa töistä matkailun takia, varsinkin jos on viikonloppupainotteinen työ kuten minulla. Päätettiin myös lomien jakamisesta. Lomat jaettiin niin, että minä ja lapset emme joka toinen vuosi tapaisi toisiamme laisinkaan. Lisäksi päätettiin, että minä maksan lentomatkat ja elatusmaksut. Kun meno-paluu liput maksavat noin 1000–1500 euroa, voi helposti laskea, miten pitkälle tuloni tuohon kaikkeen riittäisi.  Viime vuonna tienasin 13 000 euroa. Kenties tuomari ajatteli, että minun ei tarvitse välttämättä asua missään ja syömättäkin voi olla. 

Kun olen kertonut eurooppalaisille tuttavilleni oikeudenpäätöksestä, olen saanut vastaukseksi hiljaisen hymähdyksen ja sitten ihmetyksen, että eikös Suomen pitänyt olla edistyksellinen ja tasa-arvoinen maa? Olen seurannut ystäväni avioeroa Ranskassa ja olen suorastaan kateellinen siitä, miten tuomarit maalaisjärjellä hoitavat hänen asiaansa. Käsittely on pitkä ja puuduttava, mutta siinä otetaan kaikki seikat huomioon. Jopa hänen tulevan entisen miehensä uuden tyttöystävän tulotiedot vaadittiin toimitettavaksi. Kaikki vaikuttaa kaikkeen, eikä kestäviä ja toimivia päätöksiä voida tehdä, jos ne eivät perustu todellisuuteen. 

Koen olevani aivan yksin asiani kanssa. Puolestani ei taistele kukaan muu kuin minä itse. Minun pitää kaiken väsymyksen, turhautumisen, toivottomuuden ja ikävän keskellä taistella itseni ja lasteni puolesta. Taisteluuni uskoo muutama läheinen ihminen. He ovat kaikki niitä, jotka itse ovat joutuneet taistelemaan. He ovat kaikki niitä ihmisiä, jotka tietävät, että on olemassa asioita, joille ei saa antaa periksi. He sanovat kaikki, että oikeus voittaa aina joku päivä. Se päivä tulee ennemmin tai myöhemmin. Mutta jos jättää taistelematta, se päivä ei tule koskaan. 

Silvia 

Hei, mä oon Kaija.  Elämäni kamalimpana aamuna matkustin lasteni kanssa mahtavat matkalaukut mukanamme bussilla lentokentälle. Muuttokuormamme oli lähtenyt matkaan paria päivää aikaisemmin. Kun bussin ovi avautui perille tultaessa, lasten isä odotti meitä lentokentän pysäkillä. Vain tuntia aikaisemmin tyttäreni keskustellessa puhelimessa isänsä kanssa tämä oli ilmoittanut olevansa työkokouksessa! Hän ilmoitti minulle ensi sanoikseen kylmästi, että lapset eivät lähde Espanjasta, koska hänellä on maastapoistumiskieltopaperi. Vastasin siihen mielestäni rauhallisesti, että siis menemme keskustelemaan asiasta poliisin kanssa.  

Toin julki lentokenttäpoliisille, että vastustan jyrkästi lasten matkan estämistä, koska heinäkuu oli voimassa olevan päätöksen mukaisesti lasten lomakuukausi äidin kanssa, ja että olen erittäin huolissani isän todellisesta halusta ja sitoutumisesta viettää lomaa lasten kanssa ja jakaa arkea heidän kanssaan.  

Hovioikeuden istunto oli ollut vajaa kuukautta aikaisemmin. Avioeropäätös oli luvattu syyskuun 4:nneksi. Olin koko ajan painottanut, että lasten koulu alkaa elokuun puolessa välissä Suomessa. Olin yrittänyt neuvotella lasten isän kanssa loma-aikojen vaihtamisesta. Olin sitä mieltä, että lapset voivat lentää isän luokse lomillaan, kuten he olivat jo matkustellet pari vuotta Espanjan sisällä. 

Soitin välittömästi, ennen lentokenttäpoliisille menoa, asianajajalleni, joka soitti takaisin kymmenessä minuutissa. Hän yritti tehdä kaikkensa maastapoistumiskiellon purkamiseksi ja saikin sen lyhennettyä pariin viikkoon. Tilanne ei kuitenkaan muuttunut, koska parissa viikossa elimme jo elokuuta, lasten lomakuukautta isänsä kanssa 

Menin lentokoneeseen vain kissanpentu mukanani. Siinä vähintäänkin häkellyksen vallassa mietin, että voisin jäädä Espanjaan, löytäisin sieltä varmasti yösijan joksikin aikaa. Totesin kuitenkin, ettei jäämiseni auttaisi huoltajuuskiistassamme, päinvastoin herra voisi jatkaa mielivaltaisuuksiaan. Ja minulla ei ollut ketään vastaanottamassa muuttokuormaamme Suomessa.  

Avioiduin nuorempana Suomessa tapaamani espanjalaisen miehen kanssa. Muutimme avioiduttuamme Kanadaan, jossa lapsemme syntyivät. Pian sen jälkeen muutimme Espanjaan, mieheni kotimaahan. Vuonna 2002 alkoi aviokriisini. Elokuun lopussa kolme vuotta myöhemmin virallistui asumuseromme. Kaksi vuotta tuosta tuli alioikeuden päätös lasten asumisesta luonani ja vuodenpäästä tuosta oli hovioikeuden istunto, jossa lasten asuinpaikaksi vahvistettiin äidin koti. 

Hieman sen jälkeen siis muutimme Suomeen tai niinhän siinä kävi, että minä muutin Suomeen ja isä pakotti lapset jäämään Espanjaan, vaikka meillä oli sopimus, jossa lukee, että lapset asuvat äidillä ja tapaavat isäänsä lomillaan. Sain lapset Suomeen seuraavana talvena  ja Rosa oireili tilannetta näpistelemällä kaupasta.  

Kun ensikerran menin Kaapatut Lapset ry:n vuosikokoukseen ja sitä kautta vertaistukiryhmään, minä vaan pakotin kaikki kuuntelemaan minua. Astuin ovesta sisään ja katsoin, että täällähän on mielenkiintoisen oloisia ihmisiä, mutta en antanut kenellekään aikaa sanoa mitään, kun aloin kertoa omasta lapsikaappauksestani. Lapseni oli siis kaapattu isän toimesta Espanjaan. Pakotin kaikki kuuntelemaan. Otin oman tilani ja annoin kaiken tulla ulos. Toiset kuuntelivat hiljaa. Kun olin saanut asiani kerrottua ja muut mukana olijat kertoivat itsestään, mietin, vau, täällähän on monenlaisia ihmisiä.  

Eräs heistä, Anna, tuijotti kaukaisuuteen. Hän kuunteli tarkkaavaisena. Sivupöydällä odotti  kokoustarjoilu koskemattomana. Annan tee jäähtyi hiljakseen. Vuosikokous sai odottaa alkamistaan. Kaikki kuuntelivat edelleen minua sanattomina. 

Anna kertoi myöhemmin ajatelleensa, että minä ryntäsin kokoukseen ja otin paikkani.  

Hän kuunteli tapaustani järkyttyneenä eikä voinut ymmärtää, miten olin pystynyt lähtemään Suomeen ja jättämään lapset Espanjaan.  Hän olisi kuulemma  luultavasti siinä tilanteessa lamaantunut ja jäänyt Espanjaan! Hän  ymmärsi kyllä, että jos olisin jäänyt. olisi isä saanut ylivallan ja kohdellut aina minua kynnysmattona. Mutta hän ihmetteli, olisiko hänellä oikeasti ollut rohkeutta noin asettua toista vastaan. 

Tapasin Annaa yhdistyksen puitteissa useinkin. Erään kerran muistan selvästi, kun minua alkoi ahdistaa yhdistyksen erään tapauksen mukanaan tuoma julkisuus. Olimme lentokentällä tukemassa äitiä, jonka lapsia oltiin viemässä viranomaisten avulla pois Suomesta. Äiti toivoi pystyvänsä kentällä sanomaan lapsilleen hei hei. Olimme siis paikalla eri ovilla katsomassa, tulevatko lapset niin, että voimme sitten äidille ilmoittaa, minne tulla. Mutta lapsia ei näkynyt. Heidät vietiin vip-tilojen kautta koneeseen. Määrätty kone nousi ilmaan, lehdistö parveili kameroineen aivan kasvoissamme kiinni.  

Mieleeni tulvahti elävästi se päivä, kun itse nousin koneeseen ilman lapsiani. Itkin. Anna itki. Annan lapsi,  Santel kysyi miksi itkemme. Kysyin Annalta luvan kertoa.  Anna antoi luvan. Yritin kertoa Santelille varovasti, ymmärrettävästi, miksi itkemme. 

Kerroin Annalle tulevasta sovittelustani Espanjassa. Sanoin pelkääväni. Anna sanoi, että hän voi lähteä mukaani. Häkellyin. Minulle tuli tunne, etten ole mitätön. Olen arvokas, kun Annakin käyttää aikaansa ja energiaansa olemalla läsnä. Välittämällä. Ajattelin, kuinka Anna voi jättää pienet lapsensa. Minä kun itse olen niin kiinni omissani. Kokemus avarsi minua ymmärtämään, että voisin itsekin hakea enemmän kontakteja lapsieni ulkopuolelta enkä elää heidän kauttaan. 

Emme sopineet Annan kanssa mitään pelisääntöjä. Lähdimme vain yhdessä reissuun, ja kokemus oli hauska! Annan lupauduttua mukaani aloitin matkan organisoinnin. Koen, että se on minun vahvuuteni. Hain liput, tietoa minne olemme menossa, kartat, aikataulut ym. 

Espanjassa 

Matkustimme aamuvarhaisella ja saavuimme perille aamupäivällä. Löysimme asianajajan kabinetin hyvin. Minua jännitti nousta vanhan, historiallisen talon rappuja asianajajan toimistoon.  Tapasin asianajajani ensimmäisen kerran. Olin ajatellut hänet tytönheilakaksi, paljon nuoremmaksi toimiston nettisivujen kuvasta. Mutta hän olikin kypsä nainen. Oletan, että asianajajani ei ollut avioliitossa. Hän oli neljänkymmenen ylittänyt, olettaisin. Hänestä jäi oikein hyvä kuva minulle. 

Asianajajani kertoi, että vastapuolen asianajaja oli lähettänyt vasta paria päivää aikaisemmin ehdotuksen koko avioeroprosessia varten, jonkinasteisen sovitteluehdotuksen. Asia, joka minua siinä eniten hermostutti oli, että paperissa luki, että lapset haluavat muuttaa Espanjaan kouluun ensi lukuvuonna. Muuten paperi oli varsin asiallinen. 

Keskusteltaessa asianajajani kanssa työelämästä syrjäytyneen (syrjäytetyn) vaimon elatusavusta toin esille, että herran pitää tästä hetkestä lähtien ruveta ottamaan rouva huomioon. Asianajaja kysyi, vaadinko myös itselleni elatusavun. Vastasin, että kyllä vaadin juuri tuon huomioonottamisen takia. Asianajaja ei ollut siitä ensin kauhean innostunut, mutta alkoi sitten innostua siitä ja minusta oli hirveän hyvä, että se otettiin huomioon. Ja lukeehan aikaisemmassa hovioikeuden päätöksessä, jolla aikaisempi avioeroprosessi mitätöitiin ja avioliittomme pidettiin voimassa katolisessa maassa: ”herra on elatusvelvollinen vaimoaan ja lapsiaan kohtaan.” Asianajajani painotti, että vaimon elatusapua voisi vaatia vain tämän avioeroprosessin ajaksi. 

Herran palkasta huomautin, että oletin sen paljon isommaksi. Asianajajani oli harmistunut, ettei herra ollut toimittanut verotustietojaan. Totesin siihen, että herralla on siis jotain salattavaa. Minusta tuntuu, että vaimon elatusapu oli ihan hyvä juttu sovittelutilaisuudessa oikeustalolla. Herralle voi tulla tarve kiirehtiä koko avioeroprosessia 

Sovitteluehdotuksessa luki esimerkiksi, että molemmat pitävät autonsa, tärkeä pointti?! Huomautin siihen asianajajalle, että herra kyllä ajaa autoa, joka on hänen sisarensa nimissä. Että emme oikein ole tasavertaisessa asemassa. 

Yritin tuoda esille myös, kenen nimissä todellisuudessa on se talo, jota herra takasi sisarellensa silloin kun vielä asuimme saman katon alla, vähän ennen ensimmäistä asumuserosovittelua. Minusta asianajajani ei kiinnittänyt taloasiaan mitään erityistä huomiota. Hän puolestaan painotti, että minulla on todellakin oikeus kompensoivaan osuuteen, joka on aika huomattava summa. Hän jopa kirjoitti sen paperille. En ruvennut täsmentämään, että olin aikonut vaatia kaksinkertaista summaa! Keskustelimme jonkin verran eläkekertymien puuttumisesta kuitenkin, joten ehkä vaadittavaa summaa voidaan hivuttaa vielä ylöspäin. 

Toin esille, että olemme todellisesti asuneet jo pitkään erillään. – Niin, paperissa luki myös, ettei meillä ole yhteisiä velkoja, mikä on erittäin tärkeää. Se on nyt selvä asia! 

Asianajajani kyseli, minkälainen käsitys lapsillamme on vanhemmistaan. Syyllistyin ja vastasin, että uskoisin lapsillamme olevan sekä hyvä että huono kuva vanhemmistaan. En tiedä, tarkoittiko hän sitä, ovatko vanhemmat mollanneet toinen toistaan lapsilleen. Aloin vähän itkeäkin hänen kabinetissaan. Sanoin, että lapset ovat kärsineet työttömyydestäni. 

Ja vielä hän sanoi, ettei minua syytetä siitä, että lähdin Suomeen. Hän korosti onnistumistamme siinä, että lapset ovat voineet säännöllisesti tavata isäänsä. Onhan tapauksia, joissa lapset eivät näe ollenkaan toista vanhempaansa. 

Sitten kävelimme oikeustalolle, joka oli aivan karmea arkkitehtoninen luomus! En ole vielä semmoista ennen nähnyt, rakennus oli aivan hirveä vanhojen historiallisten rakennusten vieressä. Mielessäni oli erään ystävättäreni tunnelma jossain oikeustalossa. Se paikka, missä hänen lastensa isä odotti tilaisuuden alkua, oikein hohkasi kylmyyttä.  

Siinä kävellessämme puhuin Annalle, että mistähän se herra nyt ilmestyy. Arvaas, mitä muuta siellä ilmestyi? Rosa ja Oscar! – Isä tarvitsi henkivartijat. Anna oli ihan kalpea ja sanoi, että nyt nuo lapset pitää saada täältä heti pois. Hän meni esittäytymään herralle ja sanomaan Rosalle, että jospa mentäisiin tutustumaan lähellä olevaan historialliseen rakennukseen. Rosa vastasi, etteivät he oikein voi, jos heitä kuullaan. Herra oli paennut lehden taakse, niin kauas kuin se oli mahdollista siinä pienessä tilassa. Oscar oli kovasti henkivartijana isänsä kyljessä. Me menimme heidän taakseen, odotustila kun oli tosi pieni. 

Rosan ja Oscarin paikalle tuomisella herra yritti provosoida, jotta hän olisi voinut sanoa: ”Katsokaa nyt, kuinka hullu tuo akka on!” – Kiitos Annan, en provosoitunut! Ja kiitos kalpeanaamaiselle Annalle, jolle sanoin, että minua alkaa naurattaa. 

Herra lähti vähän kauemmaksi ja totesi, ettei tämä nyt mennytkään niin kuin hän oletti. Itse audienssi oli erittäin lyhyt. Ensin meni herra, joka oli tilaisuuden kutsuja. Sitten minä-rouva, jonka jälkeen herra ja rouva asianajajineen allekirjoittivat sovittelupaperin. Anna oli mukana. Se oli aivan loistavaa! 

Kun asianajajani tuli paikalle, hyökkäsin sanomaan hänelle, että nyt se isä on tuonut lapset paikalle. Hän sanoi minun ymmärtääkseni, etteihän heitä ole pakolla tuotu. Seuraavana päivänä kun olimme lasten kanssa syömässä, Oscar sanoi närkästyneesti: Kyllä se sinun asianajajasi oli kummallinen, kun hän sanoi, että heidät on tänne pakolla tuotu. Ajattelen, että tuo on isän sana, vaikka Oscar olisi voinut sen kuulla. 

Ja sitten se ravintolailta lasten kanssa, lasteni kohtaaminen. Näin Rosan surullisuuden ja tajusin, että heidän isänsä oli kertonut kaikki, mitä sovittelussa tuli esille. Oli helpotus, että he näyttivät jokseenkin vapautuneilta ja lähtivät ravintolasta aika hyvillä mielin. 

Koin itseni ulkopuoliseksi Espanjassa, vaikka olin siellä asunut monta vuotta. Oloni oli kuin turistilla. Odotin vain miten lapset ovat kaikkeen reagoineet, vastauksia mielessäni pyöriviin kysymyksiin. En ollut ollenkaan vapautunut. Olin odottanut kutsua isän asunnolle, mutta sitä ei tullut. Olisin halunnut nähdä, miten lapset asuvat isänsä luona. 

Rentoutuminen 

Kolmantena päivänä lähdimme kukkuloille. Olin ollut koko päivän vähän toistaitoinen. Ostimme matkamuistoja ja minä kiukuttelin Annalle. Päivä oli todella lämmin. Paljain jaloin ylöspäin kavutessamme me vain puhuimme ja puhuimme. Se, että Anna kertoi minulle omista asioistaan syvällisesti, oli erittäin merkittävää. Opin tuntemaan Annaa paremmin. Tämä merkitsi minulle paljon! Minun mielestäni kukkuloilla oli tosi mahtavaa.  

Kukkulat vapauttivat minut. Rentoutti ja lämmitti. Kukkuloilla olin LOMALLA!! Päivä oli todella hyvä. Päivä irrotti minut tuskasta. Ahdistukseni menetti teränsä. Espanjan-matkasta jäi näin hyvä muisto mieleeni. Koen, että tuo kolmas päivä oli Annan päivä. Retkipäivä teki tosi hyvää ja sain vähän kelattua, täytettyä tyhjyyttäni. Reissussa oli hyvää se, että emme vain käyneet oikeustalolla ja takaisin Suomeen, vaan että olimme Espanjassa pari päivää, joista viimeinen oli kunnon irtautumispäivä! 

Koin Annan kuuntelijana ja keskustelukumppanina. Koen, ettei Anna ollut kannustaja, vaan tilanteessa eteenpäin kannattaja.  Annan läsnäolo oli erittäin tärkeää! Se kannatteli ja antoi voimavaroja. Minun ei tarvinnut olla yksin! Tukihenkilön ei tarvitse sanoa eikä puhua mitään. Riittää, kun on vain vieressä. Sain kokea itseni arvokkaaksi kun Anna antaa aikaansa minulle. En mennyt mukaan niin sanottuun tunnekaappaukseen, kun en ollut yksin. Annan läsnäolo helpotti. Koin koko tilanteen, asianajajan tapaamisen, oikeusprosessin tuomareineen vaikeana. Annan läsnäolo toi minulle tilanteissa toimintakyvyn. 

Minulla on yhä kova huoli lapsistani ja siitä, miten he kaiken tämän kokevat. Miten oireilevat tulevaisuudessa. Kun Rosa täytti 18 vuotta, hän muutti Espanjaan isänsä luokse. En tiedä miten hän siellä viihtyy, kun ensihuuma on ohi ja arki alkaa. Rosa joutuu aika paljon hoitamaan pienempiä sisaruksiaan isänsä uudesta liitosta. Toivottavasti hänellä on tarpeeksi järkeä niellä ylpeytensä ja tulla takaisin Suomeen jatkamaan kesken jäänyttä koulunkäyntiään. 

Annan kertomus matkasta 

Lupauduttuani Kaijan tueksi Espanjaan aloitti Kaija matkamme järjestelyt. Olimme yhteydessä puhelimitse ja sähköpostilla. Minua ilahdutti aina Kaijan aktiivisuus. Minulla kun ei perheeni puolesta ollut aikaa paneutua etukäteissuunnitteluun, joten jätin sen ilomielin Kaijalle. Organisointi ei ole muutoinkaan minun vahvimpia puoliani. Lähtöpäivän lähestyessä hitaasti mutta varmasti minua välillä pelotti, miten osaan Kaijaa parhaiten tukea. Hain rooliani. Olenko tukija? Ystävä? Kuuntelija? Mutta sitten mietin, että aika näyttää miten tässä edetään. Tiesin, että voin luottaa itseeni kuuntelijana.  

Minua pelotti etukäteen, miten itse jaksan, jos Kaijalle käy jotain. Hän ei jaksa tai menee lukkoon. Miten osaan toimia? Vieraassa maassa ja vieraalla kielellä… Mietin myös omaa taloudellista tilannettani. Lähdin matkaan siis omalla kustannuksellani ja olin juuri aloittanut työt äitiysloman jälkeen, joten rahaa ei liiemmin ollut käytössä. 

Kaijan kanssa oli helppo matkustaa. Hän tiesi aina, minne mennä ja mihin aikaan. Minun ei tarvinnut huolehtia niistä ollenkaan. Minusta tuntui, että se auttoi myös Kaijaa pitämään ajatuksensa kasassa, kun hänellä oli konkreettista tekemistä. Minä keskityin Espanjan nähtävyyksiin ja Kaijan huomion kiinnittämiseen niihin myös. Olin mukana turistina. Annoin Kaijan näyttää minulle maata, jossa hän on asunut vuosia. Rooli oli selkeä. 

Kaija on meistä se harkitsevampi osapuoli. Minä olen enemmän ex-tempore toimija. Enkä myöskään aina harkitse asioita etukäteen, kun taas Kaija harkitsee ja miettii ensin, tekee vasta sitten. Näistä eroista huolimatta yhteistyömme sujui saumattomasti. Matkalla toki meille tuli väsyneenä sanomista puolin ja toisin, mutta se oli tosi pientä ja keskustelimme asiat aina halki. Matka oli Kaijalle kuitenkin niin rankka tunnematka, että ihmettelen konfliktien vähyyttä. Kaksi ensimmäistä päivää meni pitkälle Kaijaa tukiessa ja kannatellessa. Toki samalla leikimme turistia ja pidimme hauskaa. Mutta ahdistus oli mukana koko ajan. 

Asianajajan luona käydystä keskustelusta en ymmärtänyt mitään, kun espanjan kieltä en osannut, mutta tutkailin Kaijan ja asianajajan elekieltä ja tunnelmaa. Istunnon jälkeen lähdimme syömään kiinalaiseen ravintolaan ja kiertelimme kassiemme kanssa lähikortteleita ja odotimme oikeudenkäynnin alkua. Pikkuhiljaa lähdimme etsimään oikeustaloa ja sen luokse ehdittyämme tyrmistyimme täysin molemmat! Mitään niin kamalaa rakennusta emme olleet kumpikaan kuunaan nähneet! Ja vielä sellaisessa historiallisessa ympäristössä. 

Oikean käytävän löydettyämme huomasin, että vastapuoli oli tuonut lapset paikalle. Järkytyin aivan totaalisesti! Mieleeni tuli heti omat kokemukseni siitä, miten minun lapseni isä on käyttänyt lasta manipulaationsa välikappaleena. Se sai minut hetkeksi täysin kalpeaksi. Raivon tunne nousi pintaan. Sain itseni kuitenkin pian kasaan, ja menin Kaijan ex-miehen luokse esittäytymään. Kerroin nimeni ja sanoin olevani Kaijan ystävä. Suomeksi sitten puhuin lapsille, josko he lähtisivät näyttämään minulle ”kaupunkia”. Yritin saada lapset siis pois siitä tilanteesta. Mutta lasten isä ei päästänyt lapsia minun kanssani pois. Tyydyimme siis tilanteeseen. Mutta aloin kuitenkin jutella niitä näitä lasten kanssa. Keskityin vain heihin. Heidän ei mielestäni olisi kuulunut olla siellä! 

