Vantaan Turvakotiyhdistys osallistui tarinan kirjoittaneen henkilön ja kahden muun väkivallan kokijan kanssa kesäkuussa valtakunnalliseen kokemusasiantuntijoiden kehittämispäivään. On hienoa saada mukaan ihmisiä, väkivallan kokijoita, jotka ovat valmiita jakamaan omaa tarinaansa ja auttamaan muita. Vertaistuen saaminen on hyvin merkityksellistä ja siinä tavoitetaan sellainen kokemuksellisen ymmärryksen taso, mihin on mahdotonta päästä pelkällä asiantuntijatyöllä. Molempia tarvitaan! Sydämellinen kiitos kokemusasiantuntijallemme oman tarinasi jakamisesta <3
”Ensimmäisen kerran tuntui, että minua kuunnellaan ja ymmärretään, oli kun menin avoyksikkö Koivulaan työntekijän luokse. En ollut koskaan puhunut kenellekään, mitä olen joutunut kestämään. Oli helpottavaa kuulla, että en olekaan sekoamassa vaan on normaalia tuntea ja olisi epänormaalia, jos en tuntisi mitään. En muista kunnolla ensimmäisiä terapiaistuntoja, koska olin niin väsynyt.
Minulle sanottiin, että on tärkeää säilyttää arjen rutiinit ja käydä töissä. Oli todella vaikeaa nousta sängystä ylös tai edes pukeutua. Olisin halunnut vain kadota, lakata olemasta.
Aluksi itkin joka kerta istuntomme aikana ja kehoni reagoi voimakkaasti. Teimme rentoutusharjoi-tuksia ja yritin tehdä niitä ennen nukkumaan menoa. Kehoni ja mieleni olivat niin voimakkaassa ahdistuksessa, että se ei auttanut. Syytin paljon itseäni, että kuinka minä en pystynyt lähtemään. Silmäni avautuivat, kun kerran istunnon aikana minulta kysyttiin, että jos näkisit ystäväsi samassa tilanteessa täynnä pelkoa ja täysin lannistettuna. Pystyisikö hän lähtemään. Vastaus on EI PYSTYISI.
Koin hyvin ahdistavia takaumia. Olin kuitenkin oppinut hyviä apukeinoja auttaa itseäni, kun keho menee hälytystilaan.
En jaksanut tehdä mitään. En tiskata, en siivota, en laittaa ruokaa en edes pestä hampaita. Teim-me masennustestin ja kärsin syvästä masennuksesta, oli hyvä saada tietää, että sekin on normaalia reagointia. En ymmärtänyt, miksi en iloitse, vaikka olen vapaa ja enää ei tarvitse olla näkymätön. Sovimme, että käyn työterveydessä. Kävin ja minulle määrättiin masennuslääkkeitä. Ensin ajattelin, että en halua lääkitystä ehkä osa syy oli se, että entinen mieheni oli hokenut, että olen mielisairashullu ja minut pitäisi viedä hoitoon. Aloitin kuitenkin lääkityksen.
Oli helpottavaa kertoa terapiassa seksuaalisesta väkivallasta, jota koin ja, josta en ollut pystynyt puhumaan ja, joka ahdisti minua paljon. Tuntui että seksuaalisuuteni on tuhottu enkä koskaan enää pysty olemaan kenenkään kanssa. Minut on pakotettu tekemään asioita, joita en halunnut. Kaipasin ja kaipaan edelleen kosketusta, jota en saanut.
Teimme turvapaikkaharjoituksen ja olin siinä lapsuuden kodissani. Olemme parvisängyllä vierekkäin siskoni kanssa. Kuuluu äidin ääni olohuoneesta. On hyvin lämmin ja turvallinen olo. Tämä turvapaikka saa mieleni rauhoittumaan, kun suljen silmäni. Jokaisella ihmisellä täytyisi olla oma turvapaikkansa maailmassa.
On ollut hyvin helpottavaa puhua ihmiselle, joka ymmärtää, miltä minusta tuntuu ja uskoo minua sekä selittää minulle, miksi minun kehoni ja mieleni reagoi niin voimakkaasti.
Avoyksikössä alkoi vertaistukiryhmä. Koin sen hyväksi, sillä meitä oli eri ikäisiä naisia ja eri vaiheissa olevia. Aluksi kukaan ei oikein puhunut, mutta mitä useamman kerran tapasimme, sitä enemmän halusimme puhua. Ystävystyin yhden ryhmäläisen kanssa ja olemme nähneetkin. Välillä naurettiinkin asioille ja välillä itkettiin.
Tuntuu että synnyn uudelleen, samanlaisena mutta kuitenkin erilaisena kuin mitä joskus olin. Tuntuu pahalta, että toinen ei ymmärrä eikä myönnä mitä on minulle tehnyt, vaikka kaikki se helvetti oli totta. En halua, että minusta tulee katkera ja menneisyyden vanki.
Kadotin itseni ja olen pienin askelin löytämässä itseni uudelleen. Olen oikeastaan tällä hetkellä tyytyväinen elämääni. Minulla on kaksi rakasta lemmikkieläintä ja hyviä ystäviä sekä välittävä lapsuudenperhe. Haluan löytää naisellisuuteni uudelleen ja olen jo hieman löytänytkin. En kaipaa vielä uutta parisuhdetta. En kuitenkaan halua koko loppuelämääni olla yksin. Minun on vain löydettävä uusi minä ensin ja oppia taas uskomaan rakkauteen.
On ollut suunnaton apu, että olen saanut käydä puhumassa asiantuntijalle ja hän on tehnyt kaikkensa auttaakseen minua. Se on ollut minulle henkireikä, jossa olen pystynyt käsittelemään kipeitä asioita, joita ei oikein muille pysty puhumaan. Haluaisin tulevaisuudessa auttaa toisia, jotka kokevat ja tuntevat samoin niin kuin minä vuosi sitten.”