Väkivaltaa on se, kun tukistaa tai läimäyttää tottelematonta lasta.
Väkivaltaa on myös se, että asettaa lapselle kohtuuttomia rangaistuksia.
Mutta onko väkivaltaa, että kiireessä pukee vastustavalle lapselle vaatteita väkisin päälle? Entä onko väkivaltaa, että lapsen kiukutellessa ruokapöydässä tarttuu lapseen turhan rajusti kiinni ja raahaa lapsen käsipesulle tai pois pöydästä? Arjessa helposti hämärtyy raja tarpeellisesta voimankäytöstä lapsen ja perheen parhaaksi toimiessa. Miten pitäisi toimia, kun huolestuu omasta tai toisen vanhemman toiminnasta?
Lastensuojelun keskusliitto on vuonna 2017 selvittänyt asenteita ja tilastoja liittyen kuritusväkivaltaan ja samalla selkeyttänyt tarpeellisen voimankäytön ja väkivallan rajoja. Tarpeellisen voimankäyttö lasta suojatakseen, esimerkiksi jos estää lasta juoksemasta auton alle, ei ole väkivaltaa, kun taas lapsen pelottelu, nimittely ja perheväkivallalle altistaminen on väkivaltaa, vaikka se ei aiheuttaisi lapseen fyysisiä jälkiä (Hyvärinen 2017).
Asenteet kuritusväkivaltaa kohtaan ovat ajan myötä muuttuneet kielteisimmiksi, kuten Lastensuojelun keskusliiton selvityksestä ilmenee. Arki kuitenkin vaikuttaa pistävän arvot ja asenteet toisinaan taka-alalle, sillä jopa neljännes vastaajista vuonna 2017 ilmoitti toisinaan tukistaneen lasta.
Vaikka naiset suhtautuvat kuritusväkivaltaan miehiä kielteisemmin niin naiset myös käyttävät fyysisiä kurituskeinoja miehiä useammin (Hyvärinen 2017). Oman tiedon ja väkivallalle kielteiseksi muuttuneiden arvojen taustalla todennäköisesti on väsymystä ja keinottomuutta. Tähän viittaa se, että Hyvärisen mukaan niistä, jotka eivät hyväksy lapsen fyysistä kurittamista peräti 40 % on itse käyttänyt kuritusväkivaltaa. Väkivalta myös aiheuttaa väkivaltaa. Jos itseä on kuritettu lapsena, sortuu helpommin itsekin käyttämään fyysisiä kurituskeinoja. Terapiatyössä usein kuulen vanhempien kertovan, että ennen väkivaltaisesti toimimista on nähnyt punaista, aivoissa napsahti tai ei yksinkertaisesti ehtinyt pysähtymään ennen kuin käsi jo kävi lapseen kiinni. Useat vanhemmat myös kertovat itse kokeneen lapsena väkivaltaa. Oma lukunsa on myös kirjoituksen alussa käymäni tilanteet, jossa kärsivällisyyden pettäessä lasta retuutetaan tai turhaa voimaa käyttäen pakotetaan tilanteessa, jossa rauhallisena ollessaan olisi pystynyt toimimaan toisin.
Arki lasten kanssa on kuormittavaa. Kuormittavammaksi se on myös käynyt koronatilanteen lisäämän stressin ja elämän kapeutumisen myötä. Kärsivällisyyden pettäessä kuormituksesta kärsii koko perhe. On kauhea tilanne, kun vanhempi toimii väärin suuttuneena. Oman toiminnan aiheuttama häpeä voi olla lamauttavaa. On myös kauheaa, kun lapsi alkaa pelkäämään vihaista äitiä tai isää. Siksi on hyvä havahtua ajoissa kuormitukseensa. Vanhemmuus ei ole määrällistä vaan laadullista. Hyvää vanhemmuutta ei ole se, että pyrkii selviytymään mahdollisimman pitkälle yksin. Hyvää vanhemmuutta on pyytää ja saada apua, että saa antaa lapselle ihania, turvallisia ja huolenpidontäytteisiä lapsuusmuistoja.
Siksi on hyvä hakea apua.
Apua voi saada esimerkiksi Koivulasta, Maria Akatemialta tai pyytämällä sosiaalitoimelta sosiaalihuoltolain mukaista tukea, jota varten ei tarvita lastensuojelun asiakkuutta. Avun hakeminen on tärkeää, sillä hyviä lapsuusmuistoja ei tehdä lomamatkoilla, niitä tehdään juuri tänään.
Lähteet:
https://www.lskl.fi/wp-content/uploads/Piiskasta-jaahypenkkiin-1.pdf