Istunnon päätyttyä sovimme, että lähdemme lasten kanssa kaupungille illemmalla. Lähdimme Kaijan kanssa etsimään yöpaikkaa ja löysimmekin kivan hotellin. Jätimme kassit sinne ja sitten alkoi tutustumiskierros. Tapasimme lapset ja tutustuimme nähtävyyksiin. Keskustelin lasten kanssa pitkät tovit. Rosa kertoi minulle halustaan muuttaa Espanjaan ja jatkaa opiskelua siellä. Hän joutuisi aloittamaan opinnot alemmalla luokalla, koska Espanjassa on erilainen koulujärjestelmä. Toin tätä julki hänelle. Rosa esitteli ylpeänä espanjalaisia tapoja. Kuljin hänen matkassaan kaupoissa ja annoin hänen opastaa ostoksieni teossa. Oscar viihtyi enemmän äitinsä kanssa. 

Tyypilliseen espanjalaiseen tapaan menimme syömään illallista ravintolaan ja saimmekin siellä aikaa kulumaan monta tuntia. Samalla lapsetkin opastivat minua innokkaana espanjalaisen keittiön saloihin. Hauskuutta riitti, kun en suostunut tilaamaan raakaa jauhelihapihviä. Mutta joku raja se sentään pitää olla! Keskustelimme kolmen ruokalajin äärellä elämästä. Kerroin Kaijan pyynnöstä Rosalle ajasta, jolloin asuin kadulla. Halusimme osoittaa Rosalle, että helpompiakin tapoja varttua aikuiseksi on. Ei tarvitse aina mennä sen rankimman kautta. Halusin auttaa Kaijaa joka tilanteessa mahdollisimman paljon. Kun Kaija jaksaa, voivat lapsetkin paljon paremmin! 

Kolmantena päivänä, kun ensin olimme riidelleet matkamuistoista, kapusimme kukkuloille. Saimme asiat taas kohdalleen ja mallilleen. Kumpikin meistä kuitenkin tietää, että elämässä ahdistus purkautuu välillä. Ja toki siihen, kuka sillä hetkellä on siinä lähellä. Minulle se oli luottamuksen osoitus, että Kaija uskalsi tuoda pahan olonsa julki. Tämä päivä oli kaikin puolin matkan kohokohta! Minä sain tänä päivänä paljon itselleni! Ja oli mahtava huomata, että Kaija vapautui ahdistuksestaan. Koin, että olin onnistunut. Tuo tunne oli juuri se, miksi jaksan jatkaa tukihenkilönä. Se sanaton kiitos siitä, että huomaa tosiaankin olleensa avuksi ja pystyneensä auttamaan. 

Olimme molemmat tyhjiä sen retken jälkeen. Olimme kumpikin saaneet jotain, ja antaneet toisillemme paljon. Kokemus oli kuin olisi vedetty asiat yhteen ja sulatettu ne. Siitä oli helppo jatkaa eteenpäin. Siellä opin huomaamaan sen, miten iso merkitys toisen läsnäololla loppujen lopuksi onkaan! 

Kaija ei silloin vielä kamalasti keskustellut tapahtumista. Kuitenkin Kaija toi julki useampaankin otteeseen, miten tärkeäksi hän koki mukana olemiseni. Olin Kaijalle sokkeli, tukipilari, josta hän voi ponnistaa eteenpäin ja luottaa siihen, että kannattelen häntäkin. Estin mukanaolollani Kaijaa vajoamasta. 

Illalla myöhään lähdimme kohti lentokenttää. Olimme sopineet jo etukäteen, että nukumme siellä penkeillä, niin ei tarvitse hotellista lähteä taksilla kukonlaulun aikaan kohti kotimaata. Päästyämme lentokentälle totesimme, että voihan nenä. Siellä ei ole kuin metallipenkkejä, missä voi nukkua. No, siihen sitten vain pitkäkseen. Muistelin ääneen Englannista paluumatkaani, kun myöhästyin koneesta ja jouduin odottamaan aamuun seuraavaa lentoa. Olin myös päättänyt nukkua penkillä, mutta minut häädettiin pois lentokentältä. Kuulema siellä ei saa yöpyä. Samaa pelkäsin tapahtuvan nytkin. Samalla hetkellä kun tästä keskustelimme, näin että poliisit kävelivät meitä kohden. Valmistauduin henkisesti keräämään kassit ja etsimään hotellia, mutta pienen sananvaihdon jälkeen, kun Kaija sen sitten minulle suomensi, kävi ilmi, että poliisit tarjosivat meille mahdollisuutta juoda kahvia heidän taukotilassaan. Nauroimme molemmat! Uusi yritys unen päästä kiinni, ja saman tien luoksemme tulivat lentokentän vartijat. Taas ummikkona tuskailin, et mitä nyt? Ja suomennoksen jälkeen en voinut kuin ihmetellä espanjalaista ystävällisyyttä. Vartijat kehottivat meitä menemään ylimpään kerrokseen nukkumaan, koska siellä on kokolattiamatto! Olikin jo välillä tuntunut kylmältä siinä metallipenkillä! 

Minun roolini suhteessa Kaijaan oli keskustelukumppani, yhdessä toimija, kuuntelija ja kannustaja. Kaijan sanoja lainatakseni kannattelin Kaijaa oikeudenkäynnin ajan. Olin hänen tukipilarinsa, josta hän pystyi ponnistamaan ja johon luottamaan niin, että hän selvisi oikeudenkäynnistään. 

Kaija & Anna

Loppukesästä, kun olin 16-vuotias, riitelin vanhempieni kanssa sen viimeisen kerran. Heitin pakatun kapsäkin olalleni ja pakenin kotoani Helsinkiin. Sille tielle jäin. Asuin aikani kadulla, mutta kohta kylmyys pakotti hakemaan toisenlaisia ratkaisuja henkeni pitimiksi. Sain töitä ja löysin asunnon. Tutustuin itseäni hieman iäkkäämpään mieheen, joka oli kotoisin Intiasta. Ihastuimme, rakastuimme ja muutimme yhteen. Kumppanini alkoi käyttää henkistä väkivaltaa niin hienovaraisesti, etten sitä aluksi ollenkaan edes tajunnut. Hän kontrolloi menojani, valitsi ystäväni, joiden kanssa sain olla tekemisissä jne. Ollessani 19, menimme naimisiin ja saimme lapsen vuosi sen jälkeen. Raskaaksi tuloni jälkeen parisuhteemme muuttui radikaalisti. Minun silmäni avautuivat ja mieheni käytös muuttui oleellisesti. Henkinen ja fyysinen väkivalta alkoi todenteolla. Henkinen alistaminen oli jatkuvaa hokemista, ettei minusta ole mihinkään, enkä minä osaa mitään. Olen täysi nolla. Fyysinen väkivalta ryöstäytyi käsistä. Hän pahoinpiteli minua toistuvasti. Erään pahoinpitelykerran jälkeen minulla alkoi lieviä tajuttomuuskohtauksia, jotka sitten vuosien tutkimusten jälkeen todettiin päähän kohdistuneen iskun aiheuttamaksi epilepsiaksi. Kerran kaiken tämän ja toisen raskauden aiheuttaman komplikaation johdosta henkeni lähtö oli hiuskarvan varassa. 

Mieheni alkoi uhkailla minua. ”Jos lähden, otan lapsen ja vien sen Intiaan kasvatettavaksi”. Synnytyksen jälkeen uhkailut vain jatkuivat ja muuttivat muotoaan. Hän uhkaili lapsen kaappaamisella jatkuvasti. Hän halusi viedä lapsen Intiaan, ettei siitä tulisi samanlaista suomalaista huoraa kuin äidistä. Lapsen sairauden mieheni laittoi minun syykseni. Olin tehnyt kaikki asiat väärin, ja hänen mukaansa tällä väärällä toiminnallani olen yrittänyt tappaa lapsemme. Aika oli äärimäisen rankkaa, enkä minä tiennyt, mistä saisin apua tai mitä ylipäänsä voisin tehdä. 

Tuolloin kuulin vasta perustetusta yhdistyksestä, Kaapatut Lapset ry ja otin yhteyttä yhdistyksen perustajajäseneen. Kun pikkuhiljaa aloin kertoa arjestani, hän ymmärsi täysin mistä puhuin. Tuntui, että puhuimme samaa kieltä. 

Pelko lapsensa menettämisestä, alistaminen, väkivalta… Kaikki oli tuttua hänelle. Tajusin, etten tosiaankaan ole yksin tällaisen ongelman kanssa tässä maailmassa. Olo helpottui hirveästi. Sain häneltä myös konkreettisia neuvoja, miten toimia ja mistä löydän itselleni asianajajan. Toimin saatujen ohjeiden mukaan ja aloin valmistella avioeroa ja uutta elämää sen jälkeen pikkuhiljaa. Prosessi oli pitkä ja raskas. 

Kun vihdoin koitti tilaisuus, että mieheni jätti minut puoleksi tunniksi lapsen kanssa kaksistaan kotiin, tilasin heti taksin ja pakenin. Ehdin ottaa mukaani vain vaihtovaatteet lapselle ja rattaat. Kaikki muu jäi. Asuin pari kuukautta turvakodissa ja järjestin itselleni asunnon ja opiskelupaikan. Lapsikin alkoi toipua sairaudestaan pikkuhiljaa ja tuntui, että elämämme voisi todellakin asettua aloilleen. Mutta sitten alkoivat perheeni ja läheisteni uhkailut. Ex-mieheni uhkaili vanhempiani ja sisaruksia. Hän lateli tappouhkauksia ja kävi riehumassa vanhempieni talolla. Vanhempani pelkäsivät minunkin henkeni puolesta, kun ex-mieheni uhkaili heille myös, kuinka hän tappaa minut heti kun saa tietoonsa, missä olen. Vanhempani joutuivat järjestämään nuoremmille sisaruksilleni kuljetukset kouluun ja koulusta hoitoon, koska eivät uskaltaneet uhkailujen vuoksi päästää ketään liikkumaan yksin. Koko perheeni eli siis pelon vallassa. 

Asunnon saatuani muutin tietoni salaisiksi. Mutta saihan hän osoitteeni selville ja eräänä aamuna minua oltiin vastassa, kun lähdin lasta viemään päiväkotiin. Marssin siitä sitten poliisiasemalle ja sain lähestymiskiellon vuodeksi. Samaan aikaan kävimme koko ajan huoltokiistaa lapsestamme. Minä sain loppujen lopuksi yksinhuollon ja isä tapaamisoikeuden. Se rauhoitti isää jonkin verran. Uhkailut eivät kuitenkaan laantuneet. 

Isä haki lastaan miten sattuu ja palautti, jos muisti. Minä en voinut enkä uskaltanut sanoa mitään, koska hän aina sanoi, että vie lapsen, jos rupean ryppyilemään. Lasta hakiessaan isä haukkui minua pihallamme, uhkaili henkeäni, kerran yritti ajaa ylitseni, kun tyttäremme istui etupenkillä. Joka kerta kun isä haki tai toi lastaan, minun oli järjestettävä itselleni turvahenkilö mukaani. Se oli ainoa konsti ”selvitä vähemmillä vaurioilla”. Kun sain kaksi lasta sitten myöhemmin lisää, jouduin heidät joko lukitsemaan asuntooni sisään tai toimittamaan naapuriini, että uskallan ottaa vanhimman lapsen turvallisesti vastaan. Ettei minun tarvitse heidänkin puolestaan pelätä, ja ettei heidänkään tarvitse nähdä ja kuulla väkivaltaa. Kertaakaan isä ei omalle tyttärelleen tehnyt mitään tai sanonut rumasti. Mutta minua ja sukuani hän haukkui lapsellemme jatkuvasti. 

Tukihenkilöä tarvitsin kaikista eniten silloin, kun olin pitkittyneestä kiistastani niin väsynyt, ettei energiani meinannut riittää enää lapsen hoitoon. Tarvitsin tukea, jotta jaksan selvitä eteenpäin ja näin lapsellani olisi parempi olla, kun itse voin hyvin. Lapset kuitenkin vaistoavat vanhempiensa väsymyksen ja reagoivat siihen kukin tavallaan. 

Koko tämän ajan ammensin voimia Kaapatut Lapset ry:n jäseniltä. Sain apua ja vertaistukea niin paljon kuin tarvitsin. Se auttoi kantamaan eteenpäin. Toki yritin käydä perheneuvolassa, mutta siellä he eivät tuntuneet ymmärtävän, mikä on lapsikaappaus ja kaappausuhka. En vain enää sitten jaksanut kuunnella sitä, että aina sanottiin, että eihän lapsen isä voi lasta kaapata, kun minulla on yksinhuolto ja lapsen passi on minulla. Yritä siinä sitten selittää, että avioliittomme aikana olen vierestä seurannut, kuinka ihmisiä on salakuljetettu Tanskasta Ruotsiin ja Haaparannan kautta Suomeen. Yksikin asui meillä puoli vuotta. Hänellä ei siis ollut mitään oleskelulupaa eikä oikeutta olla Suomessa. Kun olin myös löytänyt väärennettyjä passeja ex-mieheni kätköistä ja olin toimittanut niistä kopiot asianajajalleni. Eli kyllä lapsen kaappaaminen Suomesta on helppoa. Ja se onnistuu, mikäli sen haluaa onnistuvan. 

Jossain vaiheessa aloin selvitä omilla jaloillani ja koin, että minullakin on annettavaa toisille ihmisille. Liityin yhdistyksen hallitukseen. Toimin vuosia myös varapuheenjohtajana ja taas hallituksen jäsenenä. Tutustuin äitiin, jonka lapset oli vuosia sitten kaapattu, eikä hän saanut heihin mitään yhteyttä. Viimeisenkin oljenkorren kääntämisen jälkeen hänelle tuli taas tuomio: Suomen valtio ei voi auttaa millään tavalla. Tämä äiti ei kestänyt sitä, ja seuraavassa hallituksen kokouksessa pidimme hiljaisen hetken äidin poismenon johdosta. Silloin minulle tuli tunne, että minun on tehtävä jotain, ettei näin pääsisi enää käymään! Minulla on tietotaitoa auttaa. Minulla on kokemusta. Jos sitä jaan, ehkä jonkun kaappauksen saisin estettyä ja hengen säästettyä! Toimin siis vertaistukihenkilönä ja aktiivijäsenenä. Osallistuin projekteihin, mm. kirjaprojektiin vuonna 2005, ja siellä Kaijan tilanne tuli tietooni. Hetken harkinnan jälkeen ehdotin Kaijalle, että voisin lähteä Kaijan tukijaksi oikeudenkäyntiin Espanjaan. Painavimpina motiiveina pidän halua auttaa ja sitä kautta oppia uusia asioita, mutta myös vaikuttamisen mahdollisuutta. 

Anna 

Vuonna 2011 suomalainen, Suomessa syntynyt suomea äidinkielenään puhuva suomalaisen äidin ja kanadalaisen isän tytär, joka oli asunut valtaosan pienestä iästään Suomessa, katsottiin Haagin sopimuksen perusteella kuuluvan asumaan Kanadaan. Perusteluina olivat muun muassa isän uran tarpeet ja Kanadasta kolme vuotta ennen lapsen hankkimista ostettu omaisuus.

Vanhemmat olivat kuitenkin tehneet lapsen syntymävuonna Helsingin sosiaaliviraston lakimiehen kanssa tuomioistuimen vahvistaman sopimuksen lapsen asumisesta äidin luona, mutta tämän ei katsottu asiassa merkitsevän.

Vuonna 2015 yhtään tapaamista ei ollut saatu järjestettyä äidille ja tyttärelle neljään vuoteen, vaikka asianhoidon osallisina ovat olleet vanhempien suomalaiset asianajajat, kanadalaiset asianajajat, Suomen ja Kanadan lastensuojelut, Kanadan poliisi ja kanadalainen korkein oikeus.

Äiti on matkan varrella suostunut vapaaehtoisesti kunnallisiin ja yksityisiin valvottuihin tapaamisiin – ilman syytä ja ilman oikeuden määräystä. Tällöin vanhemmat olivat vielä naimisissa, jolloin oikeus lapsen luonapitoon olisi pitänyt olla jo automaattisesti.

Suomen lastensuojelu on vuosien varrella tehnyt yhteensä kolme virallista lastensuojeluilmoitusta ja yhden rikosilmoituksen Kanadaan – tuloksetta. Lastensuojeluviranomaiset ilmaisivat huolensa isän harjoittamasta vieraannuttamisesta jo vuonna 2011, pian sen jälkeen, kun tytär oli siirtynyt oikeuden päätöksen perusteella asumaan isän luokse Kanadaan. Ilmoitusten aiheena oli huoli lapsen tilanteesta, olosuhteista sekä lapsen tarve pitää yhteyttä Suomeen jääneeseen vanhempaansa.

Kun mikään näistä ei tuottanut tulosta, oli äidillä edessään viimeinen oljenkorsi eli Haagin kansainvälisen sopimuksen käyttäminen tapaamisoikeuden esteiden poistamiseksi, mistä hän jätti hakemuksen vuonna 2015.

Nyt, yli neljä vuotta myöhemmin asian käsittely on kesken, eikä äiti ole saanut tavata lastaan yrityksistä huolimatta. Yhteensä on siis kulunut yli kahdeksan vuotta siitä, kun äiti ja tytär ovat viimeksi tavanneet. Näiden vuosien aikana he ovat pitäneet yhteyttä Skypen välityksellä. Puhelut Skypessä toteutuvat epäsäännöllisesti, eikä peruuntuneiden puheluiden tilalle saada järjestettyä uusia.

Vuonna 2019 äiti sai kesällä tiedon, että tyttären tapaaminen voisi vihdoin järjestyä Kanadassa. Tyttären isä oli antanut alustavan suostumuksen tapaamisen järjestämiselle.

Äiti matkustaisi kaapattujen lasten tukirahaston avustamana tavatakseen tyttärensä kahdeksan vuoden tauon jälkeen. Tapaamispäivä oli sovittuna.

Oikeuden päätöksen mukaisesti tapaamista tulisi valvomaan isän valitsema sosiaalityöntekijä, jonka luona kahden tunnin tapaamisen hinnaksi tulisi 180 €.

Vain päiviä ennen tapaamispäivää tapaamisjärjestelyihin alkoi tulla muutoksia muun muassa tapaamisessa läsnä olevien henkilöiden ja ajankohdan suhteen. Muutosten myötä tapaaminen ei ollut enää mahdollinen.

Äiti oli odottamassa Euroopassa vaihtolentoaan Kanadaan, kun ilmeni, ettei tapaaminen tulisikaan toteutumaan. Näennäisesti esteitä tapaamiselle ei ollut, mutta käytännössä tapaamisen toteutuminen kävi mahdottomaksi. Jälkeenpäin ilmeni, ettei tytär edes ollut tietoinen, että äiti oli tulossa tapaamaan häntä. Äiti joutui korvaamaan tapaamiseen varatulle sosiaalityöntekijälle sovitut kulut. Hänelle jäivät maksettavaksi myös lentoliput Kanadaan ja takaisin, joita hän ei päässyt kokonaisuudessaan käyttämään.

Äiti odottaa yhä, neljä ja puoli vuotta hakemuksen jättämisen jälkeen, Haagin prosessin edistymistä ja mahdollisuutta tavata vihdoin tyttärensä kasvotusten.

Välittömästi poikamme synnyttyä mies muuttui radikaalisti. Paljon myöhemmin taaksepäin pohtien oli muutoksesta selviä merkkejä luettavissa jo aikaisemminkin. Niitä en vain osannut silloin vielä huomata. Sen syvemmälle suhdekoukeroihin menemättä, tiivistän tarinan taistelumme pääkohtiin. Minulla oli tuska siitä minkälaisessa ympäristössä lapseni kasvaa, minkälaista arkea hän elää ja ettei hän opi pitämään normaalina sellaisia asioita jotka eivät tasapainoiseen elämään kuulu. Olin ollut yhteydessä asianajajaan ja pyytänyt paperit joissa todetaan pojan asuvan minun kanssani ja että muutan pojan kanssa Suomeen. Kävimme asianajotoimistossa miehen kanssa allekirjoittamassa nämä paperit. Kaksoiskansalaisuuteni ansiosta kahden maan välillä asuminen, opiskelu ja työskentely on aina ollut helppoa.

Matkalaukut olivat pakattuina odottaneet eteisessä jo useamman viikon kun sain oikeustalolta postia ja minulla oli lailliset dokumentit lähtöä varten. Lensimme vielä samana yönä toiseen kaupunkiin josta sain seuraavan lennon aamuksi Helsinkiin.

Syyskuu 2007

Suomessa majoituimme äitini luokse. Puhelinsoitot mieheltä alkoivat heti ja ne kestivät useita tunteja. Kysymyksiä milloin palaan takaisin ja miten hän ikävöi minua. Ei yhtään kysymystä koskien poikaa koskaan. 2kk kului ja sain elämämme pyörimään. Aloitin opinnot lauantaisin jolloin äitini auttoi lastenhoidossa, vein poikaa muskariin ja löysimme asunnon. Innolla sisustin pojalle huonetta ja minun oli helppo hengittää pitkästä aikaa.

Miehen puhelut jatkuivat, mutten vastannut kuin sunnuntaisin enää niihin. Sitten mies ilmoitti, että tekee mitä vain kunhan palaamme yhteen, hän halusi muuttaa Suomeen luoksemme. Sanoin, että tietysti voi muuttaa Suomeen ja sovitaan tapaamiset pojan kanssa mutta yhteen en enää muuta hänen kanssaan. Hän löi luurin kiinni ja puheluita ei enää kuulunut.

Joulukuu 2007

Tuli kirje asianajotoimistosta. Ihmetellen avasin kuoren ja luin kirjeen. Kirjaimellisesti tipahdin polvilleni lattialle. Pojan välitöntä palauttamista vaadittiin vedoten Haagin lapsikaappaussopimukseen. En ymmärtänyt ollenkaan mistä kirjeessä oli kyse ja kiireellä aloin etsiä asianajajaa itselleni Suomesta. Kirjoitimme vastineen johon liitettiin miehen allekirjoittamat paperit mukaan muutostamme ja asianajajani arveli tämän olleen vain jonkinlaista kiusaa. Vastineita läheteltiinkin sitten useampia ja kirjeenvaihdossa ilmeni järkyttäviä asioita. Allekirjoittamamme paperit eivät olleet enää lailliset tai koskaan olleetkaan. Mies oli soittanut oikeustalolle ja perunut allekirjoituksensa. Sihteeri oli kuitenkin unohtanut välittää tiedon eteenpäin tälle kyseiselle tuomarille joka paperit leimasi. Minä vastaanotin ne ja muutin pois maasta. Mies oli lähtömme jälkeen ollut yhteydessä oikeustalolle ja vaatinut sopimuksen kumoamista sekä poikaa lentokieltoon. Marraskuussa 2007 päätös oli tehty ilmoittamatta minulle siitä koskaan mitään.

Maaliskuu 2008

Helsingin Hovioikeus päätti pojan palautuksesta koska toisessa maassa odotti huoltajuusoikeudenkäynti. Valitusoikeutta Korkeimpaan oikeuteen haettiin heti päätöksen tultua. Tilanne muuttui erittäin kaoottiseksi tässä kohtaa. Poika yritettiin yhtäkkiä ottaa huostaan varotoimenpiteenä, etten karkaa hänen kanssaan.

Kaupungin auto jossa oli lasten turvaistuin takapenkillä, paloi verkkokalvoilleni kun ikkunasta katsoin heidän poistumistaan. Tuohon istuimeen he olisivat laittaneet minun poikani, tuossa autolla he yrittivät viedä minulta lapseni. Huostaanotolta vältyttiin ja sain 7 vrk aikaa viedä pojan pois Suomesta. Viikoksi sitten piilouduimme koska oli syytä epäillä uutta huostaanotto yritystä. Lensimme takaisin täysin epätietoisina yhtään mistään. Yövyimme hotellissa ja aamulla lähdimme aikaisin oikeustalolle. Esittelin itseni ja kerroin että Haagin sopimuksen nojalla Helsingissä on päätetty pojan palautuksesta ja olemme yöllä saapuneet maahan. Tiedustelin milloin ja missä huoltajuusoikeudenkäynti pidetään. Virkailija pyysi minua odottamaan ja paikalle tuli lisää ihmisiä, tunnelma oli hyvin jännittynyt. Mitään oikeudenkäyntiä ei ollut odottamassa minua. Poika oli kuitenkin lentokiellossa, jotenka Suomeen paluu ei onnistunut siltä istumalta. Kaksi viikkoa epätoivoisena etsin asianajajaa joka huolisi juttuni. Meidät käännytettiin lukuisista toimistoista. Epätoivoisena kuljin pojan kanssa tapaamisesta toiseen. Suomalainen asianajajani auttoi minkä pystyi. Kaikki olivat yllättyneitä uudesta käänteestä, ettei oikeudenkäyntiä ollutkaan. Vihdoin sain asianajajan ja tilanteen selvittely alkoi. Jouduin haastamaan miehen. Oikeuteen oli 12kk jono ja epätoivoni oli suuri. Valitusoikeus korkeimpaan oikeuteen myönnettiin Suomessa ja asianajajani hoiti sitä eteenpäin siellä päässä.

