Kadonneet lapset -projektissa olen kahlannut lukemattoman määrän sivuja lukien Korkeimman oikeuden päätöksiä, pro gradu – ja opinnäytetöitä, tutkimuksia ja artikkeleita. Siinä samalla olen tutustunut tapauksiin, jotka ovat olleet koskettavia ja ajatuksia herättäviä. On toisinaan hätkähdyttävää lukea, millaisia tapauksia päätyy aina Korkeimpaan oikeuteen asti tai millaisia riitoja selvitellään viranomaisten ja muiden ulkopuolisten tahojen avulla. Rivien välistä kuultaa taustalla oleva todellinen perhe ja lapsi: lukiessa tulee pohdittua, millainen tarina olisi eri osapuolilla kerrottavana.
Haastatellessani työssäni poliisia ja oikeusministeriön edustajia sekä muita tahoja olen kuullut lukemattomia kertoja sovittelusta ja siitä, kuinka tulisi edistää sovintoratkaisuja. Olisi hienoa, jos vanhemmat kykenisivät keskustelemaan sopuisasti keskenään ja käsittelemään asioita ilman suurempia riitoja.
Miksi sovinto on sitten niin vaikea? Eräs viranomainen totesi, että hyvin moni vanhempi tokaisee oikeudenkäynnin jälkeen saaneensa vihdoinkin oikeuden sanoa mielipiteensä. Huoltajuuskiistan pitkän prosessin aikana vanhempi ei ole siis kertaakaan kokenut tulleensa kuulluksi ennen oikeudenkäyntiä: oikeudessa vihdoin vanhemman sana on kuultu ja se on otettu huomioon. Olisiko siis osa oikeuskäynneistä vältettävissä sillä, että jo varhaisessa vaiheessa entistä useammin kuunneltaisiin jokaista osapuolta ja kaikilla olisi tunne, että on saanut oman näkemyksensä esille ja tullut huomioiduksi? Sovittelun onnistuminen edellyttää kuulluksi tulemista, mutta toisaalta myös sitä, että joissain asioissa kykenee luopumaan, joustamaan ja hyväksymään kultaisen keskitien. Jos on kokenut tulleensa loukatuksi tai omien ja lastensa oikeuksien olleen uhattuja, on vaikea hyväksyä sovintoa toisen osapuolen kanssa. Toisinaan pitäisi päästä sanomaan “siitäs sait”, jotta voisi kokea tien olevan riittävän tasainen sovintoon ja menneet voisi unohtaa vihdoinkin.
Vaatii paljon itseltään, että voi “antaa anteeksi” kokemansa mielipahan ja keskittyä vain tähän hetkeen sekä yhteishengen löytämiseen riidan toisen osapuolen kanssa. Lopulta, vain yhteisymmärryksellä saadaan sovinto.
Joskus on vaikea esittää asioita asioina, etenkin silloin, kun kyse on itselle tärkeästä ja rakkaasta asiasta. Eräässä tapauksessa toinen vanhemmista oli tuohtuneena tokaissut toiselle kirosanoilla höystettynä “vie vain lapset”, jolloin toinen (ehkä samanlaisessa tunnemyrskyssä) vei lapset. Myöhemmin oikeudessa käsiteltiin, oliko vanhempi antanut lupaa lasten viemiselle vai ei. Oikeus totesi, että kriisitilanteessa tunnemyrskyjen keskellä vihaisena sanotulla lauseella ei ole oikeudellisesti pätevää merkitystä ja siten lupaa lasten viemiselle ei ole. Mielenkiintoisen ratkaisun takia jäinkin pohtimaan, mistä ihminen voi tietää, milloin toisen sanominen tulisi ottaa tosissaan ja milloin sanoilla ei olekaan merkitystä. Jokainen lienee vihaisena sanonut jotain ajattelematonta tai loukannut toista. Kunpa sitä oppisi laskemaan sataan, ennen kuin tunnemyrskyssä sanoo ääneen mitään tai kirjoittaa mitään. Vihaisena lausutut sanat voivat lopulta johtaa tulokseen, jossa kaikki osapuolet kärsivät ja pahimmillaan jotain arvokasta elämässä särkyy peruuttamattomasti.
On hyvä tietää omista oikeuksista ja muiden oikeuksista. Ehkä kuitenkin kaiken lukemani ja kokemani jälkeen pidän vieläkin tärkeämpänä kykyä kuulla toista, asettua toisen asemaan ja nähdä maailma vastapuolella olevan silmin, edes hetken. Sen jälkeen voin miettiä, miksi minulle on niin tärkeää pitää niistä omista oikeuksistani ja mielipiteistäni kiinni vai voisinko luopua jostain minulle tärkeästä, jotta lopulta voisi saavuttaa jotain vielä tärkeämpää. Ei liene järkevä voittaa sotaa, jos jäljelle jää vain raunioita. Tosin, raunioillekin voi rakentaa uutta, ehkä jotain entistä parempaa ja vahvempaa.
Blogin kirjoittaja:
Kati Kiirasmaa
Kadonneet Lapset -projektista
Oletpa kuinka oikeassa tahansa ja
olivatpa toiset kuinka väärässä tahansa,
et koskaan saa heitä puolellesi
väittämällä heidän olevan väärässä.
-Positiivarit
