Avopalveluyksikkö Tuulia tarjoaa päihdekuntoutusta lapsiperheille. Mitä lapsilähtöinen päihdekuntoutus sitten oikein on ja mitä sellaisessa tapahtuu? Ohjaajana kaiken tutkitun tiedon ja opitun pohjalta olisin voinut kirjoittaa aivokuvantamismenetelmin tutkitusta tiedosta, kiintymyssuhteen syntymisestä ja toipumisen prosessista, mutta halusin tässä blogitekstissä kertoa, mitä se “oikeassa elämässä” oikein on. Pyysin myös asiakkaita kertomaan, miten he ovat kokeneet Tuulian tuen ja mitä lapsilähtöinen kuntoutuminen on. Keskustelun pohjalta kokosin heidän kertomiaan asioita tarinan muotoon.
Lapsilähtöinen kuntoutuminen on sitä, että on arki ja arjessa on rytmi. Aiemmin saattoi tehdä mitä vaan mihin aikaan vaan ja sitä elämää oli ehtinyt elää jo kauan. Se on sitä, että voi aamulla herätä keittämään kahvit, eikä tarvitse miettiä mistä lähtisi hommaamaan aineita. On pitäny olla valmis luopumaan päihteitä käyttävistä kavereista ja niistä ympyröistä. Ja sitten kun on ollut kauan siellä (päihdemaailmassa) niin ei muita kavereita juuri ole. Läheisistä ja perheestä on tullut tärkeitä ja ne tukee tosi paljon tätä päihteettömyyttä. Ja oma lapsi tietysti tukee kans. Nyt kun on lapsi, niin ei ole enää niin vaikeaa olla ilman päihteitä. Ajattelutapa on tainnu jotenkin muuttua. Niinku sillä lailla, että nykyisin eri asiat on tärkeitä, kun silloin kun vielä käytti päihteitä. Sekin on tärkeää, että välillä pysähdytään miettimään mitä se päihteidenkäyttö on ollut ja miten vaikeiden hetkien yli voi päästä. Eli sitä retkahduksen ehkäisyä. Tai sitten jos on retkahtanu niin sitäki, että miten siinä niin kävi ja että mitäs nyt. Sitä on oppinu itestäänki vaikka mitä uutta. Täällä Tuuliassa yhteisöpäivät on kivoja. Lapselle varsinki, mutta itellekki jo pikku hiljaa. Itellä oli aluksi vaikea tulla, mutta nyt tuntuu jo erilaiselta. Kotikäynnit oli aluksi, että joo, voi meille tulla kattoon. Ei meillä ole mitään salattavaa. Kai ne tulee kattoon, että miten arki pelaa, mutta en tiä onko ne sitä oikein nähny.
Tuuliassa ohjaajana toivoo, että jokainen masuvauva voisi kasvaa vatsassa turvallisesti ja että vanhemmat ehtisivät jo raskausaikana valmistautua vauvan tuloon. Että vanhemmat olisivat sen verran, kuin ihminen nyt voi olla, valmiita vastaanottamaan syliinsä pienen tuhisevan käärön. Ja että asiat olisivat sillä mallilla, että synnäriltä lähtiessä on turvallinen ja sopiva paikka, minne vauvan kanssa voi lähteä aloittamaan päihteetöntä lapsiperheen elämää. Joskus se paikka on oma koti, joskus jonkin läheisen luona tai ensikoti Talvikissa.
Ohjaajana oleminen on sitä, että ollaan olemassa, kuullaan vanhempia ja ihmetellään yhdessä vauvaa. Mitä vauva mahtaa tarvita, mitä se ilmaisuillaan tarkoittaa, mitä ovat ne jokaisen perheen omat jutut, mitkä tekevät arjesta elämisen ja päihteettömyyden arvoista. Se tarkoittaa myös rinnalla kulkemista, uskomista ja kannattelua silloinkin, kun eteen tulee vaikeita hetkiä. Aina sellaista luottamusta ei synny, että vanhemmat voisivat tukeutua meihin ohjaajiin, jotka tukeaan tarjoavat. Sen olen kuitenkin tässä vuosien varrella hyväksi kokenut, että rehellisyys puolin ja toisin on tärkeää ja se, että kuullaan mitä toisillamme on kerrottavana. Jokainen perhe kantaa mukanaan omaa historiaansa ja jokaisella on oma tulevaisuus edessään. Kaikkein vaikeinta tässä työssä on se, jos vanhemmat eivät pysty olemaan päihteettömänä eivätkä pysty asiaa oikein käsittelemään. Se, kun jotenkin on sellainen fiilis, että kaikki ei ole hyvin, mutta ei ole ihan varma. Tässä työssä on päässyt näkemään monenlaisia tapoja elää ja saanut tutustua erilaisiin perheisiin. Mieleenpainuvimmat hetket ovat niitä, jolloin tapahtuu aitoja kohtaamisia. Silloin voidaan jutella ihan tavallisia, nauraa tai itkeä ja jolloin tunteet ovat aitoja. Ihan parhaita hetkiä tässä työssä on, kun porukalla kokoonnumme lattialle ja vauvat alkavat ihmetellä toisiaan ja me kaikki olemme siinä hetkessä läsnä sellaisina kuin olemme.