Kesäkuu 2008

Nopeutettu oikeudenkäynti myönnettiin ja minulla oli jatkuvia tapaamisia asianajotoimistossa. Olin vuokrannut omakotitalosta yhden huoneen jossa asuin pojan kanssa. Elin vaikeinta aikaa elämässäni ikinä. Välikuulemisia oikeudessa ja jatkuvaa epätietoisuutta miten asiat etenevät. Poika oli taantunut, lopettanut puhumisen ja oli uudelleen rintaruokittavana, ei leikkinytkään enää. Yritin hymyillä koko ajan ja hassutella pojan kanssa. Näyttelin iloista ja normaalia kuin henkemme olisi riippunut siitä. Illalla kun hän nukahti, otin tyynyn ja sikiöasennossa lattialla itkin siihen. Heijasin siinä itseäni tunteja ennen kuin aina nukahdin. Tuntui jatkuvasti kuin kehoani olisi raastinraudalla raastettu taukoamatta. Hyssytin hätääntyneenä poikaa heti jos hän itki, vaatteet pitivät olla silitetyt ja mikään ei saanut antaa kuvaa etten huolehtisi lapsestani hyvin. Pakonomaisesti huolehdin että kaikki näyttää normaalilta ja elimme vain oikeudenkäynnistä toiseen.

Korkein oikeus Suomessa päätti ettei suostu huomioimaan mitään uutta tietoa, mitä on Hovioikeuden käsittelyn jälkeen tullut. Kuin nyrkinisku kasvoihin. Miten he voivat jättää huomioimatta, että hovioikeuteen on valehdeltu odottavasta oikeidenkäynnistä ja että olemme jumissa täällä? Tieto lopullisesta oikeudenkäynnistä tuli heinäkuun alkuun. Äitini ja ystäväni lensivät paikalle.

Heinäkuu 2008

Koko päivä kului oikeustalolla. Lopputuloksena se, että sain välittömästi kuukauden lomaoikeuden Suomeen pojan kanssa jotta pääsen hiukan lataamaan akkuja. Sen jälkeen 6kk takaisin maassa jotta mies voi tutustua poikaan ja luoda suhteen tämän kanssa. Poika kun ei psykologisissa testeissä tunnistanut miestä ollenkaan. Tämän 6kk jälkeen mies tulisi Suomeen 6kk ajaksi. Siitä eteenpäin sitten kerran 12kk aikana toisin vuosittain pojan maahan 3 viikon ajaksi ja vastavuoroisesti mies tulisi kerran vuodessa 3 viikon ajaksi Suomeen.

Yhteishuoltajuus mutta poika asuu kanssani Suomessa. Oikeustalon pihalla soittelin jo lentoyhtiöihin.

Elokuu 2008

Suomessa. Poika alkoi puhua ja palasi ennalleen, voi sitä onnea!

Syyskuu 2008

Vaikea paluu. Miehen oli pitänyt järjestää minulle ja pojalle asunto 6kk ajaksi jonka vietämme maassa. Yritin ennen lentoa tavoitella häntä asiasta tuloksetta. Yövyimme ystävien luona 2 viikkoa kunnes asianajajani sai hänet kiinni ja pääsimme omaan asuntoon. Puolenvuoden ”tuomio” ei alkanut hyvin, paluu oli muutenkin äärimmäisen raskas henkisesti minulle. Asunto oli tyhjä, luvattuja huonekaluja ja muita tarvikkeita ei ollut. Ensimmäisenä yönä kokosin pinon vaatteistamme jonka päälle nukutin pojan. Kannettava tietokoneeni antoi onneksi meille valoa illalla hiukan. Seuraavana päivänä asianajajani toi minulle omien lastensa vanhan matkasängyn, potan ja muita lastentarvikkeita. Viikon päästä tästä mies toimitti sovitut huonekalut ja keittiötarvikkeet vihdoinkin. Mies tapasi poikaa tiistaisin tunnin, torstaisin tunnin ja joka toisen viikonlopun. Elämä oli kuin istuisi vuoronumero kädessä puolivuotta odottaen. Koin eläväni vankeustuomiota eristyksissä askeettisessa omakotitalossa.

Helmikuu 2009

Paluu Suomeen lopullisesti. Mies ei koskaan tullut 6kk Suomeen. Lähetin pojasta kuvia sähköpostin välityksellä ja kerroin hänen kuulumisiaan muutaman kuukauden verran. Mies ei vastannut ja lopetin yhteydenpidon. Kolmen viikon jaksolle vuosittain en ole lähtenyt pojan kanssa koska mies ei pitänyt omaa osaansa oikeuden päätöksestä ja tullut Suomeen. Tiesin hänen tehneen kiusaa vain minulle koko oikeusprosessien ajan ainoastaan.

Kesäkuu 2015

Miehestä ei koskaan kuulunut mitään Suomeen tulomme jälkeen. Poika ei muista tapahtumista onneksi mitään. Vintissä on melkein 10kg oikeudenkäyntien papereita odottamassa, jos poika ne joskus haluaa lukea. Poika on kesälomalla ja aloittaa kolmannen luokan syksyllä. Sai juuri keltaisen vyön judossa ja kesäpäivät kuluttaa tallilla ratsastuksen parissa. 4-vuotiaana kiinnostui ihmisen anatomiasta ja haaveileekin nyt kovasti sydänkirurgin ammatista.

Olimme mieheni kanssa päässeet jo onnellisesti yli 40-vuoden avioliiton jälkeen eläkeikään. Lapsemme, tytär ja poika, olivat jo keski-ikäisiä ja olimme mieheni kanssa jo luopuneet toiveesta ja haaveesta saada omia lastenlapsia.

Sitten poikamme, joka työskenteli kuljettajana ulkomaanliikenteessä kertoi, että hän oli kotimatkallaan tavannut naisen, johon oli kaiketi klassisesti ”rakastunut ensi silmäyksellä”. Hän vieraili usein tytön kotona kaukana Venäjällä, kalastamassa Volgalla, kuten hän asian ilmaisi. Ihastuksen kohde vieraili myöskin luonamme Suomessa, joten voimme tutustua häneen paremmin. Neitonen oli kymmenisen vuotta poikaamme nuorempi, kaunis, viehättävä, älykäs, kielitaitoinen, hyvästä perheestä oleva tyttö, ja me totesimme, että Venäjällä on olemassa hyvän kotikasvatuksen saaneita perhetyttöjäkin, jotka ovat vieläpä hyvin hartaita ortodokseja ja ahkeria kirkossa kävijöitä.

Syksyllä 2006 poikamme ilmoitti iloisen uutisen: sukuumme oli tulossa vauva, kauan kaipaamamme lapsenlapsi. Pieni Sasha-tyttö syntyi Venäjällä seuraavassa maaliskuussa. Vanhemmat solmivat avioliiton välittömästi lapsen synnyttyä ja heinäkuussa onnellinen isä haki vaimonsa ja pienen tyttärensä kotiin Suomeen. Avioliitto siunattiin vielä Suomessa ortodoksisin menoin ja kaikki tuntui olevan hyvin.

Perheeseen syntyi reilun vuoden kuluttua toinen tyttö ja vanhemmat olivat siitä hyvin onnellisia ja iloisia. Poikamme totesi, että lapsia saadaan – niitä ei hankita. Lyhyellä aikavälillä syntyneistä lapsista oli heille pelkästään suurta iloa. Meistä isovanhemmista puhumattakaan.

Lapsilla oli kaksoiskansalaisuus

Lasten venäläinen baabuska vieraili usein perheessä, välillä pitkiäkin aikoja viisumin sallimissa puitteissa. Nuori äiti opiskeli työllisyyskurssilla ATK-taitoja ja me isovanhemmatkin autoimme tarvittaessa lasten hoidossa, kun lasten vanhemmat olivat töissä tai opiskelemassa.

Pikkuhiljaa kaikki muuttui. Mikään ei tuntunut olevan hyvin. Lasten äidin käyttäytyminen oli ajoittain väkivaltaista. Hän oli väsynyt ja kireä ja menetti malttinsa pienestäkin syystä. Hän teki yksin lapsia koskevia päätöksiä ja ilmoitti, että lasten isällä ei ole enää mitään sanomista lasten kasvatukseen eikä mihinkään perhettä koskeviin asioihin. Vanhempien keskusteluyhteys tuntui olevan poikki, eikä avun hakeminen tuntunut tulevan kysymykseen, vaikka poikamme sitä ehdottikin. Lasten äiti uhkasi lopuksi viedä pienet kaksi ja kolmevuotiaat tytöt Venäjälle, niin että isä ei enää milloinkaan tapaisi lapsiaan. Tämän hän sanoi myöskin suomalaiselle ystävättärelleen, joka kertoi asiasta lasten isälle.

Lapsikaappaus toteutuu

Vaikka me kaikki pelkäsimme, että näin tapahtuisi, emme sitä sittenkään olisi halunneet uskoa. Kunnes sitten erinäisten tapahtumien jälkeen, lasten isän lähtiessä sunnuntaina työmatkalle Eurooppaan tapahtui se, mitä olimme pelänneet. Keskiviikkona isän puheluihin eikä viesteihin enää vastattu. Perjantaina puhelinyhteys vihdoin palautui – venäläisen operaattorin numerosta. Äiti oli kaapannut lapset venäläisen baabuskan avustuksella Venäjälle. Isä oli menettänyt lapsensa ja me mieheni kanssa kauan kaipaamamme ja rakastamamme lastenlapset. Emme tienneet, näkisimmekö heitä enää milloinkaan.

Läpikäydyt tunteet

Lasten isä oli edelleen työmatkalla Euroopassa. Hänen tuskaansa ja menetystään voi vain arvailla. Onneksi oli työ, joka piti ajatukset pois tapahtuneesta. Oli pakko, että ei olisi työssään aiheuttanut onnettomuutta ja suurta vahinkoa itselleen tai muille. Euroopasta käsin ei voinut paljoa asialle tehdä, jos ei paljoa täällä Suomessakaan. Viikonloppu oli aikaa ajatella tapahtunutta. Ensimmäinen ajatus, joka mahtui tajuntaan, oli epäusko. Ei tällaista voi tapahtua minun perheelleni. Joillekin muille, vieraille ihmisille jossakin, mutta ei meille.

Seuraavaksi sydämeen hiipi pelko. Miten lasten isä jaksaisi kestää menetyksen? Näkisimmekö pikkutyttöjä enää milloinkaan? Olisivatko lapset turvassa?

Näiden tuntemusten jälkeen tuli suru, itku ja itsesyytökset. Olisiko jotain voinut tehdä toisin? Olisiko voinut auttaa ja tukea enemmän? Olisiko pitänyt hakea apua? Mistä? Olisiko joidenkin tahojen pitänyt menetellä toisin?

Vasta viimeisenä tunteena tässä vaiheessa saapui sydämeen viha. Kaikkia niitä kohtaan, jotka tähän olivat olleet osallisina. Viha omaa voimattomuutta kohtaan, viranomaisia kohtaan ja niitä, jotka asiasta olivat tietoisia etukäteen, mutta eivät tehneet mitään.

Olin kuitenkin elämässä oppinut sen, että viha on voima, joka lopulta aina kääntyy ihmistä itseään vastaan. Viha on tunne, joka polttaa ja tappaa ihmisen sisältä, jos sille antaa vallan. Yritin kaikin keinoin tukahduttaa rinnassa tuntemani vihan.

Vihalla on kuitenkin yksi hyvä ominaisuus: se laittaa adrenaliinin liikkeelle. Kun viikonloppua seurasi maanantai, olin täynnä tarmoa ja sisua selvittämään asiaa. Lasten isä oli edelleen työmatkalla, joten hänen puolestaan otin yhteyttä eri viranomaisiin selvitelläkseni tapahtunutta lapsikaappausta ja sen vaatimia toimenpiteitä.

Internetistä ohjauduin Kaapatut Lapset ry:n sivuille. Yritin soittaa moneen kertaan. Automaattinen vastaaja välitti tietoja. Odotellessani lueskelin yhdistyksen sivuja, ulkoministeriön tiedotteita ja oikeusministeriön sivuja. Niitä lukiessa asian kaamea todellisuus ja tapahtuman toivottomuus selvisivät. Kukaan ei voinut auttaa. Mitään ei ollut enää tehtävissä. Kun valtakunnan raja oli ylitetty, lapset olisivat Venäjällä, eikä heidän takaisin saamisekseen voitu tehdä mitään. Me aloimme puhua menetetyistä lapsista.

Kaapatut Lapset ry

Vihdoin sain yhteyden Kaapatut lapset ry:n puhelimeen vastanneeseen henkilöön ja kerroin tilanteen. Keskustelu asiaa tuntevan henkilön kanssa oli mieltä rauhoittavaa ja paniikki alkoi hellittää, Seuraavien kuukausien aikana, aina kun toivottomuus pyrki tajuntaan, tulivat mieleeni puhelimessa kuulemani sanat: ”Koskaan ei saa menettää toivoa”.

Nämä sanat olivat helmiä, sanotut aikanaan. Kullanarvoiset sanat, johon takerruin aina kun toivo edes lasten näkemisestä vielä joskus, alkoi hiipua. Ne pitivät yllä uskoa huomisesta ja siitä, että asioilla on aina taipumus järjestyä ihmiselle parhain päin. Vaikka omassa elämässäni olin sen saanut niin monesti kokea, oli sitä tässä tapauksessa ajoittain vaikeaa uskoa.

Kaapatut Lapset ry ja sen toimihenkilöt olivat tunnetasolla suureksi avuksi. Vaikka mitään konkreettista apua ei voinutkaan saada, jo keskustelut ja yhteystiedot toisiin saman kokeneisiin henkilöihin olivat hyödyllisiä ja auttoivat jaksamaan yli vaikeimman ajan. Siitä perheemme tulee olemaan aina kiitollinen.

Nykytilanne

Lapset ovat edelleen Venäjällä. Vanhempien avioero tuomittiin Venäjällä ja Helsingin hovioikeus on sen vahvistanut. Vanhemmilla on yhteishuoltajuus. Puhelinyhteys isän ja lapsien välillä toimii hyvin. Tällä hetkellä jopa kuvallinen yhteys tietokoneen välityksellä. Lapset ovat isän luona Suomessa kuukauden kesällä ja kaksi viikkoa talvella. Isällä on tapaamisoikeus lapsiin Venäjällä aina kun hänellä on siellä mahdollisuus vierailla.

Tästä kaikesta saamme kiittää asianajajaamme, jonka päämäärä oli alusta alkaen voittaa äidin luottamus ja päästä sopuratkaisuun lasten äidin kanssa. Vaikka lasten isä oli alussa katkera siitä, että joutui lähes kaikesta luopumaan, hän lopulta kuitenkin oli sitä mieltä, että ratkaisu oli kaikista huonoista vaihtoehdoista paras. Yhteys lapsiin kuitenkin säilyi ja se on tärkeintä.

Olemme tavanneet lastenlapsemme. Se oli kaunis, aurinkoinen kesäpäivä, kun pienet tytöt olivat hymyilevinä kotimme ovella hokien: mumma, pappa, Poke-kissa! Onnellinen päivä!

Marja-mumma

Yhtenä päivänä tapasin netissä miehen, joka on kotoisin Pohjois-Afrikasta, mutta asui Euroopassa. Mies oli hurmaava kohteliaisuuksillaan ja huomionosoituksissaan. Kirjoittelu muuttui etäsuhteeksi, etäsuhde kihlaukseksi ja kihlaus avioliitoksi. Pian avioliiton solmimisen jälkeen tulin raskaaksi. Olin haaveillut lapsesta ja raskaudesta pitkään, jopa 10 vuotta. Olin raskaudesta ja tuoreesta avioliitostani onnesta soikeana. Mies muutti Suomeen raskauteni takia, sillä halusin synnyttää esikoiseni Suomessa. Sitten arkeeni alkoi astua mustia pilviä, joita mies sysäsi päälleni. Raskausviikolla 10, mies sanoi minulle, että ”sulla on kaksi viikkoa aikaa tehdä abortti”. Mies tiesi kuinka haluttu lapsi minulle oli. Tästä syntyi valtava riita ja ensimmäiset haavat olivat syntyneet. Tämän riidan jälkeen mies rupesi pikkuhiljaa etääntymään minusta. Mies kävi kuuliaisesti mukana neuvolassa ja kertoi aina siellä kaiken olevan hyvin. Mies tuli mukaan ensimmäiseen ultraan, asiasta ei koskaan puhuttu jälkikäteen mitään.

Raskauden ollessa lähes puolivälissä, matkasimme hänen kotimaahansa lomalle tapaamaan hänen perhettään. Matkamme alussa tulin kipeäksi ja jouduin lepäilemään sängyn pohjalla muutaman päivän. Tuona aikana mies hädin tuskin kysyi vointiani tai toi minulle edes vettä. Olin vieraassa maassa yksin ilman kielitaitoa ja huolissani voinnistani raskauden takia. Edes läheiseen kauppaan en voinut mennä ilma kielitaitoa. Tuolloin minusta huolehti miehen veljen tytär, tulevan lapseni serkku. Matkan ajan mies käyttäytyi todella oudosti ja oli hyvin riidanhaluinen kokoajan. Riitaa tuli joka asiasta ja mies yritti katkaista riidat viemällä minua ulos talosta, jossa yövyimme. Mies ei todellisuudessa halunnut puhua kanssani kaksistaan meneillään olevasta tilanteesta. Riitamme olivat sanallisia ja mies keinolla millä hyvänsä jätti keskustelut aina kesken. Lomasta jäi itselleni paha mieli ja epäonnistunut olo.

Mies oli mukana myös rakenneultrassa, jossa lapsemme sukupuoli selvisi. Odotimme tyttöä. Tämä oli miehelle valtava pettymys, jonka hän muille naamioi vitsiksi. Raskauden edetessä mies rupesi kieltämään hyvinkin vahvasti vauvan olemassaolon. Yrittäessäni puhua raskaudesta ja tulevasta muutoksesta miehen kanssa, sain aina saman vastauksen: ”turha siitä on nyt puhua kun ei ole mitään vauvaa.” Mies etääntyi entisestään, mutta piti yllä kulissia. Tilanne oli mennyt siihen pisteeseen, etten kotona voinut ahdistavan ilmapiirin takia nauttia raskaudestani. Onneksi kävin töissä, jossa sain puhua raskauden ihanuudesta ja hehkua odotuksen onnea. Olin pitkiäkin päiviä töissä ja paljon pois kotoa. Syksyn edetessä huomasin ongelmat suhteessa, mutta selitin niitä itselleni kaamoksella ja maahanmuuttoon liittyvillä mahdollisilla ongelmilla. Tämän myötä kuilu välillämme kasvoi ja arki muuttui suorittamiseksi. Kysyttiin kuulumisia tavan mukaan, mutta miestä ei kuulumiseni kiinnostanut. Mies oli kotona päivät ja koko ajan tietokoneella. Mies kyllä teki ruokaa ja auttoi kaupassa käynnissä ja siivoamisessa sitä mukaan minun vatsani kasvoi ja pyöristyi. Kaikesta huolimatta olin onnellinen unelmieni toteutumisesta, avioliitosta ja raskaudesta.

Sitten koitti se päivä kun jäin töistä ensiksi lomalla ja siitä sitten äitiyslomalle. Olin innoissani tulevasta ajasta kotona. Nyt meillä olisi aikaa olla yhdessä ja panostaa suhteeseemme. Elettiin joulunaikaa ja olin onnellinen saadessani viettää sen perheeni kanssa. Mies hakemalla haki riitaa jouluaattona eikä tuntunut arvostavan minulle tärkeää juhlaa. Juuri ennen vuoden vaihdetta mies lähti lomalle Euroopassa sijaitsevaan kotimaahansa. Mies oli aikeissa lomailla siellä kaksi viikkoa sukulaisten ja ystäviensä luona. Mies laittoi sieltä hyvin vähän viestejä, mikä ei ollut hänen tapaistaan. Uusi vuosi vaihtui ilman viestejä ja soittoja. Aavistin jonkin olevan huonosti, mutta tulevasta muutoksesta minulla ei ollut hajuakaan.

Raskauteni oli jo loppusuoralla, laskettuun aikaan oli jäljellä 10 viikkoa. Tammikuun kolmantena päivänä koko maailmani romuttui. Mieheltä tuli viesti, jossa hän sanoi, ettei tule takaisin Suomeen sovitulla lennolla. Hämilläni kysyn mitä on tapahtunut. Mies rauhoitteli minua ja kertoi kaiken olevan hyvin ja kaikki perheenjäsenet on kunnossa. Kysyessäni miksei hän tule takaisin kuten oli sovittu, mies lakkasi vastaamasta viesteihini. Muutaman päivän aikana yritin kovasti tavoittaa miestä ja kysyä mitä on tapahtunut. Miehen viestit olivat lyhyt sanaisia ja rikkonaisia. Yritin kovasti rakentaa kokonaiskuvaa näistä viesteistä. Lopulta mies ilmoittaa, ettei ole tulossa ollenkaan takaisin Suomeen. Tämän jälkeen hän ei enää vastannut viesteihini ja puheluihini. Olin shokissa. En pystynyt ymmärtämään, mitä tapahtui. Soitin itkuisena muutamalla hyvälle ystävälleni tilanteestani. Hekin olivat yhtä ihmeissään kuin minäkin. Muutama ystävistäni lupasivat päivystää puhelinta soittoni varalta. He sanoivat, että saisin soittaa milloin vain. Ihan milloin vain, vaikka keskellä yötä jos tarvitsisin tukea. Seuraavat päivät menivät sumussa. En pysty muistamaan niistä mitään.

Seuraava asia mitä muistan, on se, että oloni oli todella kurja ja itkin läpi päivät ja yöt. Laitoin viestiä parhaalle kaverilleni ja kerroin, etten ole nukkunut lähes ollenkaan kolmeen päivään ja en itkultani ollut pystynyt syömään juuri mitään. Puolen tunnin päästä ystäväni oli oveni takana ja kehotti minua pukeutumaan, sillä ”sinä tarvitset nyt apua”. Lähdimme kohti päivystävää sairaalaa, koska oli viikonloppu. Sairaalasta lähdimme lähetteellä toiseen päivystävään psykiatriseen sairaalaan. Ystäväni oli vieressäni koko ajan ja huolehti minusta. Pääsin kotiin vielä samana päivänä. Seuraavina päivinä joku läheisistäni kävi päivittäin luonani varmistamassa, että olin saanut syötyä. Jossakin välissä neuvolastani soitettiin aiemmin otettujen kokeiden tuloksista. Työntekijä kuuli äänestäni hädän ja rohkaisi minua ottamaan yhteyttä psykologiin. Sain hoitokontaktin psykologille viikossa. Psykologin kanssa yritin hahmottaa mitä tässä oli oikein tapahtunut. Mies ei edelleenkään vastannut yhteydenottoihini eikä ollut kiinnostunut voinnistani tai raskaudesta. En saanut minkäänlaisia vastauksia. Psykologin tapaamisista muodostui minulle viikoittainen rutiini yrittäessäni hahmottaa tapahtunutta ja tunteina sekä ajatuksiani. Näihin aikoihin aloin työstämään suljetussa ryhmässä vahvaa synnytyspelkoani. Päätin keskittyä synnytyspelon käsittelyyn, koska minulla ei ollut mahdollisuutta käsitellä tai edes ymmärtää avioliittoani.

Synnytyksen lähestyessä lapsen isästä ei edelleenkään kuulunut mitään. Synnytys käynnistyi viisi päivää ennen laskettua aikaa ja oli nopea. Synnytys sujui paremmin kuin osasin ikinä kuvitellakaan, tukenani olivat äitini ja doula. Synnytyssairaalassa olin itkuinen ja yksin. Kaipasin miestä kovasti ja mietin miten ihmeessä selviän kaikesta yksin. Jopa synnytyssairaalassa ollessani, mieheni onnistui aloittamaan viesteillä riidan. Noina päivinä keskityin lapseeni ja imetykseen.

Kotiin päästyämme keskityin ja turvauduin vauvaani. Hoidin vauvaani ja keskityin kiireettömään arkeen. Synnytyksen jälkeen jatkoin psykologin luona käyntejä ja yritin jäsentää elämääni ja tunteitani. Puhuin paljon siitä, miten koin että minut on liattu ja tahrattu lyhyeksi jääneen avioliiton takia. Käsittelin paljon sitä, miltä elämä silloin näytti ja mitä on tulevaisuudessa. Tuolloin tulevaisuuteni oli tyhjä: ei unelmia, siellä ei näkynyt mitään. Muistan ajatelleeni, että mies kyllä tulee takaisin kotiin, kunhan näkee lapsensa. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Isä tuli tapaamaan lastaan Suomeen lapsen ollessa yhden kuukauden ikäinen. Mies kyllä auttoi minua kovasti kotitöissä ja arki sujui hyvin. Samaan aikaan mies puhui erosta ja lopulta laittoi eropaperit vetämään. Tuolloin aloin ymmärtämään, että mies on tosiaan lähtenyt pois elämästäni. Mies jatkoi etäisyyden pitämistä ja vannoi ja vakuutti, ettei palaa takaisin. Tunteeni olivat aivan solmussa: olin surullinen ja vihainen. Itkin useasti lastani imettäessä ja tämä sai minut surullisemmaksi siitä, että tämä kaikki vaikuttaa myös vauvaani. Viesteihini, joita lapsen isälle laitoin, alkoi tulla vihaisuutta, pistävyyttä ja katkeruutta. Aina huonolla hetkellä laitoin hyvinkin loukkaavia ja teräväsanaisia viestejä lapsen isälle. Miehen lähdöstä oli nyt kulunut noin puoli vuotta ja olin kevään aikana ajoittain masentunut. Jatkoin psykologin luona käyntejä ja keskustelin ystävieni kanssa tilanteesta. Keskustelut menivät aina jossain vaiheessa siihen, että haukuin katkerana lapsen isää. Miehelle vannoin kostoa ja tein vihani, kiukkuni sekä pettymykseni hyvin selväksi.

Kesä meni vihoitellessa ja miestä terävästi muistuttaen, että hän on lapsensa hylännyt. Syksyn tullen psykologi totesi, että käynnit voidaan lopettaa koska olin edistynyt niin paljon ja akuuttia tarvetta ei enää ollut. Syksyn aikana isä tuli tapaamaan lastaan uudestaan ja se oli minulle hyvin vaikeaa. En voinut mennä mukaan tapaamiseen, oma vihani ja katkeruuteni esti minua. Olin niin raivoissani miehelle, että olisin varmasti lyönyt häntä hänet nähdessäni. Jälleen paras ystäväni riensi apuun ja hoiti tapaamisen. Olin tapaamisten aikaan hyvin katkera ja vihainen, koska jouduin olemaan erossa vauvastani vastentahtoisesti. Syksyn aikana avioeron harkinta-aika umpeutui ja papereita piti postittaa Eurooppaan, jotta avioero tulisi viralliseksi. Avioeropäätös tuli samaan aikaan, kun olimme alkutalvesta lastenvalvojan tapaamisessa. Nuo olivat minulle todella vaikeita aikoja, tunteeni olivat hyvin negatiivisia ja olin äärettömän vihainen. Noihin aikoihin sain viestiä tuntemattomalta naiselta. Nainen kirjoitti olleensa suhteessa mieheni kanssa jo yli vuoden. Nainen kertoi hyvin yksityiskohtaisesti heidän suhteensa etenemisestä. Nainen kertoi, että oli ollut miehen kanssa tapaamassa miehen sukulaisia juuri ennen meidän yhteistä lomaamme miehen kotimaahan edellisenä syksynä. Olin jälleen shokissa. Tämän jälkeen olin raivoissani ja olisin voinut repiä miehen kappaleiksi. Moni kysymys sai vastauksen. Monia riitoja käytiin uudelleen läpi: viha ja katkeruus olivat vahvasti läsnä kaikessa. Tuolloin koin hyvin vahvasti, että koko elämäni oli rikottu. Unelmani olivat tuhottu, minut oli tahrattu ja naiseuteni oli revitty riekaleiksi. Tuolloin minulle tarjottiin uudelleen mahdollisuutta psykologin tapaamisiin. Koin selviäväni ilman sitä, tukeuduin jälleen ystäviini.

Vuosi miehen lähdöstä alkoi lastenvalvojalla sovittujen tapaamisten toteutus. Olin todella ahdistunut siitä. Muistan ajatelleeni, ettei se mies ansaitse mitään hyvää elämäänsä. Hän ei missään nimessä ansaitse tavata lastaan, koska hän satutti minua hyvin paljon. Päätin olla viemättä lasta sovittuihin tapaamisiin. Tässä vaiheessa pidin tiiviisti yhteyttä Kaapatut lapset ry:hyn, jossa sain työstää vihaani ja ajatuksiani tapaamisista. Olin katkera, että minun oli mahdollistettava lapsen tapaaminen isänsä kanssa. Olin raivoissani asiasta ja koin, että koko touhu oli epäreilua minua kohtaan. Taas tunteeni olivat täysin solmussa. Halusin satuttaa miestä yhtä pahasti kuin hän oli minua satuttanut. Kun tyttäreni oli 10 kuukauden ikäinen, aloin tekemään keikkatyötä taloudellisen pakon edessä. Tästäkin olin todella vihainen lapsen isälle. Koin, että hänen päätöstensä ja tekojensa takia en saanut olla kotona lapseni kanssa niin pitkään kuin olisin halunnut olla. Syytin miestä aivan kaikesta, myös taloudellisen tilanteeni heikentämisestä.

Käsittelin asiaa paljon puhumalla ja pikku hiljaa yksi ajatus alkoi hiipiä mieleeni: halusin olla vapaa katkeruudesta ja vihasta. Halusin kovasti eheytyä ja halusin päästä tilaan, jossa lapsen isän teot ja sanat eivät aiheuta mitään reaktiota minussa. Luin tuolloin eroon liittyvää kirjallisuutta ja työstin itseäni sen myötä. Annoin tunteilleni luvan ja tiedostin niiden kestävän sen ajan kuin niiden on pakko kestää. Aloin nähdä asiat vaiheina ja aloin suunnitella tulevaisuuttani: ensiksi ihan päivän parin päähän, viikon päähän ja siitä vielä eteenpäin. Mitä enemmän asioista keskustelin, sitä vahvemmin rupesin ymmärtämään, etten voinut enää haukkua lapsen isää lapsen kuullen. Sanoin tämän asian ääneen niin monta kertaa, että haukkuminen loppui. Erokirjallisuutta lukiessani ja käymieni keskustelujen myötä aloin ymmärtämään, etten voinut kieltää lapseltani hänen ainoaa isäänsä, vaikka isä oli hänet hylännyt ja oli siten olematon lapselle. Minua rohkaistiin siihen, että annan mahdollisuuden lapsen tutustua isäänsä ja siten isä joutuisi itse ottamaan vastuuta tekemisistään suhteessa lapseen. Mietin tulevaisuutta ja niitä hetkiä kun lapsi kyselee isästään. Mitä haluan tuolloin asiasta kertoa? En halunnut joutua kertomaan, että oma katkeruuteni, vihani ja tunteeni olivat estäneet lasta tapaamasta isäänsä. Halusin tehdä asiat oikein, jottei kukaan voisi minua myöhemmin asiasta haukkua tai moittia. Halusin olla parempi ihminen kuin lapsen isä, halusin olla henkisesti vahvempi. Ennen kaikkea päätin, että haluan kasvattaa lapsestani vahvan naisen joka pärjää ja osaa käsitellä tunteitaan. Päätin olla tässä hänelle esimerkkinä. Tapaamiset on hoidettu niin, etten itse ole niissä mukana. Paras ystäväni, joka on myös lapseni kummi, otti ne hoitaakseen.

Lapsen isä on tavannut tytärtään koko aikana 4 kertaa. Isän vaatimat tapaamiskerrat (neljä kertaa vuodessa) eivät toteudu isän saapumattomuuden takia. Tällä hetkellä lapseni on kohta kaksi vuotta. Toisinaan huomaan vaikeina hetkinä, lapsen uhmatessa, ajattelevani, että tämänkään ei olisi tarvinnut olla näin vaikeata. Huomaan puhuvani siitä, kuinka minut on pakotettu olemaan yksinhuoltaja ja kuinka en itse ole saanut valita mitä tietä vanhemmuuteni on kulkenut. Nuo ajatukset ovat onneksi väistymässä ja eheytymiseni on jo hyvällä mallilla. Nyt pystyn jo puhumaan lapsen isästä neutraalimmin ja sanomaan myös sen, mikä on hyvin meidän tilanteessa ja hänessä ihmisenä. Tai ainakin oli suhteemme aikana.

Tällä hetkellä minulla on jälleen haaveita ja unelmia, niin tulevaisuuteni kuin lapseni suhteen. Liikutuin äärettömän paljon siitä, kun sain neuvolasta palautetta siitä, kuinka hyvin lapsi on hoidettu. Monelta taholta minulle on sanottu ääneen, kuinka olen tehnyt asiat parhaalla mahdollisella tavalla ja lapsen parasta ajatellen. Nuo lauseet lämmittävät mieltä ja antavat voimaa. Kun mietin elämääni taaksepäin ja läpi käymiäni muutoksia, on pakko todeta, ettei tie todellakaan ole ollut helppo. Ei, se ei ollut valitsemani tie. Mutta se on ollut tie, mikä on kasvattanut ja opettanut paljon. Varsinkin itsestäni. Joka päivä olen äärettömän onnellinen ja kiitollinen lapsestani. Lapsesta, mikä oli unelmani jo pitkään. Lapsesta, jonka rikkaus elämässä tulee olemaan kahden kulttuurin verenperintö. Lapsesta joka syntyi rakkaudesta ja se rakkaus jatkuu hamaan loppuun saakka äidinrakkautena.

Nimimerkki: Feeniks

Lapseni kaapattiin Filippiineille, kun lapsi oli 1,5 vuotias. Tämä tapahtui suomalaisten viranomaisten avustuksella. Lapsi syntyi Filippiineillä, mutta hänellä on Suomen kansalaisuus. Filippiineillä olosuhteet muuttuivat vaarallisiksi mm. luonnonkatastrofien sekä rikollisuuden vuoksi, joten päätimme yhdessä filippiiniläisen äidin kanssa muuttaa Suomeen. Äidille kerrottiin Suomen konsulaatissa, että on varmaa, että äiti tulisi saamaan oleskeluluvan, koska lapsen isä on suomalainen. Samoin konsulaatista kehoitettiin hakemaan yhteishuoltajuutta heti Suomeen saavuttua.

Tulimme Suomeen joulukuussa 2013. Äiti otettiin hyvin vastaan isän sukulaisten toimesta, jotta äiti tuntisi olonsa tervetulleeksi. Sukulaiseni kävivät myös 2 kertaa Filippiineillä lapsen syntymän jälkeen. Tässä vaiheessa minulla ei ollut pienintäkään epäilystä äidin suunnitelmasta. Ei edes silloin, kun lapsen passin olipaikkaa kysyttäessä äiti suuttui ja kertoi, että passi on hyvässä tallessa. Tai edes silloin, kun äiti vältteli yhteishuoltajuussopimuksen allekirjoittamista vedoten kieliongelmaan vaikka hänelle lastenvalvoja oli esittänyt englanninkielisen version (äiti osaa erinomaisesti englantia). Ajattelin koko ajan, että äiti on kiitollinen, kun sain perheen tuotua Suomeen. Muutimme asuntoon Espoossa johon lapseni oli myös rekisteröity ja aloin etsimään työpaikkaa.

Helmikuun 4. päivä, 2014 tapahtui lapsen luvaton huostaanotto. Heräsin aamulla ja totesin, että äiti ja lapsi eivät ole kotona. Ajattelin tuolloin, että he ovat käymässä jossain. Vasta iltapäivällä aloin huolestumaan, kun heitä ei näkynyt enkä saanut yhteyttä puhelimella. Pelästyin, että heille on tapahtunut jotain vakavaa, kun ovat vieraassa maassa. Otin yhteyttä poliisiin ja tein katoamisilmoituksen.

Kun oli kulunut reilu 2 viikkoa luvattomasta huostaanotosta niin aloin saamaan vihiä, että lapsi ja äiti olisivat vielä Suomessa. Olin elänyt pahinta painajaista, mutta helpotuin, kun sain tietää oman etsivän työni vuoksi, että lapsi ja äiti ovat Suomessa turvassa. Sain selville, että äiti oli vienyt lapsen turvakotiin. En voinut mitenkään käsittää miksi hän oli näin toiminut. Koko tämän ajan yksikään viranomainen ei ottanut minuun yhteyttä! Otin yhteyttä Leppävaaran lastensuojeluun ja kerroin heille, että äiti valehtelee ja haluan nähdä tytärtäni josta en ollut aiemmin erossa päivääkään. He lupasivat järjestää tapaamiseen jota ei ikävä kyllä koskaan järjestetty, eikä minua kuunneltu asiassa.

Sitten lastenvalvoja soitti ja kertoi, että lasta ollaan palauttamassa Filippiineille. Olin shokissa! Soitin tälle henkilölle jonka ajattelin olevan lastensuojelusta ja joka kertoi, että päätös palauttamisesta oli tehty. Perusteet päätökselle olivat perättömiä ja oikaisin väittämät valheiksi, mutta se ei auttanut. Myöhemmin oikeudessa selvisi, että naisjärjestön toimesta lasta oli piiloteltu viikon Suomessa ulkomaalaistaustaisen naisen toimesta ennen palautusta Filippiineille. Tein myös asiasta lastensuojeluilmoituksen johon ei lastensuojelu mitenkään reagoinut.

Tuossa vaiheessa en voinut tietää olivatko äiti ja lapsi vielä Suomessa vai Filippiineillä. Koska viranomaiset eivät antaneet mitään tietoa Suomessa niin päätin lähteä Filippiineille takaisin. Menin asunnolle jonka omistin ja rukoilin, että löytäisin lapseni asunnosta. Löysin lapseni 3 viikon erossa olon jälkeen!!!! Äiti kertoi minulle, että he olisivat vain pari päivää siellä järjestelmässä asioita ja olivat lähdössä pois seuraavana päivänä joten tulin paikalle aivan viime hetkellä! Näin lastani ensimmäistä kertaa ja lapsi oli tietysti onnellinen, kun näki isän pitkästä aikaa, mutta huomasin, että lapsi oli myös ahdistunut, hermostunut sekä nukkui itkuisena. Kesti 3 kuukautta siten, että lapsi oli koko ajan minussa kiinni ja vain hetki erossa niin lapsi alkoi itkemään hysteerisesti ja alkoi huutamaan isää. Traumat lapsikaappauksesta olivat selvät ja toivoin, että lastensuojelun viranomaiset olisivat olleet paikalla näkemässä työnsä tulokset!!

Pitkien keskustelujen jälkeen äiti lopulta suostui allekirjoittamaan yhteishuoltajuussopimuksen ja teimme päätöksen palata Suomeen kesäkuussa 2014. Minun äitini maksoi matkat äidille.

Palasimme Suomeen ja aloin etsimään töitä. Kesä meni hyvin, mutta syksyllä äidin käytös taas muuttui salaperäiseksi kuten ennen lapsikaappausta. Huolestuin niin paljon, että en uskaltanut jättää lasta hetkeksikään yksin äidin kanssa. Tätä aikaa kesti 8 kuukautta. En voinut siis enään hakea työpaikkaa tai elää normaalia elämää.

Tammikuussa 2015 äiti alkoi salaa opettamaan äidinkieltään lapselle vaikka Filippiineillä puhuttiin lapselle vain englantia (sekä vähän suomea). Helmikuussa 2015 tilanne meni kestämättömäksi, koska äiti provosoi ja oli aggressiivinen minua kohtaan. Pyysin äitini paikalle rauhoittamaan tilannetta, mutta äiti jatkoi häiriökäyttäytymistä salaa nauhoittaen. Tuossa vaiheessa lapsi alkoi pelkäämään äitiä ja hakeutui minun tai äitini taakse piiloon vain kuullessaan äidin äänen.

Pyysin äitiä muuttamaan, mutta äiti ei suostunut lähtemään vaikka hänellä oli jo oma asunto. Tilanne oli niin kriittinen, että jouduin lopulta hakemaan häätöä äidille ja pakenimme äitiä omasta kodista. Olimme muutaman yön hotellissa ja palatessamme äiti oli onneksi muuttanut pois.

Tämän jälkeen äiti oli erossa lapsesta lähes 5 viikkoa. Lastensuojelu sekä lastenvalvoja suositteli tapaamista lapsen kotona johon äiti tuli vain kerran. Järjestin jopa tapaamispaikan lastensuojelun tiloihin, mutta äiti kieltäytyi myös siitä tapaamisesta. Alkuvaiheessa äiti yritti soittaa tyttärelle joka ei suostunut puhumaan sanaakaan (sama tilanne myös tänä päivänä). Sen jälkeen äiti ei ole soittanut.

Yritin sovintoa onnistumatta siinä. Väliaikaismääräysoikeudenkäynti oli 30.4.2015. Äiti kieltäytyi kaikista sovintomenettelyistä ja haki yksinhuoltoa. Itse hain yhteishuoltajuutta. Oikeuden päätöksellä sain lähihuoltajuuden ja äiti tapaamiset porrastettuna. Elimme väliaikaismääräyksellä vuoden jona aikana äiti ei välittänyt nähdä lasta tai soittaa lapselle. Lasta pakotettiin tapaamisille ja kaikesta näki, että lapsi ei halunnut äidin luokse.

Lapsi alkoi helmikuussa kertomaan, että äidin luona on setiä ja äiti jättää hänet yksin kotiin. Tämä aiheutti lisätraumoja lapselle ja lapsi alkoi pelkäämään yksin jäämistä. Tein asiasta lastensuojeluilmoituksen joka osoittautui hyödyttömäksi. Lastensuojelu tapasi lasta päiväkodissa ja päivää ennen äiti salakavalasti pääsi yllättämään ja aivopesemään lasta, tämä tapahtui Satunäytöksessä johon lapsi osallistui. Tuolloin lapsi oli minun huostassa eikä äidillä ollut lupaa viedä lasta omavaltaisesti.

Äiti asetti isälle numeroeston 23.3.2016, jolloin isä ei saanut enään yhteyttä lapseen. Aiemmin yhteys lapseen oli satunnaista. Jos lapsi itki ja ikävöi isää niin äidin toimesta puhelin suljettiin.

Espoon käräjäoikeuden pääkäsittely 9-10.5.2016. Äiti hakee edelleen yksinhuoltajuutta sekä matkustuslupaa Filippiineille 3 viikoksi joka toinen kesä (ei Haagin lapsikaappaussopimusvaltio) jotta lapsi pääsee tapaamaan äidin sukulaisia. Kyseiseen oikeudenkäyntiin osallistui myös Tarja Räisänen asiantuntija todistajana. Suurkiitos Tarjalle! Kaapatut Lapset Ry on tehnyt lapsikaappausuhkakriteeristön jonka kriteereistä mielestäni 8/12 täyttyvät. Ilman lapsikaappausuhkaakin olisin sitä vastaan, että lapsi viedään turvattomaan maahan alueelle joka on pahinta aluetta Filippiineillä. Nyt odotellaan jännittyneenä päätöstä joka tulee 30.5.2016.

Todettakoon tähän loppuun vielä, että äidin väitteet minun väkivallastani on todettu perättömiksi. Äiti itse on tunnustanut valehdelleensa kaiken, äiti itse on tunnustanut lastenvalvojalle, että isä ei ole väkivaltainen (henkilötodistaja oikeudessa), syyttämättäjättämis päätös äidin tekemistä rikosilmoituksista (väite väkivallasta ajalta jolloin äitini oli samassa asunnossa). Äidillä ei ollut pienintäkään todistetta koko aikana väitteilleen.

Jos oikeudenpäätös on lapsen edun mukainen niin voidaan jatkaa taas normaalia elämää ja ilman akuuttia pelkoa uudesta lapsikaappauksesta. Olen siis onnekas ja tiedän, että kaikki eivät sitä ole. Tiedän sen valtavan ahdistuksen joka tulee siitä, kun on lapsesta erossa ja sen toivottomuuden tunteen, kun kukaan ei sinua auta. Toivon paljon voimia ja uskoa niille jotka nyt joutuvat elämään erossa lapsesta! Älkää koskaan antako periksi!

Petri

Käräjäoikeuden päätös siirsi lapsen lähihuoltajuuden äidille. Lapsi tapaa isää joka toinen viikko viiden vuorokauden ajan. Isä saa soittaa lapselle kerran päivässä. Kumpikaan vanhemmista ei saa matkustaa Schengen-alueen ulkopuolelle ilman toisen huoltajan suostumusta. Isä päättää yksin lapsen passista.

Mieheni kaappasi poikani elokuussa 1991 noin nelikuukautisena. Hän antoi minulle vahvaa unilääkettä. Olin juuri imettämässä lasta. Nukuin sikeästi aamuun asti. Aamulla huomasin hänen lähteneen ja vieneen pojan mukanaan.

Soitin paikalliselle poliisille, joka toisteli, että minun pitää mennä vain uudelleen nukkumaan, niin mies tulee kylllä takaisin. Minä menin kuitenkin rikospoliisille, jossa nukahdin uudelleen pitkälle iltapäivään asti.

Mieheni oli ottanut autoni ja ajanut sillä Ranskaan. Sieltä vielä Amsterdamiin, josta sai pojan vietyä lentokoneella kotimaahansa. Autoni hän palautti kuuden viikon kuluttua. Hänellä oli auttajia. Todennäköisesti hänen ystävättärensä, joka on lentoemäntä sai pojan vietyä koneeseen suuremmitta tutkimuksitta.

Halusin lapseni takaisin. Ei ole olemassa mitään, mitä en olisi yrittänyt saadakseni poikani takaisin. Ilmoitin asian täkäläiselle-, Ranskan -, Englannin -, Irlannin Hollannin -ja tietysti myös Suomen poliisille. Ja painostin, että asia menee myös Interpolille. Suomen suurlähetystölle Suomessa sekä miehen kotimaassa ja myös muissa Euroopan maissa. EU:ssa ja Kansainväliselle oikeudelle olen myös kirjoitellut loputtomiin. Kuten myös kaikille sen aikaisille lastenjärjestöille Unicef, Arzte ohne Grenzen, naistenjärjestöille ympäri Eurooppaa, kuten tietysti ensikädessä Suomen naisjärjestöille.

Hädissäni kirjoitin myös Kirkoille Suomessa, Metalliliiton puheenjohtajalle, sekä ulkoministerille Erkki Tuomiojalle,ulkoministeriölle, sisäministeriölle, eduskunnalle ja loppujenlopuksi myös presidentti Tarja Haloselle. Mikään ei vain tuottanut tulosta.

Rinnakkain etsin yksityisesti etsivien kanssa, mikä ei myöskään tuottanut tulosta. Maksoin vain hirveästi, yli 200 000€, kuten myös asianajajille 300Fr asti tunnissa, joka vei asiaa oikeusteitä eteenpäin kansainvälisiin oikeuslaitoksiin. Sekään ei tuottanut minkäänlaista tulosta.

Kaappaus on vaikuttanut poikaani

Tapasin poikani seuraavan kerran, kun hän oli kolmevuotias. Hän näytti surulliselta ja pysyi mielellään itsekseen. Seuraavalla tapaamiskerralla hän oli jo hyvin rauhaton. Hän juoksenteli ympäriinsä, hyppi tuoleilla, pöydillä ja kukkatelineillä. Lopuksi hän repi jopa kukat irti telineestä ja heitti lattialle.

Tilanne paheni aikaa myöten. Rauhattomuus lisääntyi. Kävin niin usein pojan luona kuin mahdollista, 3-4 kertaa vuodessa. Siihenkin käytin hyvin paljon rahaa kaikkine lahjoineen n. 6000€ kerralla. Itse elin kuin keppikerjäläinen.

Oli monta hyvää tapaamista ja myös sellaisia, mitkä eivät vastanneet pojan tai minun kannaltani odotuksia. Ex-mieheni lupasi, että saan tavata lastani koska haluan, mutta kerrankin seisoin oven takana, kuulin poikani äänen, mutta ovea ei avattu. Olin todella lyöty.

Kun poikani oli 17-vuotias hän sai tulla minua tervehtimään Suomeen ja silloiseen asuinmaahani yhteensä kolme kertaa. Suomessa hän oli erittäin levoton ja jatkuvasti juoksi läheiseen puistoon tupakalle. Ihmettelin hänen nenän vuotamista ja sairaanhoitajana tiesin heti mistä oli kysymys.

Toisella kertaa luonani hän käyttäytyi vielä omituisemmin. Suuttui ja räyhäsi turhanpäiväisistä asioista. Viimeisellä kerralla hän oli kolme viikkoa  luonani ja asia tuli täysin selväksi. Ilmoitin ex-miehelleni lähettäväni pojan vieroitukseen ja terapiaan asuinmaahansa. Sen teinkin.

Huomasin pankkitilini tyhjentyneen ja ylittyneen 1000€:lla.  Menin poliisille, joka tutki asian ja ilmoitti poikani olleen asialla. Olin vihainen ja hyvin pettynyt häneen. Ajattelin, että hänen köyhän asuinmaansa kadut ovat kasvattaneet hänet sellaiseksi, koska ex-mieheni oli työssä Afrikassa, eikä pystynyt itse pitämään hänestä huolta. Tätinsä huolehti hänestä maksusta, mutta poikanikin valitti, että hän tunsi, ettei kuulunut mihinkään eikä kenellekään. Hän tunsi olevansa täysin turvaton, joten huonot poikaporukat veivät hänet mukanaan ja huumeisiin.

Tähän väliin haluan vielä kertoa, että pojan palattua kotiinsa hän kuulema oli niin suuressa depressiossa, että otti liika-annoksen heroiinia ja hyvät kaverit olivat löytäneet hänet ja vieneet sairaalaan ja sieltä hän joutui vieroitukseen osastolle ja psykoterapiaan. Terapian jälkeen häneltä kysyttiin, mihin hän haluaisi mennä asumaan, Nairobiin tai Helsinkiin. Kotikaupunkiinsa hän ei voisi jäädä.

Pojan myöhemmät vaiheet

Kuten jo edellä kirjoitin, pojastani tuli psyykkinen raunio, joka joutuu koko ajan kamppailemaan selviytymisensä puolesta. Se on hyvin kovaa depressiosta toiseen. Välillä hän myös tuskissaan viilteli käsivarsiaan. Poikani sanoo itse kärsineensä hirveästi tilanteesta. Hän tunsi, ettei kuulunut kenellekään ja tuskissaan alkoi viillellä käsivarsiaan. En tiedä, miten hänen elämässään käy. Pystyykö hän koskaan ottamaan vastuuta itsestään saatikka perheestä, jota hän toivoo itselleen sydämestään. Myös perheensä hän haluaisi perustaa Suomeen, ja elää siellä rauhallista ja tervettä perhe-elämää. Hän on vieläkin rauhaton, ja tämä asia voi vaikuttaa kaikkeen hänen elämässään.

Omat tunteeni

On hyvin vaikea kuvailla sitä, mitä olen kokenut siitä lähtien, kun poika kaapattiin. Kukaan ei ole ottanut minua vakavasti, vaan hymyillen työntänyt minut ja asiani syrjään. Olen saanut uhkailuja, jos en tee niin, niin minulle käy huonosti, joudun maksamaan sakkoja yms. Olen todella elänyt elämäni pohjalla tai jopa sen alla.

Vaikeuteni ovat saaneet minut  pysymään yksinäni ja erillään yhteiskunnasta. Minäkin putoan aina välillä depressioon, jota on jo vaikea terapoida. Siitä on tullut krooninen vaikeus elämääni. Elämäni oli pitkään repaleista, joten eläkekassaankaan ei kertynyt tarpeeksi rahaa. Siksi joudun vielä tekemään työtä, vaikka olen jo 64-vuotiaana päässyt eläkkeelle. Onneksi minulla on vielä vähän voimia ja tykkään työstäni, joten asia menee siten eteenpäin.

Terveiset viranomaisille

Odotan Suomen viranomaisilta enemmän humanismia ja moraalia. Keskittyvän Suomen kansalaisiin, eivätkä käänny omiansa vastaan. Toivon myös todellista yhteistyötä, eikä luottamuksellisten tietojen välittämistä ulkomaalaiselle. Ulkomaalaisilla on oma valtionsa, jotka sata prosenttisesti ovat omiensa takana, joten nämä eivät todellakaan enää tarvitse Suomen virkamiesten tukea.

Tunnen virkamiesten jättäneen minut oman onneni nojaan. Esimerkiksi eivät kertoneet minulle, että poikani muutti Suomeen. Pojallani oli väärä puhelinnumero, eikä hän  saanut minuun yhteyttä, omien sanojensa mukaan.

Kun kysyin Suomen suurlähetystöltä lapsestani kuulumisia, he vastasivat, että poika on täysikäinen ja ottaa itse yhteyttä, jos haluaa. Myös ilmoitettuani Suomen suurlähetystöön poikani katoamisesta, johtava virkailija sanoi minulle: ”Hänen kokemuksiensa mukaan lapset, jotka kaapataan arabimaihin jäävät myös sinne”. Tämä ei todellakaan ollut lohduttavaa äidille, joka oli juuri synnyttänyt lapsen, joka kaapattiin pian sen jälkeen. Minusta suomalaisilla virkailijoilla ei ole minkäänlaista humanismia, moraalia tai empatiaa. Sitä toivoisin kaikille meille lapsensa tai omaisensa menettäneille.

Lapsikaappauksen kokenut äiti

Avioliiton alku ja loppu

Kun lähestyin 30 ikävuotta, alkoi pesänrakennusviettini voimistua hurjaa vauhtia. Kiihkeänä katselin ympärilleni sopivaa kumppania etsien, mutta jouduin pettymään. Kaikki tapaamani miehet joko olivat jo naimisissa tai pitivät itseään liian nuorina sitoutumaan. Pelastus löytyi Berliinistä, jossa tapasin mukavan marokkolaisen miehen. Hän tuli perässäni Suomeen ja kolmen kuukauden kuluttua olimme naimisissa. Kiireiseen päätökseen pakotti viettini lisäksi toive saada hänelle pikainen oleskelulupa, jota odottamaan hän lensi Marokkoon.

Melko pian hänen saavuttuaan takaisin Suomeen kävi ilmi, että käsityksemme perhe-elämästä ja naisen asemasta ja työurasta olivat hyvin ristiriitaiset. Väkivaltaan asti yltyvä mustasukkaisuus alkoi olla päivittäistä ja lisämausteeksi tuli aviomiehen huumeiden käyttö. Biologinen kelloni raksutti siihen malliin, että järjettömästi oletin kaiken muuttuvan vauvan myötä. Näin ei käynyt, vaikka isä olikin kovasti ihastunut vauvaan silloin, kun sattui olemaan kotona. Poikamme ollessa vasta puolivuotias pakenin turvakotiin. Isä oli useaan otteeseen ehtinyt jo kertoa ja pari kertaa kokeillutkin, miten helppoa minut on saada pois päiviltä tai ainakin viedä poika Marokkoon hänen äitinsä hoidettavaksi.

Isän ja pojan tapaamiset

Lastenvalvojalla isä suostui vastaan panematta siihen, että minä sain yksinhuollon. Lapsen tapaamiset meidän vanhempien piti sopia keskenämme.

Vauvan ensimmäisen vuoden aikana isä soitti silloin tällöin ja vein lapsen tapaamaan häntä julkisille paikoille. Tilanteemme hieman rauhoituttua aloin jättää heitä hetkeksi kahdestaan sillä seurauksella, että tapaamispyynnöt loppuivat. Lapsemme ensimmäisille synttäreille päästin hänet uuteen asuntoomme. Seuraavalla kerralla hän varasti lapsen säästöpossun, joten vierailut loppuivat siihen.

Yhteydenpitomme loppui, kun isä yritti jälleen kerran pahoinpidellä minut. Tällä kertaa en perunut rikosilmoitusta ja hän joutui vastuuseen yhdessä muiden rikostensa kanssa. Vankilaan en lasta vienyt isäänsä tapaamaan, mutta tapasimme hänen uutta vaimoaan ja pojan pikkusisarta. Isä ei ottanut yhteyttä vankilasta päästyään ja kadotimme myös pikkusisaren äiteineen näköpiiristämme. He olivat lähteneet turvaan. Muutaman vuoden päästä poliisi kyseli isän ja pojan tapaamisista ja kertoi, että isä aiotaan karkottaa maasta. En vastustanut. Isä ei ollut ottanut mitään yhteyttä noin kolmeen vuoteen. Meillä ei ollut hänen yhteystietojaan.

Pojan kaipuu

Vaikka omat tunteeni ex-miestäni kohtaan olivat vihamieliset, tein heti eron jälkeen selväksi perheelleni ja ystävilleni, että lapsen ei tarvitse tietää isänsä huonoista puolista. Pidin yhteyttä isän sukuun Marokossa ja lähetin kuvia ihanasta lapsenlapsesta. Teimme marokkolaista ruokaa ja pidimme esillä valokuvia isästä. Poika ei juuri kysellyt isästään, mutta sitä enemmän pikkusisarestaan. jota en yrityksistä huolimatta löytänyt enää.

Poikaa kiusattiin koulussa ja aloimme käydä perheneuvolassa. Siellä neuvottiin kertomaan totuus isästä, siis myös väkivallasta ja huumeista. Tein sen varovasti ja totuuden vastaisesti sanoen, että väkivalta ei koskaan kohdistunut lapseen. Luulen, että tämä kertominen vaikutti niin, että myöhemmin pojallani oli melko rajujakin huumekokeiluja. Hän sanoikin kerran niiden aikoihin haluavansa olla kuin isä.

Poika ei koskaan kysellyt isästään paljon ja keskeytti minut, jos liian pitkään hänestä puhuin. Ikävien asioiden kertomisen jätin tuohon yhteen kertaan. Äidin sydän oli murtua, kun pieni mies huokasi joskus, että kun isä edes kerran tulisi ja leikkisi hänen kanssaan tai laittaisi hänelle ruokaa. Olin kehunut isän keittotaitoja. Myös poika on ollut innostunut kokki pienestä pitäen, kuten isä. Puoliksi marokkolaisesta taustastaan poika oli aina ylpeä, mistä minäkin iloitsin.

Facebook yhdisti

Poikani on jo aikuinen. Vuosi sitten hän kertoi isänsä ottaneen yhteyttä Facebookin kautta. Kävin tarkistamassa ja saatoin vahvistaa, että kyseessä todella on hänen isänsä. He viesteilivät ja skypettivät lähes päivittäin. Tämä nosti selvästi poikani itsetuntoa. Hän löysi myös muita sukulaisia ja kaksi uutta sisarusta, joista varsinkin toinen oli minulle suuri yllätys, hän kun oli syntynyt avioliittomme aikana.

Minäkin päätin näyttää, että menneet ovat menneitä ja hyväksyin ex-mieheni kaveripyynnön. Noin kuukauden ajan vaihdoimme viestejä, joissa minä jouduin jatkuvasti muistuttamaan, että olemme kavereita vain yhteisen lapsemme takia. Lopuksi sain painostuksesta ja jopa valheista taas kerran tarpeekseni ja poistin hänet kavereistani. Muistutin kuitenkin poikaamme, että hän luo oman suhteensa isäänsä eikä isän ja minun välien pitänyt vaikuttaa niihin.

Alun ihastuksen jälkeen poikakin on jo hieman kyllästynyt isänsä omistushaluun ja monta kertaa päivässä tapahtuvaan yhteydenottoon sekä ristiriitaisuuksiin puheissa. Isä ja poika ovat kuitenkin väleissä ja se tekee hyvää ainakin jälkimmäiselle. Ehkä hänen elämänsä lähtee tästä vähän suotuisampaan suuntaan.

Pikkusisarkin löytyi sattuman kautta muutama vuosi sitten. Hekin ovat kavereita Facebookissa ja missä nuoret nyt ovatkin.

TRR

Maaria Päivisen kokemus huoltajuusriidan käsittelyn pitkittymisestä islantilaisessa oikeus järjestelmässä. Artikkeli julkaistu Karjalaisessa 6.6.2018.

Kirjoittanut Anna Sievälä. 

Viime vuoden elokuussa Suomessa nousi uutisiin Helsingin hovioikeuden ratkaisu, jossa 1,5-vuotias poika päätetiin palauttaa isänsä luo Islantiin. Hovioikeuden mukaan suomalainen äiti oli muuttanut lapsen kanssa Suomeen ilman isän lupaa. Mediassa ihmeteltiin viranomaisten toimintaa —lapsi haettiin vastaanottokeskukseen odottamaan palautusta jo samana iltana, kun hovioikeuden päätös oli tullut. Lopulta äiti pääsi lapsen mukaan odottamaan palautusta. Kuusi päivää hovioikeuden ratkaisun jälkeen äiti lensi pojan kanssa Islantiin odottamaan huoltajuusriidan ratkaisua. 

Nyt kymmenen kuukautta myöhemmin Maaria Päivinen, 36, odottaa yhä Islannissa ratkaisua kesken olevaan huoltajuusriitaan [artikkelin julkaisun ajankohdasta kulunut aika kesäkuussa. -Toim. huom.].”En olisi ikinä uskonut, että Pohjoismaassa joutuu tällaiseen. Tilanne on aivan älytön”, tohmajärveläissyntyinen Päivinen sanoo ja vilkaisee teekuppiinsa reykjavikilaisessa kahvilassa. Hetkeä aikaisemmin Päivinen on kirjoittanut muistiinpanoja mukanaan kuljettamaansa vihkoon. ”Lapsen isä syyttää minua nyt vieraannuttamisesta, joten opiskelen, mitä vieraannuttaminen on.”   

Tilanne alkoi kehkeytyä joulukuussa 2016, kun Päivinen muutti poikansa kanssa Suomeen. Aluksi muutto sujui Päivisen mukaan yhteisymmärryksessä lapsen isän kanssa. Kevättalvella pariskunta erosi, ja toukokuussa isä riitautti muuton. Lapsi oli syntynyt Islannissa ja vanhempien parisuhde oli rekisteröity Islannissa, mikä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että lasten huoltajuus on automaattisesti molemmilla vanhemmilla. Helsingin hovioikeudessa Päivisen todisteet muuttamiseen isältä saadusta luvasta eivät riittäneet, ja alkoi pitkä tutustuminen islantilaiseen oikeusjärjestelmään. Hovioikeuden päätökseen Päivinen ei Suomessa hakenut valituslupaa korkeimmalta oikeudelta. ”Haimme hovioikeudelta tuolloin asianajajani kanssa palautuksen keskeytyslupaa. Kun sitä ei myönnetty, ei ollut mitään järkeä hakea myöskään valituslupaa korkeimmalta oikeudelta”, Päivinen kertoo. 

Islannissa huoltajuustapausten ratkaiseminen on osoittautunut hitaaksi, ja oikeuskäsittely on viivästynyt useasti. ”Kurjinta on se, että lapsi kärsii. Se on tuottanut minulle kaikista eniten tuskaa”, Päivinen sanoo. Pitkittyvä käsittely ja epävarmuus ovat olleet raskasta aikaa myös Päiviselle. ”Moneen kuukauteen en pystynyt tekemään lainkaan töitä, kun tilanne oli niin ahdistava”, kirjailijana työskentelevä Päivinen kertoo. Yhtä aikaa huoltajuusriidan kanssa on vireillä lapsen isän tänä keväänä nostama syyte lapsikaappauksesta. ”Kävin poliisikuulusteluissa rikosilmoituksen vuoksi. Pahimmillaan lapsi-kaappauksesta voisi seurata täällä 16 vuotta vankeutta, mutta minusta tuntui kuulustelujen jälkeen, ettei asia etene. 

Huoltajuusriidan käsittely alkoi Islannissa elokuussa paikallisen nimismiehen vastaanotolla. Islannissa huoltajuuskiistoja yritetään ratkaista ensiksi sovittelemalla, ja oikeuteen asian voi viedä vasta, jos suunnittelu ei tuota tulosta. Maaria Päivinen oli hankkinut islantilaisen asianajajan jo kesäkuussa 2017 sen jälkeen, kun Suomen maistraatti oli toukokuussa iän vaatimuksesta muuttanut lapsen kotiosoitteen takaisin Islantiin. Islantilainen asianajaja laittoi tuolloin paikalliselle nimismiehelle hakemuksen kotiosoitteen muuttamisesta takaisin Suomeen. Tämän ansiosta sovitteluaika järjestyi nimismiehen luota jo elokuun lopulla. Sovittelu päättyi alkuunsa. Päivinen kävi lapsen isän kanssa nimismiehen luona vain kerran. ”Sovittelija näki, ettei sovintoa tule syntymään, ja anoit lokakuussa oikeutta varten leiman paperiin sovittelusta ilman, että kävimme muussa kuin ensitapaamisessa. 

Ensitapaamista ei lasketa vielä viralliseksi sovittelukäynniksi. Tästä aiheutui ensimmäinen viivästys asian käsittelyyn, kun oikeus ryhtyi tutkimaan lapsen iän ilmoitusta siitä, ettei sovitteluvelvoitetta ollut oikeasti täytetty ennen asian viemistä oikeuteen. Elettiin joulukuun loppupuolta, kun islantilainen tuomioistuin päätti, ettei tuomari hylkää huoltoriitaa, vaan asian käsittely oikeudessa jatkuu. Ratkaisu oli tuossa vaiheessa neljä kuu-kautta Islannissa turvakodissa asuneelle Päiviselle helpotus. ”Se oli hirveintä aikaa, kun piti odottaa, hylkääkö oikeus huoltajuus-riidan. Jos asia olisi palautunut nimis-miehelle, olisimme joutuneet kuukausien sovittelujonon hännille”, Päivinen kertoo. Tämän vuoden tammikuussatuomari kutsui Päivisen ja lapsen isän sovitte-luun oikeuteen. Sopimusta ei synty- nyt, ja helmikuussa oli asianajajien vuoro käydä oikeudessa kuultavina. Tuolloin vanhemmat olivat järjestä-neet lapsen tapaamisoikeuden niin, että isä sai tavata poikaa kolmesti viikossa. Päivinen asui lapsen kanssa yhä turvakodissa Reykjavikissa. ”Jos tämä olisi halvempi maa, olisin muuttanut tänne väliaikaisesti asu-maan. Reykjavikissa asuminen on kuitenkin niin kallista, ettei se ole mahdollista”, Päivinen perustelee. Päivisen pyynnön huoltajuuden ratkaisemisesta väliaikaisesti tuomio-istuin hylkäsi. Päivinen olisi halunnut päästä odottamaan oikeuden päätös-tä pojan kanssa Suomeen. Myöhemmin paikallinen hovioikeus päätti isän valituksen jälkeen, että huoltajuus jaetaan oikeuden päätöstä odottaessa tasan. Nyt poika on vuoroin kaksi päivää isänsä, toiset kaksi päivää äitinsä luona. ”Poika ei ollut aiemmin ollut erossa minusta yötäkään. 2-vuotias on mielestäni liian pieni tähän. 

Maaliskuussa Päivinen pääsi käymään Suomessa poikansa kanssa. Mukaan tuli islantilainen psykologi, joka kävi arvioimassa, millaiset asuinolosuhteet äidillä olisi tarjota Suomessa. ”Psykologin lausunnossa todettiin, että laitan oman etuni lapsen edun edelle. Se ehkä viittasi siihen, etten ole muuttanut Islantiin. ”Päivisellä odottaa kotitalo Kotkassa. ”En ole voinut vuokrata taloa pois, koska en tiedä, muutanko Suomeen parin viikon päästä, parin kuukauden päästä vai koska.” Uuden romaanin kirjoittamiseen saadun apurahan turvin Päivinen on pystynyt elämään Islannissa oikeudenkäyntiä odotellessaan. ”Apuraha ei kuitenkaan riittäisi täällä edes vuokraan”, hän toteaa. Kymmenen kuukauden aikana hän on asunut tuttavaltaan vuokramassa asunnossa yhden kuukauden, ja jouluna hän sai ystävänsä asunnon käyttöön pariksi viikoksi, kun tämä oli Suomessa. Muutoin asuinpaikkana on ollut turvakoti. ”Onneksi olen saanut asua turvakodissa. Siellä henkilökuntakin on ihmetellyt tilannetta”, Päivinen toteaa. ”Emme ole tosin turvakodissa pelkästään asuntotilanteen vuoksi, vaan kyse on myös turvallisuudesta”, hän lisää. 

Oikeudenkäynnin päivämäärä on siirtynyt kevään aikana useasti. Alun perin tuomari oli Päivisen mukaan sanonut, että tapaus olisi ratkaistu pääsiäiseen mennessä. Käsittelyä on lykätty useasti vastapuolen kiireiden ja sairastumisten takia. ”Ihmettelen, miksi tuomari hyväksyy jatkuvan lykkäämisen”, Päivinen toteaa. Hänen kannaltaan tilanne on tuntunut jo pitkään kohtuuttomalta. ”Olen vastoin tahtoani jumissa Islannissa. Periaatteessa voisin lähteä, mutta ilman lastani, enkä tietenkään tee niin”. 

Tapaus on saanut Islannissakin julki-suutta. Joulun alla Stundin-lehti uutisoi siitä, että Päivinen oli tuolloin ollut neljä kuukautta jumissa maassa. Tämän vuoden helmikuussa tapaus nousi Islannin yleisradioyhtiön RÚV:n televisiouutisiin. Vastaavasti myös lapsen isä on pitänyt asiaa esillä mediassa. Hän loi Facebookiin Daddy too-ryhmän huoltajuusriidoissa mukana oleville miehille ja perusti keväällä paikallisiin kuntavaaleihin puoleen ajamaan miesten asiaa. Puolue ei saanut edustajiaan läpi vaaleissa. ”En lue, mitä hän minusta Facebookissa kirjoittaa, koska en osaa kunnolla kieltä enkä halua pahoittaa mieltäni. Radiohaastattelussa lapsen isä sanoi, että minulla on raiskausfetissi, koska olen kirjoittanut yhdessä kirjassani raiskauksesta. Käsittelyn aikana on myös sanottu, että olen mielisairas ja vaarannan lapsen terveyden, koska olen kasvissyöjä”, Päivinen kertoo.  

Oikeudenkäynnille viimeisimmäksi annettu päivämäärä on keskiviikkona 6. kesäkuuta. ”Psykologin arvion ja sen jälkeen, kun hovioikeus päätti huoltajuuden jakamisesta väliaikaisesti, olen alkanut pelätä, joudunko jättämään lapsen tänne”, Päivinen sanoo. ”Pahin pelkoni tällä hetkellä on, että lapsi määrättäisiin isälle ja minä joutuisin lähtemään maasta ilman lasta. Minulla ei kuitenkaan ole mitään mahdollisuutta jäädä, jos isä saa huoltajuuden”, Päivinen toteaa. Pelosta huolimatta hän toivoo, ett-ei tapauksen käsittely enää pitkittyisi. ”Tuntuu voimattomalta taistella maassa, joka ei ole oma, ja jossa ei voi hoitaa asioita omalla kielellä”, Päivinen huokaa.  

Artikkelin julkaisun jälkeen 6.6.2018 käräjäoikeus Islannissa on antanut äidille yksinhuoltajuuden ja äiti ja lapsi ovat nyt Suomessa. Isä on valittanut päätöksestä.

Ote Helka Beltin kirjasta Lapsellinen ero (Kustannus-osakeyhtiö Kosmos, 2018). 

Kun lapsiperhe eroaa, parisuhde päättyy, mutta vanhemmuus jatkuu. Kuinka järjestää lapsen elämä uudessa tilanteessa? Helka Belt on koonnut Lapsellinen erokirjaan 20 erilaisen perheen tarinat, jotka vaihtelevat aina onnistuneesta uusperheestä ulkomaiseen lapsikaappaukseen. Haastatteluissa nousevat esiin erotilanteiden ikävät puolet, kuten raastavat oikeudenkäynnit ja vieraannuttaminen mutta, myös mahdollisuudet kuten toimiva etävanhemmuus. Kirja tarjoaa runsaasti tietoa huoltajuusjärjestelyistä mutta myös vertaistukea ja lohtua.  

Helka Belt pitää suosittua Etä-äiti-blogia, jossa hän kirjoittaa vanhemmuudesta monesta näkökulmasta. Hänellä on kaksi lasta, jotka ovat molemmat erolapsia eri liitoista. Toiselle hän on etä-äiti. 

Alekin ja Riitan (nimet muutettu) suhde oli alusta asti vuoristorataa, välillä erottiin ja sitten taas palattiin yhteen. Asiat sujuivat pitkiäkin aikoja hyvin, mutta lopulta Riitta ilmoitti haluavansa erota. Samoihin aikoihin Riitta tapasi italialaisen miehen, jonka perässä hän lähti Italiaan. Tilanne kuitenkin muuttui jo muutaman kuukauden kuluttua, kun nainen palasi Italiasta Suomeen. Hän halusi palata Alekin kanssa yhteen. Nainen astui jälleen Alekin elämään kuin ei olisi poissa ollutkaan. 

Hän alkoi puhua myös lapsitoiveistaan. Riitta oli aiemmin aina painottanut, ettei missään nimessä halua lasta. Siksi Riitan yhtäkkinen mielenmuutos ja pakottava tarve hankkia lapsi tuntuivat kummalliselta, mutta Alek oli niin onnellinen kuullessaan, että saisi ehkä pian olla isä, ettei uhrannut Riitan äkilliselle mielenmuutokselle sen enempää ajatuksia.  

Jonkin ajan kuluttua Riitta tulikin raskaaksi. Jo ennen ensimmäistä neuvolakäyntiä hän kuitenkin sanoi Alekille, ettei miehellä ollut mitään asiaa neuvolatapaamisiin. Riitan mielialat vaihtuivat alituiseen, ja riidat jatkuivat. Raskaus meni kesken, mikä oli kummallekin suuri pettymys. Pian tämän jälkeen koko edellisen vuoden tapahtumaketju alkoi alusta: Riitta lähti Italiaan, oli siellä pari viikkoa, tuli takaisin, sanoi Alekille, että haluaa olla tämän kanssa yhdessä, ja tuli uudelleen raskaaksi. Jälleen ennen ensimmäistä neuvolaa Riitta alkoi riidellä kaikesta mahdollisesta ja sanoi haluavansa eron. Alek myöntyi eroon, koska hän halusi suojella Riitan raskautta. Hän aikoi kuitenkin pysyä tukena isän roolissa raskauden aikana ja vauvan synnyttyä.  

Jossain vaiheessa Riitta lakkasi vastaamasta hänen puheluihinsa, ja Alek sai kuulla, että Riitta oli tehnyt hänestä rikos-ilmoituksen vedoten häirintään. Alek an-toi hänen olla tämän jälkeen rauhassa. Kun lapsi syntyi, Alek meni synnytyssairaalaan. Hän toivoi kovasti saavansa nähdä vastasyntyneen lapsensa, mutta sanoi heti Riitalle, että poistuisi kyllä paikalta, jos tämä sitä toivoi.  

Riitta antoi Alekin jäädä sairaalaan, ja isä sai nähdä poikansa. Seuraavan kuukauden ajan Alek kävi usein Riitan ja vauvan luona. Sitten Riitan mieli muuttui jälleen; hänestä oli sittenkin parempi, ettei Alek enää kävisi heidän luonaan. Hän voisi kuitenkin tuoda poikaa näytille Alekille vaikka kaupungille, mutta kotiinsa hän ei miestä enää halunnut. Alek ihmetteli, miksi Riitta ei voisi tuoda vauvaa Alekin kotiin. Riitta ei kuitenkaan suostunut tä-hän, ja Alek suostui paremman järjestelyn puutteessa kaupunkitapaamisiin, vaikka tilanne tuntuikin pahalta. Miten tuollaisilla tapaamisilla saisi muodostettua kunnon suhteen lapseensa? 

Ensimmäinen tapaaminen meni hyvin, kunnes Alek pyysi, että he tunnustaisivat virallisesti hänen isyytensä. Riitta suuttui. Hänen puolestaan jatkossa Alek saisi hoi-taa asiat viranomaisten kautta, ja jos se Riitasta riippuisi, hän ei enää ikinä saisi nähdä lasta. 

Alek soitti monen monta kertaa lastenvalvojalle ja kysyi, mitä hän voisi tehdä. Hän kävi myös tunnustamassa isyytensä, mutta Riitta ei suostunut tunnustukseen. Samaan aikaan Riitta ja hänen äitinsä hakivat Alekille lähestymiskieltoa, jossa perusteeksi mainittiin asioita, joita ei ollut koskaan tapahtunut. 

Alekista tuntui, että Riitta oli vainoharhainen ja teki hänelle tahallaan kiusaa. Pahinta oli kuitenkin se, ettei hän voinut tavata lastaan. Oikeudessa ei hyväksytty lähestymiskiellon toimeenpanoa, mutta siellä sovittiin Alekin ja lapsen tapaamisista. Tapaamiset eivät kuitenkaan toteutuneet, kun Riitta ei vastannut Alekin yhteydenottoihin. 

Alek oli jo niin suivaantunut, että haki isyydentunnustusta oikeuden kautta. Hän ei missään vaiheessa ollut epäillyt, etteikö lapsi olisi hänen, ja testituloksetkin vahvistivat lopulta asian. Käräjäoikeus määräsi Riitan osallistumaan isyydentunnustukseen. Käytännössä tunnustus ei muuttanut tilannetta. Ainoana poikkeuksena aiempaan oli se, että Alek alkoi maksaa elatusmaksuja. 

Riitalla oli yksinhuoltajuus, eikä hän suostunut yhteishuoltajuuteen. Hän ei edelleenkään suostunut järjestämään Alekille ja lapselle tapaamisia, joten Alek joutui jälleen kerran hakemaan käräjäoikeudelta apua. 

Kului kuukausia niin, ettei Alek nähnyt lastaan. Oikeudenistunnossa Riitta vetosi siihen, että uskoi Alekin vievän lapsen varmasti luvatta ulkomaille ja suostuisi vain valvottuihin tapaamisiin. Yleensä valvotut tapaamiset määrätään vain rikolliselle, kuten tuomari huomautti, eikä Alek sellainen ollut. Alek kuitenkin halusi nähdä lapsensa ja suostui Riitan vaatimukseen. 

Hän ehti tavata lapsensa valvotusti muutaman kerran ennen kuin Riitta lakkasi jälleen vastaamasta hänen puheluihinsa. Tähän ei saanut mitään yhteyttä. Alek ei suostunut antamaan periksi. Hän vaati uusia huoltajuuskäsittelyjä ja yhteishuoltajuutta kesällä 2017 lapsen ollessa jo 2-vuotias. Käräjäoikeus ei näitä myöntänyt, mutta Alekin valitettua hovioikeuteen saatiin lopulta päätös yhteishuoltajuudesta. Samalla heille määrättiin tapaamisajat, ja vanhempien välillä yritettiin vielä kerran sovittelua. 

Siellä Riitta myös pyysi Alekia allekirjoittamaan luvan lapsen matkustamiseen vuoden 2017 loppuun asti. Ennen tätä Riitta oli pyytänyt elinikäistä matkustuslupaa lapselle, josta Alek oli kieltäytynyt välittömästi. Mikä silloin estäisi Riittaa viemästä lasta ikuisiksi ajoiksi ulkomaille? Nyt Alek kuitenkin myöntyi vuoden loppuun voi-massa olevaan matkustuslupaan. Alekin pahat aavistukset osoittautuivat aiheellisiksi, kun Riitta pian sovittelun jälkeen katosi ja vei lapsen mukanaan. Alek otti heti yhteyttä käräjäoikeuteen, joka määräsi sakkouhan Riitalle: jos hän ei palaisi Suomeen, hänelle kertyisi sakkoja joka kuukausi. 

Riitta ei kuitenkaan palannut. Alek alkoi pelätä lapsensa puolesta, ja hän soitti lastensuojeluviranomaisille. Järkytys oli valtava, kun hänelle kerrottiin, että lapsen asuinpaikkakunnaksi oli rekisteröity Italia. Riitta oli tehnyt muuttoilmoituksen Alekin tietämättä jo niihin aikoihin, kun he olivat olleet sovitteluistunnossa keskustelemassa tapaamisajoista. Hän sai myös kuulla, että Riitta oli luopunut omistamastaan yrityksestä samoihin aikoihin. Riitta oli siis suunnitellut muuttoa jo pitkän aikaa. 

Alek soitti heti poliisille ja teki rikosilmoituksen lapsikaappauksesta. Palautusilmoitus lapsesta on tehty oikeusministeriöön. Riitta on kuitenkin tehnyt lapsesta turvakiellon maistraattiin, eikä ministeriökään voi tehdä mitään, ennen kuin se kumotaan. Vasta sen jälkeen Alekilla on oikeus saada tietää lapsensa olinpaikka. 

Odotetaan, odotetaan vielä vähän lisää. Odottaminen on jättänyt jälkensä, ja Alek ikävöi lastaan todella paljon. Syyttäjä on viimein todennut, että lapsikaappaus-rikos on tapahtunut, Riitalle on ilmoitettu, että lapsi pitää palauttaa välittömästi Suomeen. Mitään ei silti ole tehtävissä niin kauan kun Riitta ei vastaa yhteydenottoihin ja pysyttelee Italiassa, jossa hän on mennyt myös naimisiin. Onko mies sama kuin se, jonka luona Riitta vuosia sitten vieraili, sitä Alek ei tiedä. Suomessa Riittaa odottavat isot sakot siitä, ettei tuonut lasta sovittuihin tapaamisiin, sekä lapsikaappausrikoksen käsittely. 

Tietoisku: Laki lapsen huollosta sanoo, että yhteishuollossa vanhemmat päättävät yhdessä lasten asuinpaikasta. Maistraatin pitäisi ilmoittaa ja kysyä etävanhemman suostumus lapsen muuttoon. Vanhemmat kuitenkin kertovat, ettei näin kuitenkaan lähellekään aina tapahdu. 

Tapahtuneen johdosta Alekilla ei ole minkäänlaista suhdetta lapseensa. Jos Alek saisi yksinhuoltajuuden, hänen olisi helpompi palauttaa lapsensa Suomeen. Huoltajuutta varten on tulossa olosuhdeselvitys Alekin asuinoloista ja elämäntilanteesta. Alekin mielestä kaiken kaikkiaan lasten asioita hoitavilla järjestelmillä Suomessa olisi toiminnassaan paljon parannettavaa. Hän on kokenut, että heidän tapauksessaan lapsen äiti on saanut tehdä mitä tahansa ja silti pitää lapsen huoltajuuden. Isänä hän puolestaan joutuu todistamaan yhä uudelleen, ettei ole rikollinen, hullu tai kaappaamassa lastaan ulkomaille. Riitta ei ole tullut oikeudenistuntoihin paikalle, ei ole vastannut haasteisiin eikä ole tuonut lasta sovittuihin tapaamisiin. Myöskään ketään ei tunnu juurikaan hetkauttavan, että äiti on kaapannut lapsensa luvatta ulkomaille. 

Ainoat tahot, joista Alek on saanut todellista tukea ja apua, on Kaapatut Lapset ry, joka on perustettu auttamaan kaapattujen lasten vanhempia, sekä Alekin asianajaja, joka on auttanut häntä vuosien mittaan paljon. Alek on surullinen tapahtumista, ja hän haluaisi nähdä lapsensa, mutta se, mitä tulevaisuudessa tapahtuu, on toistaiseksi vain suuri kysymysmerkki. 

Helka Beltiltä, kustannusosakeyhtiö Kosmokselta sekä tarinansa kertoneelta isältä on saatu lupa tarinan julkaisuun tässä lehdessä. 

Kirjan julkaisun jälkeen käräjäoikeus määräsi lapsen asumisen isän luo ja Suomeen. Lapsen äiti valitti päätöksestä, mutta päätös säilyi ennallaan. Hovioikeuden päätöksessä sai painoarvoa myös äidin tekemä lapsikaappaus. Lapsen tarkka olinpaikka ei ole tiedossa, eikä isä ole vielä päässyt tapaamaan lastaan. Isä on hakenut täytäntöönpanoa oikeuden päätökselle lapsen huollosta ja asumisesta. 

Vuonna 2011 suomalainen, Suomessa syntynyt suomea äidinkielenään puhuva suomalaisen äidin ja kanadalaisen isän tytär, joka oli asunut valtaosan pienestä iästään Suomessa, katsottiin Haagin sopimuksen perusteella kuuluvan asumaan Kanadaan. Perusteluina olivat muun muassa isän uran tarpeet ja Kanadasta kolme vuotta ennen lapsen hankkimista ostettu omaisuus. 

Vanhemmat olivat kuitenkin tehneet lapsen syntymävuonna Helsingin sosiaaliviraston lakimiehen kanssa tuomioistuimen vahvistaman sopimuksen lapsen asumisesta äidin luona, mutta tämän ei katsottu asiassa merkitsevän. 

Vuonna 2015 yhtään tapaamista ei ollut saatu järjestettyä äidille ja tyttärelle neljään vuoteen, vaikka asianhoidon osallisina ovat olleet vanhempien suomalaiset asianajajat, kanadalaiset asianajajat, Suomen ja Kanadan lastensuojelut, Kanadan poliisi ja kanadalainen korkein oikeus. 

Äiti on matkan varrella suostunut vapaaehtoisesti kunnallisiin ja yksityisiin valvottuihin tapaamisiin ilman syytä ja ilman oikeuden määräystä. Tällöin vanhemmat olivat vielä naimisissa, jolloin oikeus lapsen luonapitoon olisi pitänyt olla jo automaattisesti. 

Suomen lastensuojelu on vuosien varrella tehnyt yhteensä kolme virallista lastensuojeluilmoitusta ja yhden rikosilmoituksen Kanadaan –tuloksetta. Lastensuojeluviran-omaiset ilmaisivat huolensa isän harjoittamasta vieraannuttamisesta jo vuonna 2011, pian sen jälkeen, kun tytär oli siirtynyt oikeuden päätöksen perusteella asumaan isän luokse Kanadaan. Ilmoitusten aiheena oli huoli lapsen tilanteesta, olosuhteista sekä lapsen tarve pitää yhteyttä Suomeen jääneeseen vanhempaansa.  

Äiti jätti vuonna 2015 hakemuksen tapaamisoikeuden esteiden poistamiseksi Haagin sopimuksen mukaisesti.  

Nyt, yli neljä vuotta myöhemmin asian käsittely on kesken, eikä äiti ole saanut tavata lastaan yrityksistä huolimatta. Yhteensä on siis kulunut yli kahdeksan vuotta siitä, kun äiti ja tytär ovat viimeksi tavanneet. Näiden vuosien aikana he ovat pitäneet yhteyttä Skypen välityksellä. Puhelut Skypessä toteutuvat epäsäännöllisesti, eikä peruuntuneiden puheluiden tilalle saada järjestettyä uusia.  

Vuonna 2019 äiti sai kesällä tiedon, että tyttären tapaaminen voisi vihdoin järjestyä Kanadassa. Tyttären isä oli antanut alustavan suostumuksen tapaamisen järjestämiselle.  

Äiti matkustaisi kaapattujen lasten tukirahaston avustamana tavatakseen tyttärensä kahdeksan vuoden tauon jälkeen. Tapaamispäivä oli sovittuna.  

Oikeuden päätöksen mukaisesti tapaamista tulisi valvomaan isän valitsema sosiaalityöntekijä, jonka luona kahden tunnin tapaamisen hinnaksi tulisi 180 €.  

Vain päiviä ennen tapaamispäivää tapaamisjärjestelyihin alkoi tulla muutoksia muun muassa tapaamisessa läsnä olevien henkilöiden ja ajankohdan suhteen. Muutosten myötä tapaaminen ei ollut enää mahdollinen.  

Äiti oli odottamassa Euroopassa vaihtolentoaan Kanadaan, kun ilmeni, ettei tapaaminen tulisikaan toteutumaan. Näennäisesti esteitä tapaamiselle ei ollut, mutta käytännössä tapaamisen toteutuminen kävi mahdottomaksi. Jälkeenpäin ilmeni, ettei tytär edes ollut tietoinen, että äiti oli tulossa tapaamaan häntä. Äiti joutui korvaamaan tapaamiseen varatulle sosiaalityöntekijälle sovitut kulut. Hänelle jäivät maksettavaksi myös lentoliput Kanadaan ja takaisin, joita hän ei päässyt kokonaisuudessaan käyttämään. 

Äiti odottaa yhä, neljä ja puoli vuotta hakemuksen jättämisen jälkeen, Haagin prosessin edistymistä ja mahdollisuutta tavata vihdoin tyttärensä kasvotusten.  

Lyhennelmä Uusi Tie-lehdessä toukokuussa 2019 julkaistusta jutusta. Juttu on julkaistu kirjoittajan ja haastateltavan luvalla. 

Lapsikaappauksen uhriksi joutunut Sofia Majuri on työstänyt menetyksiään koko aikuisikänsä. 

– Olin puolivuotias, kun vanhempani erosivat. Minua piiloteltiin siitä asti, koska isäni oli uhannut kidnapata minut, Sofia kertoo. 

Kulttuurishokki tuntuu kaukaiselta asialta Sofia Majurin kauniissa opiskelijakodissa Yasmine-koiran pyöriessä jaloissa. Sofialla on kuitenkin kokemus ilmiöstä äärimmäisissä olosuhteissa. Hän on yksi sadoista vuosikymmenten aikana Suomesta kaapatuista lapsista. Tarina alkoi jo ennen hänen syntymäänsä. Sofia uskoo, että hänen äitinsä halusi miehen, joka ei polta, käytä alkoholia ja on uskonnollinen. Äiti meni naimisiin kemian maisteriksi valmistuneen muslimin kanssa, joka oli tullut Suomeen jatkamaan akateemisia opintojaan. Avioliittoa varjostivat monenkirjavat ongelmat. Riitaisuuksien syynä eivät olleet pelkästään uskontoon ja kulttuuriin liittyvät kysymykset. 

Helsingistä Karachiin 

Sofia Majuri eli turvatonta ja levotonta nuoruutta pääkaupunkiseudulla, kun hän joutui sairaalahoitoon. Sieltä hän ei koskaan palannut kotiin äitinsä luokse, vaan lähti sukulaisten järjestämän saattajan kanssa ”maan alle”. 

– Vietin neljä kuukautta Suomessa epätietoisena siitä, mihin päädyn, hän kertoo. 

Sitten tytölle kerrottiin, että hän pääsisi isänsä luokse. Sofia luuli, että hän lähtisi isän uuden perheen luokse Yhdysvaltoihin. Jossain vaiheessa matkan aikana hän tajusi olevansa matkalla Pakistaniin. Kone laskeutui Karachin lentokentälle. Ensimmäisen yön isä ja tytär viettivät moskeijassa. 

– Imaami otti meidät vastaan. Jännitin ja yritin olla kohtelias. Ojensin käteni kätelläkseni häntä. Se olikin raskas virhe, ja sain nuhteet, koska islamin mukaan mies ei saa kätellä naista, hän sanoo. 

Kielimuuri ja kulttuurishokki 

Sofia Majuri täytti Pakistanissa 15 vuotta. Isän äiti kohteli tyttöä hyvin, mutta yhteisen kielen puuttuminen vaikeutti kommunikointia. Isän äiti kuitenkin ehti kiintyä tyttöön ja kutsui tätä hellittelynimellä 

”Maasatke” (suom. Minun kuuni) 

– Sanakirjan avulla pystyimme puhu- maan vähän englantia sukulaisteni kanssa. Silti olin täysin ummikko vieraassa maassa, ja koin vahvan kulttuurishokin. Perustarpeeni tyydytettiin, mutta vointini oli silti huono. Kärsin voimakkaasta koti-ikävästä ja itkin päivittäin. Setäni varoitti, että silmäni sulavat, Sofia muistelee. 

Kaikki isän sukulaiset tiesivät tytön olevan kristitty, ja hänen sallittiin esimerkiksi lukea Raamattuaan avoimesti. Käännytysyrityksiltä hän ei kuitenkaan välttynyt. Kerran yksi sukulais- mies ajoi Sofiaa takaa ja huusi, että ”Olet muslimi ja pakistanilainen, koska isäsi on pakistanilainen ja muslimi!”. 

– Hän uhkasi hakata minut, ellen käänny. Pääsin karkaamaan muurin yli ja menin isän serkun luokse pakoon, Sofia kertoo. 

Sofia oli kadoksissa kaikkiaan kymmenen kuukautta. Tästä ajasta hän oli puoli vuotta kaapattuna Pakistanissa. Sofian isä palasi Yhdysvaltoihin perheensä luokse kesken Sofian kaappauksen. 

– Lopulta onnistuin lähettämään kirjeitä äidilleni, joka otti yhteyttä Suomen ulkoasiainministeriöön, Sofia kertoo. 

Kokemusasiantuntijaksi elämäntarinaa työstäen 

Pääsy Pakistanista Suomeen ei tuonut Sofia Majurille helppoa elämää. Ennen Suomeen paluuta Pakistanin ja Suomen viranomaiset sekä Sofian sukulaismies neuvottelivat siitä, miten tytön paluu järjestettäisiin ja miten Suomessa toimittaisiin. Suomessa Sofia asui aluksi äitinsä luona. Äidin elämäntilanne oli kuitenkin kuormittunut, ja siksi Sofia sijoitettiin SOS- Lapsikylän oppilaskotiin ja sieltä lastenkotiin, jonka yhteydessä toimivassa peruskoulussa hän sai suoritettua yhdeksännen luokan loppuun. 

Sofia on valmistunut lastenhoitajaksi. Takana on myös lyhyeksi jäänyt avioliitto, josta syntyi nyt jo aikuinen tyttö. Tällä hetkellä Sofia opiskelee Seinäjoella vuoden pituisessa koulutusohjelmassa kokemusasiantuntijaksi. Oman, osin hyvinkin traumaattisen elämäntarinan työstäminen on ollut työlästä, mutta välttämätöntä ja myös palkitsevaa. 

Isä myönsi virheensä 

Traumaattinen kokemus kaapatuksi tulemisesta ei vienyt isän kaipuuta. Sofian isä tilasi aikuiselle tyttärelleen matkan Yhdysvaltoihin jouluna 2014. Isän uuteen perheeseen kuuluivat vaimo, kolme tyttöä ja poika. Matkaa sävyttivät monenlaiset kulttuurierot ja kulttuurien väliset törmäykset. 

Suomessa opetetaan erilaisia kohteliaisuussääntöjä kuin pakistanilaisessa kulttuurissa. Kyse oli pikkuasioista, mutta ne tuntuivat pahalta, hän myöntää.  

Sofian vierailu isän uusperheessä huipentui ”suomalaiseen jouluun”. Sofia valmisti suomalaisia ruokia, kuten riisipuuroa, lohta ja hankki pöytään piparkakkuja. Hän antoi myös kaikille lahjat. Isä sai kuvia Sofiasta ja tämän kuvankauniista, suloisesta tyttärestä. Pöytää koristi pieni pöytäkuusi. Sofian yllätykseksi isä pyysi tytärtään lukemaan Raamattua. 

– Isä pyysi, että luetaan jouluevankeliumi, ”Kun se kuuluu lukea”. Luin sen suomeksi ja englanniksi, Sofia kertoo. 

Sofian ollessa Yhdysvalloissa isä myönsi, ettei hän tiennyt mitä teki, kun järjesti tyttärensä kaappauksen Pakistaniin. Hän myönsi, että se ei ollut oikea ratkaisu, vaikka islamin mukaan isällä onkin oikeus päättää lastensa elämästä. 

– Aikoinaan isä koki tekevänsä oikein, kun lähetti minut isoäidin hoiviin. Hän yritti myös etsiä minulle sopivaa aviomiestä, jonka aina torjuin. Olinhan vasta 14-vuotias teini, Sofia muistuttaa. 

Perheyhteyden puute altistaa yksinäisyydelle 

Kohtaaminen isän kanssa oli merkittävä, ja periaatteessa Sofia kokee päässeensä sopuun isänsä kanssa. Lapsuuden ja nuoruuden ratkaisevien vuosien aikana hän ei kuitenkaan koskaan saanut apua isältä niissä kysymyksissä, joissa olisi sitä tarvinnut. Isän läsnäolon, rakkauden ja tasapainoisen perhe-elämän puuttuminen ovat aiheuttaneet vakavia vaille jäämisiä. 

Vuosi kohtaamisen jälkeen Sofian isä kuoli yllättäen. Äkkikuolema tapahtui lentokentällä, kun isä oli ollut matkalla Pakistanista Kaliforniaan. Suomen järjestelmässä Sofia oli virallisesti isänsä tytär. 

Isän piti rekisteröidä minut tyttärekseen myös Yhdysvalloissa, mutta prosessi oli kesken, kun hän kuoli. Jäin siksi muun muassa perinnöttä. Kovinta on kuitenkin se, että isän uusperhe ei pidä minua aidosti perheenjäsenenä. Minulla ei ole enää mitään yhteyksiä puolisisaruksiini, Sofia kertoo surua silmissään. 

Kokemusasiantuntija ja Kaapatut lapset ry:n hallituksen jäsen Nora kertoo tarinansa. Nora syntyi Suomessa seitsemänkymmentäluvun lopussa suomalaiselle äidille ja kuwaitilaiselle isälle. Vanhemmat erosivat Noran ollessa 2-vuotias, ja hän jäi äidin kanssa Suomeen asumaan. Isä kaappasi Noran 6-vuotiaana Kuwaitiin Yhdysvalloista, missä Nora oli tapaamassa isänsä.  

-Minulla oli ihan tavallinen suomalainen lapsuus, Nora muistelee aikaa Suomessa.  

-Kuusivuotiaana minulla oli viimeinen joulu täällä, Nora kertoo. Seuraavana kesänä Nora lähti äidin kanssa Yhdysvaltoihin isää tapaamaan. Isä oli ehdottanut, että näin Nora voisi tutustua häneen. -Äiti uskoi isää, ja olisin itsekin tehnyt samoin, jos lapseni isä haluaisi rakentaa suhdetta lapseensa, Nora pohtii. Tältä matkalta Noran isä kaappasi hänet Kuwaitiin, jonne Nora jäi 16 vuodeksi. 

Isän kanssa Nora koki paljon niin henkistä ja fyysistä väkivaltaa. -Isä oli sairas. Tiesin, että se ei ollut normaalia, koska minulla oli ollut normaali elämä Suomessa, Nora toteaa. 

Noin 20-vuotiaana Nora tuli pienen tyttärensä kanssa Suomeen. Noran äiti ei tiennyt paluusta, sillä Noralla ei ollut keinoja ottaa äitiin yhteyttä. Saapuessaan Suomeen Nora sai apua soittamiseen lentokentän infosta, ja äiti tuli heti lentokentälle. 

Matka jatkuu 

Paluun jälkeen Nora oli Suomessa noin kolme vuotta. -Aloitin suomen kielen kurssit, mutta en oppinut kieltä. Yritin ja yritin, mutta mitään ei mennyt sisään, hän kertoo. TE-toimistosta Nora ohjattiin psykologille.  

-Psykologi sanoi: ’Olet vihainen. Sinun kielesi, äitisi ja maasi kaapattiin sinulta. On ihan normaalia olla vihainen’. Sen jälkeen aloin oppia suomea, Nora muistaa. Suomessa lääkäri arveli Noran olevan masentunut, mutta Nora ajatteli, että iloisena ihmisenä ei hän voisi olla masentunut. 

 Suomessa Nora koki olevansa yksin ja kohtasi rasismia. Niinpä noin vuotta myöhemmin Nora muutti tyttärensä kanssa Kyprokselle, ja sieltä Bahrainiin. 

 -Suomi on vaikea maa. Täällä ei saa sellaisia kuulumisen kokemuksia, että ka-dulla joku hymyilee ja juttelee kanssasi. Kun ymmärtää tämän kulttuurin, voi todeta, että minulla on monikulttuurinen elämä, ja tämä on osa sitä. Vaikeina ai-koina tämän hyväksyminen ei silti ole helppoa, Nora ajattelee nyt. 

Kyproksella Nora aloitti ensimmäisen psykoterapian. Hän tajusi tarvitsevansa apua, kun oli käyttäytynyt väki-valtaisesti tytärtään kohtaan. Terapiassa Nora ymmärsi, että haki apua, koska rakasti tytärtään. -Pyysin apua, koska en halua ikinä satuttaa lastani, Nora toteaa. 

Kyprokselta Nora muutti Bahrainiin, jossa tapasi miehensä Alin. -Alin perhe ja Ali itse ovat auttaneet minua selviytymään, Nora kertoo. -Heiltä sain kokemuksen, että pystyn luotta-maan uudestaan ihmisiin. 

Suomeen palattuaan Nora huomasi stressin ja vihaisuuden taas nouse-van, jolloin hän hakeutui Maria Akatemiaan keskustelemaan. Siellä terapeutti totesi, että Nora ei ollut ihminen, joka käyttää väkivaltaa, vaan hänellä oli traumoja. Silloin Nora muisti, että jo vuosia aiemmin hänelle oli suositeltu traumaterapiaa. 

Traumaterapia on ollut Noralle tärkeä käännekohta, joka auttoi ymmärtämään itseä ja muita ihmisiä. -Sain terapeutiksi uskomattoman ihanan ihmisen. Hän osasi tuoda kaikki asiat ulos, mistä sain motivaatiota, että voin vielä opiskella, tulla joksikin, Nora kertoo. 

-Minulla oli sellainen lapsi-Nora sisällä, joka jäi piiloon, koska pelkäsi. Sitten oli vihainen hahmo, joka voi sanoa kamalia asioita kenelle tahansa. Se on selviytymis-mekanismi, mikä oli aluksi outoa ymmärtää. Lopussa tiedän, että ne ovat kaikki minua, Nora kertoo traumaterapiassa oivalletuista asioista. 

Noran selviytymisen kannalta tärkeitä ovat olleet myös läheiset, rakastavat ihmiset eri elämän vaiheissa. Nuorena Kuwaitissa tukena oli isän äiti, joka muistutti Noraa siitä, miten vahva tämä oli.  

Palaava lapsi tarvitsee tukea 

-On niin tärkeää, että niille, jotka pääsevät palaamaan takaisin, olisi tarjolla neuvoa, mitkä ovat parhaat askeleet ja mistä saa tukea, että pääsee eteenpäin. Itselläni kesti 20 vuotta. Jos apua saa nopeammin, silloin 20 vuotta voi olla vaikka neljä, Nora pohtii. 

-Totta kai minulla oli kaikista vaikein tarina. Eivät kaikki, jotka kaappaavat lapsensa, käytä väkivaltaa. Moni vain rakastaa lastaan, Nora muistuttaa, ja jatkaa: -Minun isäni oli sairas. Jos on ollut tällaisia kamalia asioita, pitää saada apua niin nopeasti kuin mahdollista. 

-Vanhemmille tulisi kertoa, että lapsen paluu voi olla vaikea. Vanhempi ehkä luulee, että kaikki menee ihan kuin ei mitään, ihan itsestään, Nora kuvailee. -Jos täällä tulee vaikeita aikoja, apua on saatavana. Takaisin tulevilla lapsilla voi olla traumaattisia kokemuksia, Nora pohtii. Myös aikuisena palaavien olisi tärkeää tietää, että apua on tarjolla.  

Noran piti löytää kaikki aputahot itse:  

-Minun piti lähteä etsimään itseäni. Jos en olisi lähtenyt pois täältä, en olisi löytänyt miestäni ja nykyistä perhettäni. En olisi löytänyt niin hyvää psykoterapeuttia kuin Kyprokselta löysin. Tämä oli minun elämäni matka, joka piti käydä, Nora toteaa. 

Nora vaikuttaa kokemusasiantuntijana ja hallituksessa 

-Muistan, miten tapasin Kaapatut Lapset ry:n ensimmäistä kertaa Maailma kylässä-festivaaleilla. Menin pöydän luo, jossa oli meidän vapaaehtoisia. Kerroin tarinani nopeasti ja kysyin, miten voin auttaa?, Nora muistelee. 

-Yksi heistä alkoi itkeä ja sanoi: ”Nora, sä annoit nyt toivoa. Sanotko, että on toivoa”. Sanoin, että aina on toivoa, Nora toteaa. 

 Nora muistuttaa, että internetin, sähköpostin ja Facebookin aikana lapset ja vanhemmat voivat löytää toisensa helpommin. -Minulla se kesti 16 vuotta, mutta pääsin takaisin, Nora toteaa. Kaapatut lapset ry:n pisteelle osuminen oli Noralle tärkeä hetki. -Huomasin, kuinka minun tarinani vaikutti yhden ihmisen sydämeen ja hän sai vähän toivoa, Nora muistaa. 

Nora kävi Ensi- ja Turvakotien liiton kokemusasiantuntijakoulutuksen syksyllä 2019. Ennen kokemusasiantuntijakoulutusta Noraa oli jo kutsuttu puhumaan kokemuksistaan monta kertaa esimerkiksi koulussa. -Silloin koin, että tämän voin ja osaan tehdä, Nora kertoo. 

Kokemusasiantuntijakoulutus oli hyvä kokemus. Koulutuksessa suunniteltiin eri pituisia puheenvuoroja ja opeteltiin tiivistämistä. Koulutus opetti myös kohde-ryhmän huomioimisen tärkeyden. Osallistujilla oli keskenään hyvin erilaisia kokemuksia.  

-Ajattelin: ’vau, elämä on täynnä ihmisiä, joilla on ollut niin erilaisia kokemuksia, mutta ne ovat olleet ihan yhtä vaikeita kuin omani’, Nora kertoo.  

Nora on vuonna 2020 myös Kaapatut Lapset ry:n hallituksen jäsen. -Hallitukseen liittyminen oli vähän jännittävää. Tuntui, että minä olen tärkeä muille ihmisille. Tiedän, että olen tärkeä perheelleni, mutta en ollut ajatellut, että olisin tärkeä toisille, Nora kertoo. 

Hallitustyö on ollut myös opettelua: -En vielä tiedä, mitä pitää tehdä, mutta on hyvä olla siellä. Opin, kun tehdään suunnitelmia, ja haluan tehdä lisää ja lisää. Haluan, että tämä järjestö kasvaa ja tulee kuuluisaksi.  

Once upon a time I experienced real – not from movies! – kidnapping case. I will always remember July 2019. Preamble: I was in a long marriage relationship, 13 years together, we are both Russians, from St Petersburg, I am Maria and my ex-husband is Aleksei. We have 2 common kids, on the day of this story my son Peter was 7 years old and my daughter Nora was 5 years old. My ex-husband grew his career successfully and we lived in different countries as expats. In 2018 we moved, to Finland, but last-minute Aleksei decided to work one more year in a other countire¨s office. Me and the kids, we decided to move to Finland anyway, it is a headquarter of father’s employee, and sooner or later we will leave the other country, better now, Peter will start his elementary school in Finland. 

Aleksei suggested to take Nora for a “summer vacation for a few weeks only. Soon he called me and announced the divorce and that peter will live with me, and Nora with him. I spoke with Nora 3 times. Then the nanny blocked me, and didn’t respond to messages and calls, I didn’t have any information about Nora. 

When I knew about the divorce, it was like a blow to the head, can not say better. It felt like a sandstorm, I can not see anything and I don’t understand where I go. I worked, participated in expos (I am a sales manager in a small IT project), and called customers, but everything was not real. I concentrated all my efforts and moved to a smaller apartment because I could afford only cheaper rent. Peter moved with me, and his address maistraatti also moved with me, but the official address of Nora stayed with her dad, maistraatti didn’t allow me to move her permanent address as well. I tried to find a lawyer, but the case was so complicated – we are not finns, Nora did not live here, no chance. 

I called one more lawyer, to Sanna Kaitue. She told me right away that it is her last day before her summer vacation, but she will create a child residence case right away. Surprisingly, the Finnish judge (and court) replied extremely quickly, I got the answer – if the mother wants that girl lives with her, the mother needs to go and bring her daughter to Finland.  

Great – I thought. How can I go? Where? How to find Nora? HOW TO BRING HER HOME? 

I took my son and we drove to Oittaa, a very beautiful lake in Espoo. Suddenly, Aleksei texted me. It was 2 pm in Helsinki (7 pm in his city). He texted – you can talk with Nora now. I called immediately. 

Nora was so happy and excited, they definitely sit somewhere in a public place – in a restaurant: 

– Mom, mom!! Daddy gifted me a new cell phone!! And we are celebrating! 

– My kitten, what are you celebrating? 

– Daddy is going on a business trip to Paris, for two weeks! 

I asked her to talk back with Aleksei – and I said – please, don’t leave Nora alone  with no guardians or responsible adults around. Please, don’t leave her with the nanny. It is super bad, she can not be alone, she is only 5! Aleksei brazenly looked at me, grinning, and said – it’s none of your business. I started to shout – no, it is definitely my business! I will fly there, I will be with Nora, please allow me to see her! He laughed and said – it is not your business. I said – I am buying a ticket and am two days after I will be there, please open the door to me. 

So, back to reality: I hang on to the call, took Peter, and said to him – I am leaving, and you will stay with your grandmother. (my mom visited us for a few weeks). 

Crap, this sand in my sneakers, I need to stop and clean it, but later, later… 

At 3 pm I already talked with my mom and said that I am leaving. You need to know my mom, she said – it is not possible, how can you find Nora? Where? Aleksei will not give her to you, never! He will hide the passport and what you are going to do? Go to court, hire the lawyer! Everybody goes to court, it is the civilized world, why do you need to go nowhere teher? 

I spoke with her for 2 long hours, with no success. So, I stand up and said – at least I will try. Hugged Peter and bought a ticket at Finnair for 11 pm tonight.  

I call to my good friend, she lived in the same city, than my ex-husband those days. She said she can not help me, her husband said that situation is very strange, better not to be involved, but she will host me for one night upon arrival. I said “great!” All I need. 

So, I landed at 1 am. Sticky, hot, dirty streets, squatter areas. I walked in my sneakers and it was so painful, this sand in my shoe… I bought a local sim card and called the nanny. She was sleepy and said – I knew that you will call, Aleksei said that you are coming. I can not open the door. If you come, I will call to police. Aleksei banned you with security, so, it is a private condominium and you can not enter his apartment here. You can not see Nora. 

Well, fine! Went to my friend to stay overnight.  

I woke up in my friend’s place, she was busy with morning routines, kids, breakfast, and leaving for school – she quickly said to me “take my driver, he will drive where you need”. I thought – where do I need to go? I didn’t have any plan. 

All my family is Russian citizens, so, I decided to go to the Russian embassy. Let’s see what they will say. The driver dropped me off in a prestigious neighborhood, private house, palms around, and a Russian flag. Okay, I ring the bell and said to the guard in the commutator: 

The underage Russian citizen is here, without a guardian. I am a mother. 

Coming to you. 

A few minutes later one young good looking intelligent man came to me, one of the embassy diplomats. He asked me details, many many questions “where is his passport of Nora?”, “where is the father?”, “what father thinks about it?” after that he said, we will discuss it internally and I come back to you tomorrow. I said NO TOMORROW, I need now, please! He said – well, you can go now to Nora’s kindergarten, ask her teacher more about your daughter, at least you will get some information about her. 

When we lived here in 2014-2018, Nora used to go to Summit International School, a very nice kindergarten. So, I was thinking – hey, great idea, let’s check what is there! 

When I just crossed a doorstep,the school director and one of the board members was just around and said “where have you been? How you can leave your daughter alone?” I cried silently because all this stress just hit me and blew me away. She said – Nora is here, you will see her now. 

All class finished school time and came outside from the classroom, I saw Nora among the other kids – she said “mom?”. She was like a doll, with no smile, nothing, a frozen cold face. I hugged her and slowly, super super slowly, with many many weeks she slowly became herself, bright energetic Nora, with no fears, but this day she was like a piece of ice. Silent and quiet. So heartbreaking.  

We sit on the bench, I hugged her, and finally, she also hugged me. She asked – mom, where have you been? Dad said you don’t want to come and you don’t want to know how I am. Also, mom, I have a phone! 

She brought her phone, again sit on my lap and showed me pictures from her new phone. 

Mom, look, this is the sofa… This is the ceiling… (you know, kids make shots of stuff around) This is my teddy bear. This is nanny.  She lives with us.  

Finally, I realized. This is the real purpose of divorce. 

Long story short – after that to the police, I made a report that we lost Nora’s passport. At the same time, I got the message from Aleksei that he is starting a kidnapping case against me that I stole Nora. The ambassador called me and said, that he will support me with his personal protection. So, the same evening, Nora with I, and two big guys from the embassy (guards) – came to the airport and big thanks to the ambassador, without the passport, but with a paper from the embassy, we flew to South Korea. And at 4 am the diplomat from the Russian embassy in Seoul already picked us up from one plane and put us on another plane, heading to to Russia. 

Being a russian citizen, you always can come back to your motherland even without passport, but I live in Finland, Nora lives in Finland and I can not enter Finland without passport and permanent residence card. And Nora doesn’t have it, all her documents left with Aleksei. 

Long 5 weeks I neede to stay in Russia, trying to come back home to Finland, Espoo. We lived in St Petersburg where I rented an apartment. I tried to work remotely for my company in Finlandand made Rita’s passport and other important documents. At the same time, I knew that Aleksei started a kidnapping case against me Philippines, Finland, and Russia, and the Finnish police took it extremely seriously. I reported to the Finnish investigating officer about my every step via phone; the police organized a group together with Child Welfare – we had long discussions via phone. Can not say, how stressful it was.. I was talking openly and kindly asked for help – Nora can not enter Finland because she doesn’t have her permanent residence card, it is with Aleksei. I renew her passport again from Russia, yes, but the permanent residence card can be re-issued only with the SIGNATURE OF TWO PARENTS. Finnish police also spoke with Aleksei and he refused to give the card back or sign anything. So, Finnish police said – we can not close the case, please find a way to come back home and we will close the case.  

So, I was trapped. 

Every single day for these five weeks I called someone in Finland. I lived in St Petersburg, reported to Finnish police, handled things with Russian police (they also got a kidnapping case), and called, called, and called again. I called even the Administration of the Finnish president! I called Migri, the Ministry for Foreign Affairs, Raja border control, to the Russian embassy in Finland, to a Finnish counselor in Russia, I spoke with everyone. I asked a help – how can I bring Nora home, if she is only 5 years old and we lost her permanent residence card? 

Finally, I started to call for border controls on the Finnish / Russian border. Where is the senior sergeant of Raja border control said to me – well, you can enter back home with Nora, because she has her permanent residence, I can see it online, you just lost a physical card. I can take responsibility and you can come back home. 

Text: ”Maria”

I brought Rita back home to Espoo. 

I don’t need to say that this story is full of tears and big inner growth, and self-performance. If I learn something from it, I would say, stay humble, believe in your dream, and help others. So, if you are experiencing an international divorce, you don’t know what to do with kids, you have missed kids at home – please contact Kaapatut Lapset and as for my contact info.   

PS I didn’t share all details here, in this text, but everything that is written here is true. 

PS I threw away my sneakers once I came back home. 

Growing up in a mixed-race family isn’t always the easiest; mixed race people are often asked to explain who they are or what they are mixed with by strangers, and this is something that can be stressful, especially for those still working out their cultural identity. Parents, on the other hand often get asked whether they are the child’s babysitter, apparently the public (some, but not all) still struggle with the idea of family members not looking identical. 

Children from mixed-race families are often lucky enough to enjoy traditions from two different cultures. These family traditions and cultural rituals can be strongly linked to our sense of family, childhood memories and even our sense of self. A mixed-race child gets to enjoy more culturally significant traditions and that can be amazing. We all struggle with our individual identity and many people look to their cultural heritage as a way of seeking answers about who we are and where we belong. For mixed race children, this topic, allows for a deeper web of cultural understanding. Having parents of mixed heritage gives children the opportunity to learn more about each culture and to determine which aspect of each culture they strongly identify with. With the increasing numbers of mixed-race also commonly known as biracial families, it’s important that they are recognised and given a sense of identity which in turn can be passed on to their descendants. Because of their race, biracial individuals challenge the traditional norms of society and the traditional racial classes, this is due to the inability to categorize them into just one group.  

Being biracial comes with a long list of stereotypes and different definitions which have been designated by our society; most of these stereotype’s stem from discrimination and prejudicial assumptions that have carried on into today’s world. For mixed-race individuals, the above mentioned often means that they must choose their racial identity. This choice is often based on family, community, and social constructs as well as societal influences or different pressures. Mixed-race children often have difficulty finding a sense of self and where they belong in society; there’s a constant struggle of self-identity and a self of not belonging as they are not only one race but torn between two. Many may feel that there is no place for them in today’s world or even within their own families. Biracial children may even experience the chameleon effect. The chameleon effect / experience is when individuals must blend into racial groups without standing out or appearing to be different than those around them. Being biracial requires oneself to live a life of multiple identities; this leaves parents of mixed-race children in a dilemma of how to raise their children within a society which sends mixed and often incorrect signals.  

With the increase of mixed-race families, more emphasis needs to be placed on family support as well as a sense of community for biracial children and their families, there needs to be a change in the focus on how we define racial identity and race. As human beings we often shape our identities based on the perception of others; throughout history, mixed-race people have been characterized with mono-racial (single) identities. Today however, things are changing as people of mixed heritage are asserting an array of identities. A so-called colour line, which has become blurred, is how society today accepts individuals of mixed heritage. People who are mixed are often forced into a position in which they must choose to recognize one aspect of their race while denying the other. The term mixed-race/biracial is important because children need to know who they are; not only because biracial families have experiences and needs that are different from all other types of families.  

Identity and identity development is a process which is continuous and begins early but which also carries on throughout one’s life. This not only leaves mixed-race children questioning their identities and their sense of self, but it also leaves parents unsure as well as to how to raise their children and how to equally embrace both cultures. A biracial identity can be experienced in a variety of ways; it can either be glorified, denied, or ignored. Growing up biracial comes e.g., with hurdles in forming a sense of racial identity and a sense of belonging within society.  

Regardless of how biracial children/adults identify themselves, they often retreat back to societal stereotypes. Early on in life, individuals can identify themselves along a continuum of not just skin colour but also facial features, texture of hair and one’s eye shape. Regardless of how one may label oneself, biracial people are often labelled by their physical appearance – external forces which drive the above-mentioned examples are e.g., one’s family, friends, school, one’s workplace and even strangers. Perhaps one of the biggest struggles growing up mixed, is dealing with labels and how one is labelled by society. Some may even start questioning the groups and or communities they belong to (according to society) when they are not accepted by the groups. When rejected, biracial people may even start questioning their allegiance to said group. If this happens, children/people who are affected by this are in need of assistance as they develop their identity, alienation may lead to e.g., a state of limbo.  

Children need role models; while parents are vital role models for children, parents of mixed-race children cannot fully relate to the struggles which their child may encounter because of their ethnicity and race. Biracial children are a lot more prone to problems including e.g., racism, psychological issues, low self-esteem, identity problems, social-problems, -isolation and or rejection. Hence why it is important that these children have some form of interaction with other biracial children/adults, not only in regards to finding people they can relate to but also in finding role models they can look up to.  

Race is a large part of who we are as human beings. Each one of us has a vast array of family heritage, which we should be proud of. While race is a large part of who we are, it does not define/determine what we are. Race does not determine the individual you become but it can be the building blocks you use in becoming you. 

Kirjoittaja: Liisa Koskela 

Juttu on julkaistu African Fashion Week Helsinki-lehdessä (1/2020). Tiivistelmä jutusta julkaistaan lehden ja jutussa esiintyvän äidin luvalla. 

Aivan Vantaan Myyrmäen keskustassa sijaitsee parturi-kampaamo Hiuskimallus. Liike on toiminut vuodesta 2012, mutta sen uusi omistaja Teresa Diop aloitti toimintansa helmikuussa 2020.  

Sisään astuessa tähän pieneen, mutta valoisaan salonkiin vastaanotto on aurinkoinen ja lämmin, vallitsevasta harmaasta säästä huolimatta. Tämän aurinkoisen, iloisen ja lämpöä huokuvan persoonan taustalla vaikuttavat tapahtumat jotka sijoittuvat neljä vuotta takaperin, kun Teresa erosi silloisesta aviomiehestään, joka oli Senegalista lähtöisin. Mies halusi viedä heidän kaksi yhteistä lastaan, jotka olivat 2 ja 4 vuotta vanhoja tuolloin, tapaamaan kotimaahansa hänen äitiään, joka teki kuolemaa. Teresa järjesti lapsillensa kolme viikkoa vapaata päiväkodista ja pakkasi lapsille matkalaukut matkaan. Vielä tuolloin hän ei osannut arvata, että tämä jäisi lapsien viimeisiksi hetkiksi Suomessa. Viikkoa myöhemmin hänen ex-miehensä soitti hänelle, ettei hän tule enää koskaan näkemään lapsiaan.  

Tästä syntyi kuukauden kestävä prosessi Suomen ulkoministeriön, poliisin ja oikeusjärjestelmän kanssa jota Teresa kuvailee elämänsä pimeimpänä ajanjaksona. Jonka lopputuloksena hän sai avustetusti ostettua itselleen lentoliput Senegaliin, sekä paluuliput myös hänen lapsilleen. 

Teresa ei ollut koskaan aiemmin käynyt Senegalissa. Hän ei puhunut kieltä, jotta ymmärtäisi ihmisiä, kulttuuri oli vieras hänelle ja valtauskonto ja uskomukset kaukana hänen omistaan. Siellä ollessaan hän pelkäsi oman henkensä puolesta. Hän sai asua lastensa kanssa ajan, jonka hän vietti Senegalissa, mutta ei päässyt sopimukseen lapsiensa tuonnista takaisin Suomeen. Senegalissa oleva suu ja perhe olivat liittoutuneet häntä vastaan, eikä hänellä ollut mahdollisuuksia saada lapsia matkaansa. Hänen nykyinen vaihtoehtonsa olisi mennä asumaan yli vuodeksi Senegaliin ja taistella viranomais- ja oikeusteitse lapset itselleen. Hän ei kuitenkaan luota vieläkään niin paljon ex-miehen puoleiseen sukuu saati oikeusjärjestelmään, että oikeus tapahtuisi siitäkään huolimatta. 

Kaikesta tapahtuneesta huolimatta Teresa elää tällä hetkellä tasapainoista, menestyvää ja onnellista elämää, joka säteilee hänestä. Hänen omien sanojensa mukaan hänellä oli kaksi vaihtoehtoa: ”Vajota vihaan ja takertua katkeruuteen tai antaa anteeksi niille, jotka ovat satuttaneet minua ja hyväksyä asiat kuten ne ovat ja uskoa, että Jumalalla on minulle parempi suunnitelma edessäpäin, kaikella on tarkoituksensa”.  Hän valitsi jälkimmäisen ja tämän päätöksen myötä hän löysi sisäisen rauhan ja hyväksynnän, sekä ymmärryksen muita ihmisiä kohtaan, miksi ihmiset tekevät pahaa toisilleen. ”Toivon ex-mieheni saavan Jumalan kosketuksen ja rakkaudun löytycän hänenkin sydämeen”: 

Tänä päivänä Teresa kokee tärkeäksi avautua tästä asiasta ja puhua aiheesta antamalla muille naisille voimaa nähdä tunnelin päässä valoa.  

Teresan motto: Sinulle voidaan tehdä pahaa, sinulle voidaan toivottaa pahaa, mutta pidä huoli, että sinä olet aurinko muille. 

Tutustu kampaamoon: https://hiuskimallus.fi  

Lue koko juttu ja muita afrikkalaiseen muotiin ja lifestyle-teemoihin liittyviä juttuja AFWH-lehdestä. Lue lisää ja tilaa lehti: www.africanfashionweekhelsinki.fi  

Tapasin lasteni isän vuonna 2003. Aika pian muutimme yhteen ja elimme tavallista kahden aikuisen elämää.  Vuonna 2006 syntyi ensimmäinen lapsemme ja sen myötä elämä, varsinkin omalla kohdallani, alkoi rytmittyä lapsentahtisesti, kun taas isä ei oikein osannut asettua aloilleen. Toinen lapsemme syntyi vuonna 2008.  Seuraavana vuonna muutin  lasten kanssa toiselle paikkakunnalle.  Tämä oli meille molemmille vanhemmille henkisesti paras ratkaisu siinä tilanteessa.. 

Aika kului arjen pyörityksessä ja oltiin ihan hyvissä väleissä isän ja hänen uuden tyttöystävänsä kanssa, kuljetin lapsia isälle, sinne toiselle paikkakunnalle suunnilleen kerran kahdessa/kolmessa kuukaudessa melkein puoliväkisin, jotta lapset saisivat olla isänsä kanssa tekemisissä. Muistan eräänkin kerran, kun sieltä oli luvattu hakea lapset suoraan päiväkodista, mutta ei haettu. Jouduin lohduttelemaan pettyneitä lapsia.  

Muutaman vuoden jälkeen myös minä löysin  uuden ystävän. Tästä alkoivat tulikivenkatkuiset yhteydenotot isältä tai hänen sukulaisiltaan joko minulle tai miesystävälleni. Kiristettiin, uhkailtiin, haukuttiin, ei otettu lapsia sinne, ettei vaan saataisi vapaa-aikaa. Lista kiusanteosta jatkui loputtomiin.  

Tilanne tuntui rauhoittuvan hiljalleen. Isä muutti  avopuolisonsa kanssa Espanjaan ja alkoi ehdottelemaan, josko pojat lentäisivät sinne pääsiäiseksi hänen äitinsä mukana. Aikani tuumailtuani ja kun kuitenkin lasten mummiin olin aina voinut luottaa lapsiin liittyvissä asioissa, päätin, että lapset saavat lähteä, jos haluavat ja hehän halusivat. Kassit pakattuna, passit mukana lapset sitten lähtivät sovitusti noin 1,5 viikoksi Espanjaan ja lasten mummi toisi heidät sitten minulle kotiin, kun itse palaa sieltä takaisin.  

Muutamaa päivää ennen kotiintuloa sain isältä puhelun, jossa hän ilmoitti, että lapset jäävätkin sinne vielä lisäajalle. En suostunut tähän. Arvelin, että lapset eivät tulisi koskaan pääsemään kotiin, jos se isän varaan jäisi, mummin lennettyä sieltä Suomeen. Puhelimessa isä sitten hermostuikin ja sanoi, etteivät he vaan tule. Soitin lasten mummille, joka lupasi, että tuo lapset sovitusti kotiin, kuten toikin.   

Isä alkoi lähestyä minua viestein ja puheluin, tällä kertaa ystävälliseen sävyyn. Hän piti esitelmiä puhelimitse siitä, miten ihanaa lapsilla olisi siellä kesällä vielä kerran, ennen kuin vanhemmalla alkaisi koulu. Viimeksikin se oli mennyt lasten näkökulmasta mukavasti. Ja kyllähän sen tiesin itsekin, että lapset olivat saaneet hienoja kokemuksia.  Isä vakuutti, että ei ala muuttelemaan sovittuja palaamisaikoja.  

Ajattelin, että olisin huono äiti estäessäni lapsilta upean kokemuksen. He itsekin halusivat lähteä isänsä luo.   Ehtoni oli, että lapset  matkustavat aikuisen seurassa.   

Jo alussa kaikki meni eri tavalla, kuin oli sovittu: lasten piti lentää Tampereelta mummon siskon kanssa, mutta he lensivätkin Helsinki-Vantaalta 16-vuotiaan sukulaispojan kanssa. Isän puhelimeen ei saanut aina yhteyttä.   

Kun lapset olivat olleet Espanjassa noin kolme viikkoa, aloin kyselemään palautusaikaa. Sain vastaukseksi, etten tulisi näkemään lapsiani enää koskaan. Seuraavan kahden kuukauden aikana sain puhua lasteni kanssa vain viisi kertaa.  Samaan aikaan isä aivopesi lapsia mm. kertomalla, etten ottaisi heitä enää kotiin ja jos menisitte, niin joutuisitte lastenkotiin ja kaikkea muuta kamalaa, mitä pienet lapseni eivät voineet käsittää. He sanoivat viidennessä ja viimeisessä puhelussamme, etteivät he enää halua tulla kotiin minun luokseni. 

Näinä päivinä olin ottanut yhteyttä myös Kaapatut lapset ry:hyn, josta sain kullanarvoisia neuvoja ja sitä olkapäätä, joka tiesi ja ymmärsi, että nyt oli tosi kyseessä.  

Tein Pasilan poliisitalolla rikosilmoituksen ja parin päivän päästä sieltä ilmoitettiinkin, että asiaa tutkitaan lapsikaappauksena. Aiemmin poliisi oli sanonut, että mitään ei ole tehtävissä, koska molemmat olemme huoltajia. Tutkija lupasi vielä soittaa isälle asiasta ja tarkentaa olisiko kyseessä kuitenkin väärinkäsitys. Isä sanoi myös tutkijalle, ettei aio palautta lapsia äidille. 

Heinäkuun lopussa isä suostui antamaan lapset  Espanjassa äidilleni, ei minulle.  Jännitys oli aivan valtavaa, kun odottelin kahvilassa ja seurasin äitini kulkua tien toiselle puolelle. Sitten näin tutut kasvot ja kyyneleet tulvivat sellaisella paineella silmistäni, etten ollut nähdä mitään. Vihdoin olin saanut lapseni takaisin. Kaikki epätoivo purkautui ja hetken kerkesin ajatella, että nyt tämä helvetti oli ohi. Olin väärässä.   

 

Meillä alkoi oikeudessa huoltajuuskiistan käsittely muutaman kuukauden kuluttua. Isä muutti Suomeen parantaakseen asemaansa lasten asumisen ja huoltajuuden suhteen. Väliaikaismääräyksellä hän sai laajat tapaamisoikeudet, jota itse en voinut ymmärtää. Olihan isä rikostutkinnan alainen ja vielä lapsiin kohdistuneesta teosta. Tunsin tuskaa siitä, että joku vieras  ihminen päättää lasteni elämästä ja ehkä en saa enää olla se heille läheisin vanhempi, kuten heidän koko siihenastisen elämänsä.  

Lasten asuminen ja huoltajuus määrättiin minulle. Tässä kohtaa taas kerran ajattelin, että nyt se henkinen helvetti olisi ohi. Tämä kaikki oli nyt käsitelty ja vihdoin saatiin keskittyä arkeen ilman ahdistusta ja stressiä. Olin taas väärässä.  

Nuorempi lapsi oli todella takertuvainen, en voinut mennä mihinkään ilman, että lapsi olisi ollut mukana. Vanhempi lapsista meni uuteen kouluun, sai kavereita ja näytti siltä, että hän oli päässyt omaan elämäänsä kiinni. Nuoremman aloittaessa koulun alkoivat ongelmat. Kun piti lähteä kouluun ja jäädä sinne, alkoi paniikinomainen huuto ja hysteerinen pakoon lähteminen. Lapsi oli kuin peura ajovaloissa, kun edes aioin lähteä koululta kotiinpäin. Päädyin käymään yhden kevätlukukauden ja yhden syyslukukauden lapsen mukana koulussa, jottei koulu jäisi käymättä.  

Lapsi pääsi psykiatrisen lastensairaalan tutkimusjaksolle.  Sen jälkeen hän jatkoi sairaalakoulussa. Lapsi karjui  pelosta joka kerta, kun jouduimme eroon.  Istuin tuntien ajan tuulikaapissa odottamasa.  

Tuntui, että se tapahtui taas. Taas meidät revittiin erilleen väkisin. Ei auttanut kuin vakuutella itselleni, että tämä on lapsen parhaaksi ja lapsi olisi saatava taas ehjäksi. Rikkonainen lapsi ei saa samanlaista lähtökohtaa elämään kuin sellainen, jonka perusluottamusta ei ole rikottu. Se oli väärin, että joku rikkoi minun lapseni ja nyt minä keräilen niitä palasia kasaan uudelleen  

Lopulta alkoi kesäloma ja kaikki oli taas paremmin. Lapsista isompi alkoi mennä ulos kavereidensa kanssa. Nuorempi itkeskeli usein sitä, ettei hänellä ollut kavereita. Ajattelin, että tämäkin siltä vietiin, lapsuus. Se ei uskaltanut mennä minnekään yksin eikä veljenkään kanssa kaksin. Ei se voinut saada kavereita, kun oli aina kotona. Kaupassa käynti oli helpottanut kuitenkin, eikä enää siellä mennyt paniikkiin. Se oli hyvää treeniä sosiaalisiin tilanteisiin. Syksyllä sairaalakoulun alettua, ei se oikein onnistunut edelleenkään.  

Tammikuussa 2017 alkoi osastojakso vaativan hoidon osastolla. Se ei todellakaan ollut ahdistuneen lapsen paikka, mutta muuta ei ollut tarjolla. Oli otettava se vastaan. Vein jännityksestä ja pelosta oksentelevaa lasta aamuisin osastolle ja taas kertaantui muisto menneestä, lapsi jäi osaston lukittujen ovien taakse huutaen, itkien ja peläten niitä lukkiutuvia ovia, joiden toiselle puolelle minun oli jäätävä. Alkoi psykoterapia, lääkitys, keskustelut vanhemman kanssa, erilaiset tapaamiset, joissa arvioitiin meitä kokonaisuutena ja erikseen, annettiin ohjeita ja myös tehtiin perheilloissa yhdessä kaikkea kivaa. Noin 8kk osastoa ja alkoi tukihenkilön kanssa sopeutuminen takaisin omaan kouluun.  

  

Niin vaan tuli sekin päivä, että lapsi lähti kouluun itse. Oli saanut paljon kavereita ja eli vihdoin sitä menetettyä lapsuuttaan. Kävi pelkäämättä kaupassa, meni kavereiden kanssa hampurilaiselle tai pelaamaan palloa. Oli viimein aivan kuin kaikki muutkin lapset. Onnellinen ja ehjä.  

Isällä olisi ollut mahdollisuus tavata lapsia vuosien jälkeen valvotusti ja tutustua uudelleen heihin, mutta se ei isän omista syistä onnistunut, eikä tämä lapsi halunnut häntä edes tavata. Isäsuhde on huono, ovat puhelimitse yhteydessä ehkä kerran kolmeen kuukauteen ja nähneet muutaman kerran meidän paikkakunnallamme. 

Nyt lapsi on teini. Itseluottamus on mallillaan ja hän suunnittelee jo peruskoulun jälkeistä elämäänsä jatko-opintojen suhteen. Hän on täynnä elämäniloa ja valmiina ottamaan vastaan sen kaiken mitä elämällä on hänelle tarjota.  

Äitinä olen pakahtua onnesta, kun katson tuota kasvavaa nuorta miestä ja tiedän, että meillä on niin vahva side, ettei sitä kukaan pysty ikinä enää rikkomaan. En myöskään koskaan tule unohtamaan sitä pientä ahdistunutta ja rikottua lasta, joka vuosia sitten palasi kotiin. Uskon, että olen oman henkisen helvettini käynyt tämän elämän osalta läpi, eikä ole mitään sellaista mitä meidän perheemme ei pystyisi selvittämään. Ollaan vihdoin ehjiä yhdessä.  

Elokuussa halasin poikaani lentokentällä lähtöportilla ja lähetin hänet taas Englantiin, sikäläistä yläastetta aloittelemaan. Perillä odotti britti-isä ja hänen kumppaninsa. Toinen yhteinen lapsemme, pari vuotta nuorempi tytär, jäi luokseni Suomeen. Lapset kyläilivät kesällä koronavirusepidemian suvantoaikana vuorotellen – ensin tytär lensi Englantiin reiluksi viikoksi, sitten lapset lensivät yhdessä takaisin Suomeen, ja poika oli meidän luonamme pari viikkoa. Ilman koronarajoituksia matkoja olisi enemmän, mutta vaihdot sujuvat nyt joka tapauksessa luottavaisesti, ja luokseni tulee iloinen poika, joka yhtä iloisesti lähtee takaisin isälleen. 

Aina ei ole ollut näin – edellisenä kesänä lapset olivat isän kaappaamina Englannissa. 

Tapasin lasteni isän vuonna 2004 ulkomailla, ja suurimman osan suhteestamme asuimme Aasiassa, jossa myös lapset syntyivät ja menivät kouluun. Halusin palata Eurooppaan, mutta emme päässeet kohteesta yhteisymmärrykseen. Suhteemme ajautui pikkulapsiaikana kriisiin isän päihteiden käytön ja epävakaan käytöksen vuoksi. Vuonna 2015 erosimme, ja seuraavana vuonna päätin palata Suomeen. Päätökseni myötä myös isä lähti Eurooppaan. Ajattelimme, että voisimme asua jossakin toistemme lähellä, jotta lapset näkisivät kumpaakin vanhempaa säännöllisesti. Reilun vuoden verran paluun jälkeen isän elämä oli kuitenkin yhtä mylläkkää, uusia suhteita ja elinpaikan etsimistä. Lopulta hän päätyi kotimaahansa Englantiin ja alkoi saada elämänsä parempaan malliin. 

Lapset ja minä olimme asettuneet Suomeen, ja heillä alkoi koulu valmistavassa opetuksessa. Juuri ja juuri ekaluokkalaisen ikäinen tytär oppi suomea kohtuullisen hyvin valmo-luokalla. Poika oli jo 8-vuotias, ja hänellä oli ennestään vaikeuksia luku- ja kirjoitustaidon kanssa englanniksi, joten hänen oppimisensa oli hitaampaa, ja sitä hidasti entisestään motivaation puuttuminen. 

Isä tapasi lapsia 2–4 kuukauden välein ja puhui heille jatkuvasti, että pian he muuttaisivat Englantiin. Isän mielestä minä vain tein kiusaa, kun en suostunut muuttamaan Englantiin, jotta olisimme voineet jakaa huollon tasan. Muuttohaluttomuuteeni oli useita syitä, eikä niistä vähäisin ollut se, että pelkäsin antavani isälle lisää valtaa, jos toisin lapset hänen kotimaahansa. Halusin myös, että lapset ehtisivät saada vakaan jalansijan Suomessa, jotta he voisivat myöhemmin hyötyä opiskelumahdollisuuksista ja tuntea Suomen kotimaakseen. En halunnut tuoda lisää muutoksia heidän elämäänsä liian pian paluumuuton jälkeen, eikä Brexit ainakaan helpottanut tilannetta, vaikka lapsilla toki on kaksoiskansalaisuus. 

Näinä vuosina isä tarttui hanakasti kaikkiin lasten vaikeuksiin ja ongelmiin. Hän teki salaista myyräntyötä sanoen, että äiti ajattelee vain itseään, ja maalaillen lapsille ihania haavekuvia siitä, miten paljon paremmin kaikki olisi Englannissa. Hän vaikeroi omaa ikäväänsä lapsille puhelimessa toistuvasti. Tämä aiheutti lapsissa ahdistusta, vastahankaa ja haluttomuutta sopeutua vallitsevaan tilanteeseen. Kun aloin tapailla uutta miestä, isä tulistui ja kertoi silloin 9-vuotiaalle tyttärelle, kuinka hän veisi lapset minulta oikeusteitse. Tytär alkoi murehtia asioita yötä myöten ja pelkäsi mm. että minä joutuisin vankilaan, jos isä haastaisi minut oikeuteen. Missään vaiheessa en kuitenkaan estänyt isää tapaamasta lapsia, ja tapaamisia oli sekä Suomessa, Englannissa että Kyproksella isän äidin luona. 

Lomamatka muuttui kaappaukseksi 

Kesällä 2019 lapset lähtivät isälle kahdeksi viikoksi. Loma sujui ensin odotetusti, mutta muutama päivä ennen paluuta poika vihjaili puhelimessa, ettei ehkä tulisikaan takaisin. Isä oli kysynyt, haluaisivatko lapset jäädä Englantiin pysyvästi, mutta jos lapsista edes toinen haluaisi palata, hän lähettäisi molemmat takaisin. Pojalla oli enemmän syytä haluta muuttoa Englantiin kielivaikeuksien ja isän kaipuun vuoksi, ja tytär taas koki, että pettäisi sekä isänsä että veljensä, jos haluaisi palata. 

Sain isältä sähköpostiviestin, jossa hän hyvin uhkailevaan sävyyn totesi aikovansa pitää lapset siellä, ja että minun piti ajatella lasten parasta eikä nostaa asiasta meteliä. Vielä mitä. Tein Haagin sopimuksen mukaisen palautuspyynnön lakimiehen avustuksella oikeusministeriöön heti, kun se oli mahdollista. Lapsille selitin, että isä ei nyt toimi oikein eikä lain mukaisesti ja että heidän täytyy tulla ensimmäiseksi kotiin, vasta sen jälkeen voitaisi miettiä jatkoa. Lapset selvästi ikävöivät minua, vaikka isä olikin saanut heidät vakuutettua siitä, että hän oli oikeassa. Omatkin tunteeni heittelivät laidasta laitaan. 

Tapausta käsiteltiin kolmeen otteeseen Lontoon High Courtissa, ja loppukäsittelyyn lähdin pelkällä menolipulla, koska en edes tiennyt saisinko lapset mukaan. Faktat olivat kuitenkin puolellani ja myös sosiaaliviranomaisten tekemä selvitys lasten mielipiteistä ja henkisestä tilasta puolsi vahvasti kantaani, että lapsia oli manipuloitu ja että palautus oli välttämätön. Oikeus päätti, että lapset palautetaan ja että isän olisi tuotava heidät Lontooseen oikeustalolle. Luovutus ei käynyt helposti, mutta sain lapset kuitenkin mukaani ja lopulta myös Suomeen asti. 

Sisarusten erilaiset toiveet ja tarpeet huomioitiin ratkaisussa.

Tyttären asenne muuttui kuin taikaiskusta innostuneeksi, kun hän ymmärsi palaavansa sittenkin Suomeen. Poikakin oli iloinen nähdessään kavereitaan, mutta halusi silti järkkymättä muuttaa Englantiin.

Pohdin pääni puhki, ja lopulta ehdotin isälle, että poika palaisi Englantiin, koska siellä häntä pystyttäisi ehkä auttamaan lukihäiriön kanssa paremmin englanniksi. Tyttärelle en pitänyt muuttoa parhaana ratkaisuna – hänellä oli jo selvät sosiaaliset kuviot ja hän viihtyi hyvin koulussaan.

Ehdoksi sopimukselle asetin sen, että esittäisimme asiat lapsille vanhempien yhteisenä päätöksenä, jotta lapset eivät enää joutuisi valitsemaan puoltansa välillämme. Lasten erottaminen oli toki melko radikaali ajatus, mutta vaikutti siltä, että lapset halusivat ja tarvitsivat eri asioita. Yllätyksekseni isä totesi olevansa täysin samaa mieltä. Sovimme yhteishuoltajuudesta ja asumisesta virallisesti käräjäoikeuden päätöksellä, ja poika lähti vielä ennen joulua isälleen. Lupasimme myös tyttärelle, että veljensä ikäisenä hänkin voi halutessaan kokeilla Englannissa asumista, mutta arvelen, että kaveripiiri pitää hänet ankkuroituna Suomeen. 

Kaappauksen myötä olen joutunut pohtimaan paljon omaa äitiyttäni ja asenteitani. Murehdin välillä, miten isän kanssa kasvaminen vaikuttaa poikaan, mutta toisaalta näen, että etäältäkin voin edelleen olla hänen vanhempansa ja että olen silti hänelle edelleen rakas. Tärkeintä nykytilanteessa on, että lapset voivat luottaa vanhempiinsa, heillä on hyvät edellytykset elämään ja tiiviit yhteydet läheisiin, eikä heidän tarvitse huolehtia asioista, jotka eivät kuulu lasten päätettäväksi.